Pro gradu, pääluku 2: Ystäviä ympäristön oomme kaikki?

Kannattajat puolestaan argumentoivat, että koska muutkin maat käyttävät luvattomia keinoja, miksei Suomikin voisi[11].

Monien vastustajien mielestä sekä maakaasua että ydinvoimaa parempi vaihtoehto oli olemassa, mutta puuttui KTM:n skenaarioista:

Ne, jotka puhuvat maakaasusta väliaikaisena ratkaisuna, ovat aivan oikeassa siltä osin, mutta on syytä muistaa, että myöskin ydinvoima on väliaikainen ratkaisu. Ainoa oikea, kestävä ratkaisu on uusiutuva energia.

Monet ydinvoimaa vastustavat kansanedustajat puhuivat tulevaisuudessa edessä olevasta vetytalouteen siirtymisestä. Vastustajat pitivät tärkeänä, että Suomi olisi energia-asioissa etujoukossa eikä myöhäjunassa. Ympäristövaliokunnan tapaan monet heistä kritisoivat KTM:n ilmastostrategiaa, koska siihen ei kuulunut yhtään skenaariota, jossa perusvoimana olisivat uusiutuvat energianlähteet ja energiansäästö. Vastustajat argumentoivat, että uusiutuvia olisi mahdollista yhdistellä ja hyödyntää paljon enemmän kuin kumpikaan KTM:n skenaario antaa ymmärtää: heidän mukaansa uusiutuvan energian ja energiansäästön lisäysmahdollisuus vastasivat yhdessä noin yhden suuren ydinvoimalan vuotuista energiantuotantoa. Kansalaisjärjestöt loivatkin uusiutuvista ja säästöstä KIO*-skenaarion ja Keskusta kehitti myös oman ydinvoimattoman energiamallinsa. Lisäksi vastustajat pyrkivät argumenteissaan katsomaan pelkkää energiantuotantoa laajemmalle, ottaen kantaa esimerkiksi liikenteen ja rakentamisen päästöihin. Vastustajat sanoivat liikenteen tuottavan neljänneksen Suomen kaikista hiilidioksidipäästöistä, eikä uusi ydinvoimala vähentäisi näitä päästöjä lainkaan. Vastustajien mukaan kaksi ydinreaktoria voitaisiin sulkea rakentamalla uudet omakotitalot energiaa säästäviksi.[12]

Kannattajat ja vastustajat olivat pitkälti samaa mieltä siitä, että uusiutuvat ovat ympäristöystävällisiä ja siksi mittelö ”ydinvoima vastaan uusiutuvat” siirtyi talousargumenttien piiriin. Niistä tarkemmin luvussa kolme. Toisaalta taas kannattajat pyrkivät poistamaan koko vastakkainasettelun, kun taas vastustajat korostivat sitä. Kaiken kaikkiaan kannattajat katsoivat uusiutuvien energianlähteiden ja energiansäästön olevan tärkeitä, mutta liian kalliita ja kehittymättömiä. He korostivat, että vaikka uusiutuvien energialähteiden käyttö ja energiasäästö vietäisiin äärimmilleen, ne eivät riittäisi takamaan tulevaisuuden sähköntarvetta ja ratkaisemaan ”suurta peruskysymystä”[13]. Eduskuntakeskustelussa ed. Jaakonsaari naureskeli uusiutuville energianlähteille rinnastamalla ne ”rakkausenergiaan” piirroksen 3 tapaan[14].

Piirros 3. Ekosähköä.[15]

Yleisen kannan ohella kannattajat suhtautuivat eri uusiutuviin eri tavoin: he kritisoivat erityisen runsaasti tuulivoimaa, kun taas bioenergialle[16] he olivat erityisen myönteisiä. Monet kannattajat näkivät aurinko- ja tuulivoiman vielä toistaiseksi ”haihatteluna” ja ydinvoiman vastustajat ”ryppyotsaisina tuulivoimauskovaisina”. Lisäksi Tanskan kokemuksiin vedoten ed. Elo argumentoi, että tuulivoima on varsin saastuttavaa, koska tuulettomalla säällä käytetään hiilivoimaa. Kannattajat argumentoivat:

-- kotimaisia energialähteitä ja erityisesti puuta käytetään niin paljon kuin se on taloudellisesti järkevää. Myös ympäristöstä huolehtiminen yhdistää. Tuulen ja auringon hyödyntäminen saa suuren yhteisen tuen. Vastaan tulevat fysikaaliset ja taloudelliset realiteetit. Veromarkkojen syytäminen kannattamattomaan energiantuotantoon on ongelma.

Niin energiansäästön kuin uusiutuvienkin suhteen kannattajat katsoivat, että kaikki tehtävissä oleva oli jo tehty.[17]

”Taloudellisen järkevyyden” määritelmä muodostui erääksi ydinvoimakeskustelun kulmakivistä. Vastustajat näkivät kannattajat piirroksen 4 tapaan Don Quijoteina hyökkäämässä tuulimyllyjä vastaan, sillä vastustajien mukaan esimerkiksi voimayhtiöt liioittelivat reippaasti tuulivoiman rakentamiskuluja. Tulkitsen Don Quijote -vertauksen viittaavan myös vastustajien argumenttiin yhteiskunnan ja energiantuotannon rakennemuutoksen väistämättömyydestä.

Piirros 4. Tuulimyllyjen kimpussa: Don Quijote ja hänen aseenkantajansa Sancho Panza.[18]

Kiista uusiutuvista energianlähteistä nosti pintaan myös kaksi suomalaista yhteiskuntaa aiemminkin kuohuttanutta energianlähdettä, veden ja turpeen. Nämä kaksi olivat poikkeuksellisia sikälikin, että mielipiteet turpeesta ja vedestä eivät jakautuneet samaa linjaa pitkin kuin ydinvoimakannat. Niistä siis kiisteltiin myös ydinvoimaliittoumien sisällä.

Monet puhuivat turpeen aluetaloudellisesta ja -poliittisesta merkityksestä. Ydinvoiman vastustajista jotkut katsoivat, että turpeesta ja puusta voi rakentaa vaihtoehdon ydinvoimalle. Ydinvoiman kannattajat taas painottivat ydinvoiman lisärakentamisen lisäävän turpeenkäyttöä. Moni argumentoi turpeen olevan käyttökelpoinen uusiutuva energianlähde, koska ”uusiutuuhan turve niin kuin puukin.” Etenkin puunkäytön lisääminen pyrittiin sitomaan turpeeseen argumentilla, jonka mukaan ”biopolttoaineiden käytön lisääminen merkitsee myös turpeenkäytön lisäämistä”. Turpeelle vaadittiin myös verovapautta. Kannattajat ja sittemmin myös talousvaliokunta katsoivat, että koska ydinvoima ei tuota kasvihuonekaasupäästöjä, se jättää tilaa turpeenkäytön lisäämiselle.[19]

Turvekriittiset olivat enimmäkseen ydinvoiman vastustajia. He huomauttivat, että turpeennoston ja -polton sekä käytetyn turvesuon hiilidioksidipäästöt ovat massiiviset ja turve uusiutuu äärimmäisen hitaasti. Siten he katsoivat, että turve ei ole uusiutuva, vaan sekä päästöiltään että uusiutumisnopeudeltaan verrattavissa fossiilisiin polttoaineisiin. Turpeenpolttoa ei heidän mielestään pitäisi tukea eikä tehdä verovapaaksi, vaan mitä pikimmin luopua siitä. Puunpolton he eivät katsoneet olevan mitenkään sidottu turpeenpolttoon. Ydinvoiman vastustajat laskivat lisäksi, ettei ydinvoima tee tilaa turpeenkäytön lisäämiselle, koska pitkitetty hiilivoiman käyttö vie KIO2:ssa päästötilan.[20]

Myös vesivoima oli monien silmissä uusiutuva, ympäristöystävällinen energianlähde:

Suomi on kansainvälisen selvityksen mukaan maa, joka hoitaa parhaiten ympäristöään ja huolehtii ympäristönsä tulevaisuudesta ja sen kestävästä käytöstä. Tähän nähden tästä kuvasta meidän pitää pitää huolta myöskin tulevaisuudessa. Mielestäni tähän liittyy oleellisesti ja läheisesti se, että vesivoima sen vähäisenkin voiman osalta, mitä voidaan toteuttaa ja lisätä, rakennetaan kaikki käyttöön. Se on puhtainta sähköenergiaa, mitä voidaan täältä maasta irtiottaa. (Ed. Kekkonen: Koskiensuojelulaki estää sen!) Erityisesti tähän liittyy Vuotoksen altaan toteuttaminen ja rakentaminen. Ed. Kekkosen viittaama koskiensuojelulaki tulee ottaa eduskunnan käsittelyyn ja siltä osin tarkastella, mikä siinä on tarpeellista suojella ja mikä ei.

Vaikka keskustelussa tapahtui yksittäisiä näinkin vahvoja irtiottoja koskiensuojelun keventämiseksi, käytännössä vesivoiman lisäämispuheilla viitattiin joko suoraan (kuten yllä) tai epäsuoraan Vuotoksen altaan rakentamiseen, sillä Kemihaara on ainut suuri, energiantuotantoon soveltuva vesistöalue, joka Suomessa ydinvoimakeskustelun aikaan oli rakentamatta ja suojelematta. Ydinvoimaan Vuotos liittyi selkeästi, sillä kannattajat toivoivat sitä nimenomaisesti ydinvoiman säätövoimaksi.

Vesivoiman ympäristöystävällisyys kariutui etenkin ydinvoiman vastustajien silmissä nimenomaan luonnonsuojelukysymyksiin. Onkin huomionarvoista, että monille kannattajille sekä Vuotos että ydinvoimala olivat ympäristöystävällisiä projekteja, vastustajista useimmille ei kumpikaan. Ero ympäristöystävällisyyden käsitteessä leirien välillä on siis mitä ilmeisimmin perustavanlaatuinen ja johdonmukainen. Koska Vuotos-aiheesta ei kuitenkaan ryhdytty ydinvoimakeskustelun puitteissa laajasti kinaamaan, en kertaa argumentteja vesivoiman puolesta ja sitä vastaan tämän enempää. On kuitenkin hyvä huomata, että nämä kaksi suurta ympäristökamppailua olivat voimakkaasti kytköksissä toisiinsa ja ne kertovat molemmat paljon ja toisiaan tukien keskustelijoiden käsitysten eroista.[21]

Kannattajat näkivät ristiriidan siinä, että moni ympäristöväestä vastusti sekä ydinvoimaa että Vuotoksen allasta:

Pohjoisen näkökulmasta ihmettelen myöskin vihreitten ja monien muidenkin näkökulmaa siihen, että vastustetaan ydinvoimaa ja vastustetaan vaikka mitä, vastustetaan myöskin vesivoimaa. Pohjoisessa Vuotoksen altaan rakentaminen ja alapuolisten voimalaitosten lisäturpiinit tässä paletissa merkitsisivät, että vuosituotantoa voitaisiin kasvattaa hyvin puhtaasti 0,5 terawattituntia, yli 300 megawattia. Ne ovat isoja lukuja, jotka kannattaisi tässä yhteydessä ottaa huomioon.

Laajemminkin kannattajat katsoivat, että vaatimukset uusiutuvien energianlähteiden käytön lisäämisestä olivat ristiriidassa monien vastustajien samaan aikaan vaatiman metsien-, soiden- ja vesistöjensuojelun laajentamisen kanssa. Vastustajien mukaan ristiriitaa taas ei ollut, sillä heidän mielestään turpeen, vesivoiman ja ydinvoiman sijaan olisi syytä panostaa muihin, ympäristöystävällisempiin energianlähteisiin. Puutakin he katsoivat voitavan korjata metsistä riittävästi suojelun vaarantumatta. Turve ja puu -aihetta kuten myös Vuotoksen allasta pitivät esillä etenkin keskustalaiset edustajat, mutta eivät suinkaan aina ydinvoiman puolesta. Monet vastustajat kokivat, että tästä syystä ”ydinvoimalla lisää turvetta” -argumentti oli tähdätty hankkimaan erityisesti Keskustan epäröiviä edustajia ydinvoiman taakse.[22] Vesi-, turve- ja ydinvoimakiistat rintamalinjoineen heijastavat erinomaisesti yhteiskunnassa laajalti ilmenevää talouden ja ympäristön välistä kitkaa.

Vaikka kannattajat korostivat, ettei maakaasu ole hyväksi eivätkä uusiutuvat ja säästö ole vakavasti otettavia vaihtoehtoja (piirros 5), niiden kaikkien sanottiin täydentävän hyvin ydinvoimaa.

Piirros 5. Uusiutuvia energianlähteitä.

Kannattajat puhuivat monipuolisesta energiapaletista, jossa mitään vaihtoehtoa, siis ydinvoimaakaan, ei saa sulkea pois. Vastustajat taas katsoivat, ettei jättiläismäinen ydinvoimala ole monipuolinen vaan vie uusiutuvilta markkinat. Monipuolisesta energiapaletista puhuessaan vastustajat korostivat hajautusta ja uusiutuvien energianlähteiden monipuolista käyttöä. Hallitus ja kannattajat vastasivat, että energiansäästöä ja uusiutuvien energialähteiden käyttöä lisätään joka tapauksessa ja sähkönkulutus pidetään ydinvoimaskenaariossa samalla tasolla kuin maakaasuskenaariossa. Tätä uusiutuvien energianlähteiden ja energiansäästön tukipakettia on keskustelussa kutsuttu ”risupaketiksi”.[23]

Jälkeenpäin katsottuna saattaisi olla osuvampaa puhua ydinvoimaratkaisun kokonaispaketista, sillä pakettiin näyttää sisältyneen paljon muutakin kuin uusiutuvia energialähteitä ja Hylkilän mukaan paketti rakennettiin nimenomaan ydinvoimalahankkeen tueksi. Aikalaisille kyseessä oli kuitenkin risupaketti, jonka sisällöksi käsitettiin uusiutuvien ja säästön tukeminen ydinvoimaratkaisun toteutuessa. Suurin osa keskustelijoista ei ollut tietoinen, että mm. ydinvoiman kannattajien salainen työryhmä työskenteli uutterasti risupaketin synnyttämiseksi. Ryhmä tähtäsi kokonaisratkaisuun, joka helpottaisi ydinvoiman valintaa mahdollisimman paljon. Mielestäni ei kuitenkaan voida sanoa varmasti, kuinka paljon paketin synty oli ryhmän ansiota. Ryhmään kuulunut anonyymi edustaja kertoo:

Me lähdettiin siitä, että ilman tämmöisiä tämä asia ei toteudu. Se oli meidän strategia ja se me haluttiin sanoa myös KTM:n suuntaan ja myöskin Teollisuuden Voiman suuntaan ja Pohjolan Voiman suuntaan ja myöskin TT:lle ja SAK:lle. Ja kaikki tahot oli muuten samaa mieltä siitä: ei kukaan sitä kyseenalaistanut niistä puoltajista niin kuin viimekerralla [= 1993 prosessin aikana]. Ja jo hyvissä ajoin sitten käytiin neuvotteluja sekä hallituksen että ministeriöiden virkamiesten kanssa siitä, että minkälainen kokonaisuus tästä on muodostettavissa. Ja näitä faktoja sitten monella eri tavalla tuotiin julki.

Hylkilän mukaan salainen ryhmä avustajineen lobbasi pakettia erittäin laajasti: teollisuuden, etujärjestöjen, hallituksen, pääministerin, ministeriöiden, hallituspuolueiden, opposition, median, yksittäisten kansanedustajien sekä kaikkien heidän taustavaikuttajiensa suuntaan. Keskeisten ryhmien sitoutuminen pakettiin pyrittiin varmistamaan neuvotteluin ja eri ryhmien toiveet pyrittiin huomioimaan: keskustalaisille paketissa oli aluepolitiikkaa puun ja turpeen muodossa; sosialidemokraateille metalli- ja kemianteollisuuden investointeja; ilmastonmuutoksesta huolestuneille korostettiin Kioto-velvoitteiden täyttämistä ydinvoimalla ja niille, jotka olisivat mieluummin kehittäneet muita energianlähteitä kuin ydinvoimaa, suunniteltiin uusiutuvien ja energiansäästön tukipaketti. Kokonaisratkaisuun sisältyivät ainakin energiaratkaisut, verot, valtion rahoitus ja ilmastosopimukset. Hylkilä summaa:

-- kokonaispaketti vahvistui eduskunnan valiokuntien käsittelyissä ja eduskunnan ydinvoimapäätökseen liittämässä kirjelmässä ja -- tätä pohjustettiin neuvottelemalla muun muassa valtiovarainministeriön ja KTM:n kanssa niiden toimenpiteiden rahoittamisesta, joita eri valiokunnat liittivät talousvaliokunnalle meneviin lausuntoihin ja jotka lopulta talousvaliokunnan mietinnössä liitettiin ydinvoimaratkaisuun. Kokonaispaketin aineksia sisältyi jo ministeri Mönkäreen lausumaan, joka esitettiin hallituksen periaatepäätöksen yhteydessä ja johon ydinvoimaa kannattavat ministerit yhtyivät.

Kokonaisratkaisun osia oli myös hallituksen lisäbudjetissa, joka valmistui samoihin aikoihin talousvaliokunnan mietinnön kanssa ja antoi uskottavuutta paketille.[24] Edellä kerrottua aikalaiset eivät kuitenkaan tienneet, koska lobbauksen ideana oli, että se on salaista eikä kohde havaitse sitä lobbaukseksi. Aikalaisille paketti näytti muotoutuvan paljon vähemmän suunnitellusti ja paljon myöhäisemmässä vaiheessa kuin Hylkilän mukaan tapahtui.

Vastustajien vastaus risupakettiin oli, että uusiutuvien ja säästön tukilupaukset olivat lähinnä kosmeettisia, jopa huijausta, kuten piirroksessa 6. He argumentoivat, että uusiutuvien energialähteiden kehitys tyssäisi mittavistakin tuista huolimatta, mikäli ydinvoimaa rakennettaisiin.

Piirros 6. Risupaketti.[25]

Kannattajat taas puolustivat risupakettia korostaen, että ydinvoima ei haittaa säästöä ja uusiutuvia vaan tukee niitä. Palaan aiheeseen tarkemmin luvussa kolme.

Kaiken kaikkiaan ydinvoiman ympäristöystävällisyyden korostaminen voimistui keskustelun edetessä. Kannattajat hylkäsivät lähetekeskustelun aikaan esitetyt argumentit, jotka KIO2-skenaarion mukaisesti kytkivät likaiseksi mielletyn hiilen ydinvoimaan. Sen sijaan he liittivät ydinvoiman argumenteissaan yhä enemmän ”puhtaisiin”, uusiutuviin energianlähteisiin. Samalla kannattajat irrottautuivat ilmastostrategian skenaarioista ja alkoivat puhua eri energianlähteistä yksinään, per se. Tämä muutos irrotti argumentit konkreettisista skenaariokehyksistä ja aiheutti keskusteluun oleellisen merkityssiirtymän, joka häivytti KTM:n skenaarioihin rakennettua hiilen ja ydinvoiman kytköstä sallien kehystää ydinvoiman lisärakentamisen kasvihuonekaasupäästöttömäksi. Vastaavasti irrottautuminen mahdollisti myös merkityssiirtymän, jolla KIO1:n maakaasu miellettiin yhteen hiilen kanssa, vaikka KIO1 oli aiemmin todettu pitkällä tähtäimellä vähäpäästöisemmäksi. Siten ydinvoimaton skenaario tahriutui hiilen likaisella maineella, kuten KIO2-ydinvoimaskenaariolle melkein kävi lähetekeskustelun aikana. Kannattajat irrottautuivat skenaarioista myös lisäämällä KIO2:een säästöä ja uusiutuvia sekä vähentämällä hiiltä. Näistä muutoksista lisää luvussa kolme. Toisaalta irrottautuminen skenaarioista oli voimakas yksinkertaistus, mutta toisaalta se monimutkaisti argumenttikirjoa ja hämärsi keskustelun lähtökohtia. Sekaannusta lisäsi, että puhuessaan ydinvoimasta per se keskustelija saattoi sanoa puhuvansa KIO2-skenaariosta tai puhuessaan maakaasusta puhuvansa KIO1:stä.[26]

Vastustajien reaktiona oli pyrkimys palauttaa keskustelu takaisin ilmastostrategian skenaarioihin ja ydinvoima takaisin hiilivoiman yhteyteen. Vastustajat katsoivat, että kyse on kokonaisratkaisusta ja skenaarioista, joissa maakaasu, hiili ja ydinvoima eivät esiinny yksinään toisiaan vastaan. Samalla vastustajat myös pyristelivät eroon skenaarioiden rautakehyksistä yrittämällä avata keskustelua laajemmalle Kioton pöytäkirjaan, Rion julistukseen ja Agenda 21:een sekä energiantuotantoa laajemmalle mm. liikenteen päästöihin ja rakentamiseen. Avaukset eivät kuitenkaan ottaneet tulta.

2.2 Ydinvoimaloiden riskit

Luvun 2 alussa totesin, että uhkien argumentointi oli keskustelussa keskeistä. Ilmastonmuutoksen ohella näihin uhkiin kuuluivat myös ydinvoimaloiden ja ydinjätteen turvallisuusriskit sekä fossiilisen energian tuottamat pienhiukkaset[27].

Vastustajien tiivistetty argumentti kuului, että ydinvoima saastuttaa koko elämänkaarensa ajan: turvallisuusongelmia syntyy uraanikaivoksissa, uraanin rikastuslaitoksissa, konvertointilaitoksissa, väkevöintilaitoksissa, polttoainetehtaissa, uraanin ja polttoaineen käsittelyssä, kuljetuksissa, reaktoriprosessin aikana (pienet säteilymäärät), suuronnettomuuksissa, 20 vuotta kestävässä käytettyjen polttoainetankojen säilytyksessä maan yläpuolella voimalan lähellä sekä sittemmin jätteen kuljetuksissa ja loppusijoituksessa. Lisäksi vastustajat argumentoivat, että voimaloiden käytöstä poistamisesta ja purkamisesta syntyvät ongelmat ja kustannukset ovat ratkaisematta. Kaiken kaikkiaan vastustajat kyseenalaistivat kannattajien ympäristöhuolen, kuten piirros 7 kertoo. Enimmäkseen keskustelussa kuitenkin väiteltiin onnettomuuksista ja loppusijoituksesta, ei elinkaariajattelusta.

Piirros 7. Ydinvoimamerkki.[28]

Kannattajien vasta-argumenttina oli, että ydinvoima on turvallista ja riskit ovat myytti, tai että riskit ovat minimaaliset:

Viime vuonna tuli 10 000 reaktorivuotta täyteen kaikissa maailman ydinvoimaloissa yhteensä ja yksi vakava onnettomuus on tapahtunut, eli Tshernobyl -- Kansainvälisessä ydinvoimaonnettomuuksien luokituksessa Tshernobyl saa numeron 7 ja Harrisburg 5. -- Loviisan pahimmat ovat olleet luokituksessa numerolla 2. Niitä on tapahtunut neljä kappaletta.

Kannattajat nojasivat STUK:n arvioon sanoessaan, ettei myöskään terrorivaaraa ole. Vertauskohteena ydinvoiman riskeille kannattajat toivat esiin maakaasun tuotannon, siirron ja polton riskit kuten putkivuodot, pienhiukkaset ja ilmastonmuutoksen. Vertailussa he näkivät ydinvoiman pienempänä pahana. Ydinvoimalan normaalin käytön kannattajat katsoivat olevan päästötöntä. Ed. Kemppainen vertasi, että ydinvoimalan radioaktiiviset päästöt ovat selvästi pienemmät kuin kivihiili- tai turvevoimalan. Lisäksi kannattajat kysyivät vastustajilta, mikseivät nämä loogisesti vaadi myös Suomen vanhojen ydinvoimaloiden sulkemista vaan vastustavat vain uusinta.[29]

Vastustajille keskeistä oli, että ydinvoimalan onnettomuusriski ei ole nolla. Heille em. todennäköisyys, että ytimen sulamisen riski Loviisa-tyyppisessä ydinvoimalassa on yksi kymmentätuhatta reaktorivuotta kohden, ei ollut pieni. He vertasivat sitä siihen, että yksi kymmenestä tuhannesta suomalaisesta kuolee vuosittain liikenteessä. Vastustajille em. sitaatti ilmaisi, että vakava onnettomuus on jo tapahtunut ja siten sellainen voi tulla uudelleen, eivätkä Suomenkaan voimalat ole turvallisia, koska neljä pientä onnettomuutta on päässyt jo tapahtumaan. Lisäksi vastustajat argumentoivat, että mitä useampi voimala, sitä suurempi riski. Toisaalta vastustajat myös katsoivat, ettei onnettomuusriskiä voi laskea, koska ei tiedetä mitä odottaa. Tästä esimerkkinä he esittivät terrori-iskut matkustajakoneilla New Yorkiin 11.9.2001. Vastustajat pitivät lisäksi ydinvoimalaa hyvin alttiina kaikenlaiselle sabotaasille ja terroriteoille, etenkin sotatilanteessa. Vastustajat asettivat näin kyseenalaiseksi STUK:n auktoriteetin riskien arvioijana. Kolmas ero vastustajien ja kannattajien riskilaskelmissa oli, että vastustajien mukaan tuhot ovat suuret onnettomuuden tapahtuessa ja tämä kasvattaa riskiä. Monille vastustajille Tshernobyl ei unohdu:

Tshernobylin vieressä oleva kaupunki on edelleen aavekaupunki, jonka asukkaat hajotettiin eri maihin, kukaan ei tiedä, minne Valkovenäjällä, Venäjällä ja Ukrainassa, eikä sitä, mihin vammoihin he ovat kuolleet. Katastrofin, säteilyn, jäljet ovat vielä nähtävissä monin paikoin Euroopassa. -- Ydinvoiman riskit eivät ole hävinneet. Niitä ei voida selittää pois edes todennäköisyyden vähäisyydellä sen vuoksi, että ne ovat niin kaiken kattavia tapahtuessaan. Minkään muun energiamuodon osalta vauriot eivät ole niin laajoja ja niin lopullisia kuin ydinvoimaonnettomuuksissa. Maa, jossa ne tapahtuvat, tuhoutuu ikuisiksi ajoiksi ja kaikkien sukupolvien osalta.

Tshernobyl olikin vastustajien silmissä suuronnettomuus par excellence. [30]

Kannattajat taas katsoivat, että mikäli äärimmäisen epätodennäköinen vakava onnettomuus tapahtuisikin, vaikutus jäisi paikalliseksi:

Ja ennen kaikkea täytyy muistaa, että ydinpolttoaine ja reaktiosta tuleva ydinjäte ovat keraamista: ne eivät voi mitenkään hallitsemattomasti pöllähtää ilmaan ja levitä suurille alueille. Jos keraaminen polttoainepala joutuu luontoon, se voidaan helposti eristää. Mitään ympäristökatastrofia se ei voi aiheuttaa. On sinänsä ymmärrettävää, että ihmiset pelkäävät asioita, joita eivät ymmärrä.

Ed. Tiuri puolestaan totesi laskeuman mahdolliseksi, vaikkakin laajuudeltaan hyvin pieneksi. Hänen mukaansa ”kaikkein pahimmassa tapauksessa” jouduttaisiin evakuoimaan viiden kilometrin säteellä ja kieltämään maanviljely noin 20 kilometrin säteellä onnettomuuspaikasta. Tiurin mukaan ihmisiä ei kuolisi, kukaan ei saisi säteilyä yli luonnon säteilyn ja vakuutus riittäisi vahinkojen korvaamiseen. Hän kiisti myös Tshernobylin onnettomuuden ja ydinaseiden haitallisuuden:

[Tshernobylin] laskeuman ei ole todettu lisänneen leukemiaa, ennenaikaisia syntymiä eikä syntymäepämuodostumia. -- Säteilyannokset siellä ovat selvästi pienempiä kuin luonnon säteily. -- Suuri haitta alueen asukkaille on säteilyn pelosta johtuva stressi, josta johtuvat sairaudet ovat yleisiä. -- Suomessakin tarvitaan oikeata tietoa säteilystä. Luonnon taustasäteilyn suuruinen tai sitä huomattavasti suurempikin säteilyannos ei lisää syntymäepämuodostumia, vaikka niin yleisesti luullaan. Atomipommituksista selvinneet kymmenet tuhannet ihmiset saivat hyvin suuren säteilyannoksen. Heidän jälkeläisissään ei ole havaittu normaalia enempää perinnöllisiä muutoksia.

Kannattajat myös korostivat, että Tshernobylin onnettomuus tapahtui itävoimalassa eikä vastaava olisi mahdollista länsivoimalassa. [31]

Vastustajat vastasivat tuomalla keskustelussa julki länsimaissa vastikään tapahtuneita ydinonnettomuuksia ja läheltä piti -tilanteita, kuten Davis-Bessen tapauksen (piirros 8).

Piirros 8. Davis-Bessessä havaittiin reaktorikannen lähes puhkaissut korroosiovaurio.[32]

Uutisointia näistä tapahtumista ei kuitenkaan juuri näkynyt eivätkä ne näytä vaikuttaneen merkittävästi Suomen keskusteluilmapiiriin.

Itä vastaan länsi -ajattelun rinnalle kannattajat nostivat Suomen, vedoten vahvasti kansallisylpeyteen, mistä tarkemmin luvussa neljä. Ministeri Mönkäre arvioi:

Kun ydinvoimalisärakentaminen ja käytetyn polttoaineen loppusijoitus toteutetaan suomalaisella osaamisella ja maamme tiukkoja turvallisuusvaatimuksia noudattaen, pitäisi meillä olla riittävät perusteet vastata hakemukseen myönteisesti.

Kannattajat totesivat lisäksi, että neljä vanhaa ydinvoimalaa ovat toimineet hyvin ja siten viides ei lisäisi riskiä. Päinvastoin kannattajat katsoivat, että uusi ydinvoimala lisää turvallisuutta uuden tekniikkansa, tiukempien turvamääräystensä ja asiantuntemusta lisäävän vaikutuksensa vuoksi.[33]

Vastustajat kommentoivat, että viides ydinvoimala olisi toteutuessaan maailman suurin: mitä suurempi voimala, sitä suuremmat tuhot onnettomuuden sattuessa. He myös laskivat, että useampi voimala lisää riskiä eikä voimalan uutuuskaan auta, sillä usein ydinonnettomuudet eivät johdu tekniikasta vaan ihmisen erehdyksestä. Vastustajille huippuosaaminenkaan ei ollut aukotonta eikä suomalainenkaan ollut erehtymätön. Vastustajien argumenteissa inhimillisen tekijän aiheuttamat riskit jäivät kuitenkin aiempia vuosia vähemmälle huomiolle ja eräät vastustajatkin sanoivat uskovansa suomalaiseen ydintekniikkaosaamiseen. Myös teknologiakritiikki sinänsä jäi vähälle huomiolle eduskunnan keskustelun aikaan, vaikka monet vastustajat toivat argumenteissaan esille onnettomuusalttiuden yleisellä tasolla ja jotkut argumentoivat suoraan, ettei ydintekniikka ole turvallista. Ministeri Hassi oli poikkeus kritisoidessaan TVO:n hakemusta epämääräisyydestä, koska esimerkiksi reaktorimallia tai sen sijoituspaikkakuntaa ei ollut valittu.[34]

Vastustajat kysyivät myös, miksei koti- tai sairausvakuutusta saa ydinonnettomuuden varalle, jos ydinvoima on turvallista. Itse ydinvoimalankin vakuuttamisesta kiisteltiin: kannattajien mukaan vakuutus riittää korvaamaan onnettomuuden aiheuttamat vahingot, kun taas vastustajien mukaan teollisuuden voimalassa mahdollisesti tapahtuva ydinvahinko jää pienen ydinvastuun vuoksi lopulta yhteiskunnan harteille. Tähän kannattajat vastasivat, että KTM valmistelee ydinvahinkovastuun nostoa. Vastustajat vastasivat, ettei ydintuhoa voi korvata rahalla, oli rahaa miten paljon tahansa. Vastustajat katsoivat, että kannattajat vähättelevät riskejä ja onnettomuuden tapahtuessa teollisuus ja viranomaiset eivät ole tehtäviensä tasalla (piirros 9).

Piirros 9. Ydinonnettomuus.[35]

Kannattajat argumentoivat ydinvoiman turvallisuuden puolesta myös vertaamalla ydinvoiman riskejä muiden energiamuotojen riskeihin. Samoin he tukivat argumenttiaan suomalaisesta osaamisesta vertaamalla venäläisiin reaktoreihin:

Hiililaitoksia kukaan ei halua. Kaasulaitoksiin kukaan ei investoi. Jää kaksi vaihtoehtoa: tuonti ja todennäköisesti silloin Venäjältä grafiittihidasteisesta voimalaitoksesta, vanhasta tai uudesta sellaisesta, tai sitten sähköä omasta ydinvoimalasta, joka ei ole grafiittihidasteinen vaan vesihidasteinen ja tuhat kertaa turvallisempi. Tästä syystä minä, joka 93 vastustin, olen tullut vakuuttuneeksi siitä, että tänä päivänä viisasta on myöntää lupa viidennelle reaktorille.

Epäsuora viittaus Tshernobyliin oli sikäli kaksinkertainen, että Suomessa eniten huolta herättänyt Sosnovyi Borin voimala lähellä Pietaria on RBMK-tyyppinen grafiittihidasteinen reaktori, joka sittemmin on saanut lisänimen ”tshernobyl-tyyppinen”. Kannattajien argumentin ajatuksena oli, että koska Suomi ostaa vuosittain Venäjältä yhden ydinvoimalan kapasiteetin verran energiaa, Suomen rakentaessa ydinvoimalan Venäjä voisi sulkea reaktoreitaan eikä sen tarvitsisi rakentaa uusia Suomea varten.[36]

Argumentin tueksi kannattajat usein viittasivat lähetekeskustelun alkamispäivänä julkaistuun uutiseen, jonka mukaan Karjalan tasavaltaan valmistuisi vuonna 2007 neljä uutta ydinvoimalaa kattamaan Suomen sähkötarvetta. Uutinen sai paljon huomiota niin lehdistössä, televisiossa, Internetissä kuin eduskuntapuheenvuoroissakin. Myöhemmin tieto paljastui uutisankaksi: Karjalan tasavallassa hankkeesta ei ollut kuultu eikä rahoitusta ollut, joten voimaloita ei ollut tulossa ainakaan väitetyn viiden vuoden sisällä.[37]

Vastustajat syyttivät, että uutisankka saattoi hyvinkin olla tarkoitushakuinen. Ministeri Hassi pyrki palauttamaan keskustelun skenaarioihin toteamalla, että KIO1- ja KIO2-malleissa sähköntuonti Venäjältä on samansuuruinen. Siten hänen mukaansa KTM:llä ei ole aikomustakaan vähentää tuontia, rakennettiin uusi ydinvoimala tai ei. Mikäli sähköntuonti kuitenkin loppuisi, vastustajat katsoivat sen voivan pikemminkin heikentää Venäjän voimaloiden turvallisuutta. Näin siksi, että sähkön ostoa Venäjän vanhoista voimaloista oli perusteltu turvallisuuden parantamisella: venäläiset voisivat sähköstä saamillaan vientituloilla pitää voimalansa kunnossa ja kohentaa niiden turvallisuutta. Siten Suomen sähköntuonnin kuihtuessa myös nämä remonttirahat vähenisivät. Vastustajat eivät uskoneet suomalaisen ydinvoimahankkeen johtavan yhdenkään venäläisen voimalan sulkemiseen, sillä heidän mukaansa Venäjä tarvitsee kaiken sähkönsä voidakseen myydä maakaasua Eurooppaan. Sen sijaan rakentamalla itsekin ydinvoimaa Suomi menettäisi vastustajien mukaan uskottavuutensa kritisoida Venäjän voimaloita ja niiden käyttöiän pidennyksiä. Samoin madaltuisi Venäjän kynnys rakentaa lisäkapasiteettia mm. Sosnovyi Boriin, Kuolaan ja Karjalaan. Ministeri Hassi argumentoi:

-- yksi ympäristöministeriurani suurimpia järkytyksiä oli ydinturvallisuutta käsittelevä kansainvälinen tilaisuus Loviisassa, jossa arvostelin venäläisiä siitä, että he ovat jatkaneet Sosnovyi Borin, Suomenlahden toisella puolella olevan voimalaitoksen, käyttöaikaa. He vastasivat: "Jatkoittehan tekin Olkiluodon ja Loviisan käyttöaikaa. Miksi me emme saisi?"

Ministeri Hassi nosti esiin näkemyksen energiansäästöstä uutena vientituotteena:

-- energiansäästömahdollisuudet Luoteis-Venäjällä ovat niin suuret, että kaikki Luoteis-Venäjän, siis meidän lähialueidemme, ydinvoimalat voitaisiin sulkea ilman niin sanottuja hyvinvointitappioita, jos energiankäytön tehostamismahdollisuudet käytettäisiin hyväksi. Tämähän on se osaaminen, mitä suomalaisten pitäisi Venäjälle viedä.

Vastustajat mainitsivat argumenteissaan, joskin erittäin harvoin, venäläisten ydinvoimaloiden tuottavan myös ydinasemateriaalia[38].

Kannattajat vastasivat argumenteilla, jotka olen edellä rekonstruoinut. Osa vastustajien argumenteista jäi ”parittomiksi” eli vaille kannattajien vasta-argumenttia.

Argumenteista käy selkeänä ilmi kannattajien ja vastustajien riskikäsitteen ratkaiseva ero. Kannattajat laskivat todennäköisyyksiä ja olivat valmiita hyväksymään riskin tietyllä minimaalisella todennäköisyydellä. Sen sijaan vastustajat kyseenalaistivat mahdollisuuden laatia tarkkoja, luotettavia riskilaskelmia. Samoin he haastoivat kannattajien käsityksen siitä, mitä ”pieni riski” tarkoittaa. Heille hyväksyttävän riskin raja oli tiukempi, käytännössä nollatoleranssi, ja heillä riski ei koostunut pelkästä todennäköisyydestä vaan myös riskin toteutumisen seurausten vakavuudesta: mahdolliset vakavat seuraukset tiukentavat hyväksyttävän riskin rajaa.[39]

2.3 Ydinjäte vastaan pienhiukkaset

Ydinonnettomuuksien ohella vastustajat nostivat esiin ydinjätteiden riskit. Kannattajat vastasivat, että ongelma on ratkaistu, koska loppusijoituslaitos on todettu turvalliseksi ja päästöttömäksi. Vastustajat taas eivät katsoneet ydinjäteongelmaa ratkaistuksi, vaan monet kansanedustajat ilmaisivat hämmennystään siitä, että loppusijoituksen ”tutkimuslupaa” käytettiin argumenttina ydinvoiman puolesta:

Ydinvoimalaitosten tuottamien jätteiden käsittelyyn ei myöskään vielä ole olemassa täysin turvallista ratkaisua. Ei näet toistaiseksi tunneta tapaa muuttaa jätteet vaarattomiksi. -- Eduskunta hyväksyi selvitettäväksi olemassa olevien voimaloiden käytetyn polttoaineen loppusijoittamisen Posivan laitokseen Olkiluotoon siksi, että pidettiin nykyisen tietämyksen varassa tällaista vaihtoehtoa turvallisimpana. Eduskunta siis teki periaatepäätöksen jatkaa selvitystä loppusijoituksen selvittämiseksi. Varsinainen rakennuslupa tulee aikanaan, jos tämä nähdään mahdolliseksi. On hyvä muistaa, ettei sijoitusta koskenut periaatepäätös sisältänyt viidettä ydinvoimalaa, joten siinä yhteydessä eduskunta ei ottanut kantaa uuteen voimalaitokseen.

Vaikka ydinjäteteema oli selkeästi esillä ydinvoimalakeskustelussa, keskustelu oli laimeaa, kun ottaa huomioon kysymyksen aiemman keskeisyyden ja sen, että viidennestä ydinvoimalasta päätettäessä käsiteltiin eduskunnan yhteiskeskustelussa myös ydinjätteen loppusijoituslaitoksen laajennuksen periaatepäätöstä. Lammin mukaan on todennäköistä, että monilla edustajilla vuotta aiemmin tehty loppusijoituslaitoksen periaatepäätös vei ydinjäteteemalta sen aiemman mielenkiintoisuuden.[40]

Vaikka vuotta aiemmin aiheesta oli keskusteltu erikseen ja tutkimuslupa annettu, käsitykset ydinjätteen vaarallisuudesta ja mm. puoliintumisajasta eivät olleet selkiintyneet tai lähentyneet toisiaan. Arviot vaihtelivat radikaalisti sekä vastustajien ja kannattajien välillä että liittoumien sisällä[41]. Useat kannattajat kuittasivat ydinjätteen riskit luonnonmukaisina ed. Sjöblomin tavoin: ”Luontohan on aikanaan sijoittanut Suomen maaperään uraania ja muita säteileviä aineita, jotka ovat väistämätön osa elinympäristöämme.” Samoilla linjoilla oli ed. Tiuri: ”Suomen kallioperässä on luonnon uraania ja toriumia niin paljon, että niiden säteily vastaa 400 ydinvoimalan jätteiden säteilyä. -- Kallioperään huolellisesti sijoitetut ydinjätteet eivät säteilyä lisää.” Jotkut kannattajat taas argumentoivat, että tulevaisuuden tekniikka ratkaisee ydinjäteongelman.[42] Puoliintumisaikoja tarkasteltiin myös toisesta näkökulmasta piirroksen 10 tapaan.

Piirros 10. Puoliintumisaikoja.[43]

Vastustajat eivät katsoneet ydinjätteen olevan verrattavissa luonnonuraaniin ja heidän lukunsa olivat eri suuruusluokkaa kuin kannattajien. Esimerkiksi ed. Krohn arveli TT:n puheenjohtajan sekoittaneen aikayksikön ja mittayksikön väittäessään, että 500 vuodessa säteily palautuu peruskallion säteilyyn, kun jätteet haudataan 500 metrin syvyyteen. ”En voi ymmärtää muuta logiikkaa tässä virheessä”, summasi Krohn. Helsingin Sanomissa puhuttiin kymmenistä tuhansista vuosista ja ministeri Hassi puolestaan totesi, että ydinjäte on yli miljardi kertaa radioaktiivisempaa kuin peruskallio vielä 200 000 vuoden jälkeenkin.[44]

Keskustelijat ryydittivät hyvin erilaisia numeroarvoja arvoargumenteilla. Vastustajat painottivat vastuuta tulevista sukupolvista ja varoittivat itsekkäästä lyhytnäköisyydestä. Heidän mukaansa on vastuutonta jättää tuleville sukupolville ratkaisematon ydinjäteongelma tai vuotava ydinjätehauta.[45] Kannattajat taas katsoivat, että kuten nykyisille, myös tuleville polville ydinjäte on pienempi paha:

-- tulevien sukupolvien pitää elää paljon suurempiin todennäköisiin vaaroihin sopeutuen: suuren asteroidin syöksy maapallollemme voi tuoda äkillisen "maailmanlopun", rikollisliigat tai niiden hallitsemat valtiot voivat kehittää arvaamattomia ydin- tai kemiallisia aseita ja uhata niillä -- .

Kannattajien ed. Kemppainen katsoi lisäksi, että koska ydinjäte aiheuttaa ongelmia vasta kymmenien- tai satojentuhansien vuosien päästä, mutta fossiiliset nyt ”meidän aikanamme”, tämä pitäisi huomioida riskinarvioinnissa ydinvoiman etuna. Useat kannattajat myös argumentoivat, ettei ole tulevia sukupolvia, joita ydinjäte voisi haitata. Verkkouutisten mukaan huolta ei ole, sillä ”jos vihreät uhkakuvat ilmaston lämpiämisestä, lajien katoamisesta ja muista tulevista katastrofeista toteutuvat, ei ihmiskunta koskaan näe vuotta 3000”. Toisaalta jääkauden vaaroista Verkkouutiset totesi, että jäämassojen vyöryessä ympäriinsä maanpäälliset varastot hajasijoittuvat ensimmäisinä sinne minne jää ne kuljettaa, eikä yhtään ihmistä ole silloin täällä tapahtumaa todistamassa. Ed. Tiuri puolestaan piti epäinhimillisenä, että murehditaan mitä ydinjätteelle tapahtuu jääkauden tullessa, muttei lainkaan suomalaisten kohtaloa siinä vaiheessa [sic!].[46]

Toisaalta kannattajat vertasivat ydinjätteiden riskiä fossiilisten polttoaineiden aiheuttamiin haittoihin nykyaikana ed. Kemppaisen tapaan. Viittaus fossiilisten haittoihin koski puhujasta riippuen joko pienhiukkaspäästöjä, ilmastonmuutosta tai molempia. Ydinvoima ei tuota pienhiukkasia, kannattajat muistuttivat. Lisäksi he argumentoivat, että pienhiukkaset ovat merkittävästi suurempi riski kuin ydinvoima tai ydinjäte, sillä hiukkaset aiheuttavat ilmansaasteena monenlaisia terveysongelmia koko energiantuotannon keston ajan ja lisäävät kuolleisuutta usealla prosentilla. Kannattajat korostivat muiden energiantuotantomuotojen jätteitä dumpattavan ympäristöön hiukkasina, kun taas ydinvoiman jätteistä pidetään huolta. Ministeri Mönkäre korosti myös siviiliammattiaan:

Lääkärinä olen tietysti perillä ympäristöterveydenhuollosta kohtuullisen hyvin jo siitäkin syystä, että jo 1970-luvun lopulla liityin jäseneksi kansainväliseen Lääkärit ydinaseita vastaan -liikkeeseen.[47]

Vastustajien kommentti Mönkäreelle piirroksessa 11. Toinen piikki Mönkäreen lääkärin etiikasta nähtiin edellä, piirroksessa 2.

Piirros 11. Terveysriskien arviointia.

Muutoin vastustajat vastasivat hiukkasargumenttiin pyrkimällä palauttamaan keskustelun skenaarioihin. He argumentoivat, että pienhiukkasten tuprutus kestää itse asiassa KIO2:ssa pidempään kuin KIO1:ssä, koska hiilivoimaa käytetään ydinvoiman rinnalla pitempään. Lisäksi he sanoivat, että KIO2:ssa suurkaupungit lämpiäisivät edelleen hiilellä eivätkä maakaasulla kuten KIO1:ssä, ja ”kaupungin keskustassa savua tuprutteleva hiilivoimala [olisi] suoranainen täsmäohjus”. Vastustajat pyrkivät myös avaamaan keskustelua laajemmalle muistuttamalla, että rikkidioksidin ja typen oksidien määrä olisi ydinvoima-kivihiili -mallissa ydinvoimatonta vaihtoehtoa suurempi. Samoin he pyrkivät katsomaan pelkkien sähköntuotantoratkaisujen ulkopuolelle sanoen, että pienhiukkasista suuri osa on peräisin pienpoltosta ja liikenteestä. Vastustajien mukaan ydinvoiman lisärakentaminen ei vähentäisi pienhiukkaspäästöjä lainkaan, vaan pienhiukkasten aiheuttama riski tulisi ydinvoiman ja ydinjätteen aiheuttamien riskien lisäksi.[48]

Kannattajat vastasivat argumenteilla, jotka olen edellä rekonstruoinut. Osaa vastustajien argumenteista, kuten liikennettä ja pienpolttoa kannattajat eivät kommentoineet.

Olen rekonstruoinut tässä ja edellisessä alaluvussa ydinvoimaloiden ja ydinjätteiden riskejä koskevaa keskustelua, jossa siis liikuttiin perinteisten teemojen parissa pitkälti perinteisin argumentein. Perusasetelma on kymmeniä vuosia vanha, kuten piirros 12 kertoo.

Piirros 12. Ydinvoiman turvallisuuskysymysten lailla Lasse Lehtinen ja Seppo Leinonen ovat kuuluneet osana suomalaiseen ydinvoimakeskusteluun jo vuosikymmenten ajan.[49]

Piirros kuvaa myös toisella tavoin ydinvoimakeskustelulle tyypillistä piirrettä. Siinä ydinvoiman haittoja verrataan tupakoinnin haittoihin. Vertaaminen oli oleellista kannattajien argumenteissa myös vuonna 2002. Heille uhkien argumentointi tarkoitti yhtäältä ydinvoiman riskien kieltämistä, toisaalta osittaista myöntämistä. Erittäin keskeistä oli ydinvoiman riskien vertaaminen erilaisiin ”suurempiin pahoihin”, ensisijaisesti ilmastonmuutokseen, toissijaisesti hiileen ja maakaasuun, kolmanneksi uusiutuvien ja säästön kalleuteen. Tästä vertailusta juontui, että johtopäätöksenään kannattajat näkivät ydinvoiman ainoana vaihtoehtona. Tällöin minkä tahansa muun energiantuotantovaihtoehdon valitseminen johtaisi kannattajien mukaan ilmastonmuutokseen ja ympäristötuhoon: skenaarioista irrottautuminen mahdollisti uhka-asetelman ”ydinvoima vai hiili”, kuten luvussa 2.1 havaittiin. Vastaavalla irrottautumisella kannattajat esittivät toiseksi valintatilanteeksi ”ydinvoima vai maakaasu”, jossa maakaasu liittyi yhteen ilmastonmuutoksen kanssa maakaasun fossiilisen luonteen perusteella. Uusiutuvien ja energiansäästön tapauksessa ympäristötuhon sijasta seuraisi taloudellinen tuho. Tämän lisäksi kannattajat puolustivat ydinjätettä kolmannella valinta-argumentilla ”ydinjäte vai pienhiukkaset”, jota käsittelin aiemmin tässä alaluvussa. Kaikissa vertauspareissa kannattajat näkivät ydinvoiman ja ydinjätteet pienimpänä pahana.

Vastustajien mukaan ilmastonmuutos oli kyllä suuri paha, mutta ydinvoima ei ollut sen parempi. Vastustajien mielestä maakaasu oli pienin paha, kun paras vaihtoehto olisivat uusiutuvat ja säästö. Vastustajat pyrkivätkin asettamaan ympäristövertailussa vastakkain ydinvoiman ja uusiutuvat,[50] mitä asettelua kannattajat taas välttivät. Vastustajat myös muistuttivat toistuvasti, että ydinvoima oli KTM:n skenaarioissa sidottu hiilivoiman pitkitettyyn käyttöön eli ilmastonmuutokseen ja pienhiukkasiin. Näin vastustajat pyrkivät palauttamaan keskustelun skenaarioihin, joista kannattajat olivat sen irrottaneet. Skenaarioiden ulkopuolelle vastustajat taas kurkottivat tuomalla keskusteluun liikenteen sekä hiukkas- että kasvihuonekaasupäästöt ja rakentamisratkaisujen vaikutukset päästömääriin. Lisäksi vastustajat avasivat keskustelua skenaarioiden ulkopuolelle kuvaten ydinvoimaa mm. Kioton pöytäkirjan, Rion julistuksen ja Agenda 21:n nojalla ekologisesti kestämättömäksi missä tilanteessa tahansa eli riippumatta siitä, sidottaisiinko se hiilivoiman jatkokäyttöön tai uusiutuviin ja säästöön vai ei[51].

2.4 Mitä on kestävä kehitys?

Ydinvoimalakeskustelun ympäristöargumenteissa esiintyi sekä absoluuttisia että suhteellisia argumentteja, joiden käyttötapa kertoo liittoumien erilaisista ympäristön ja talouden arvottamistavoista ja siten toisistaan eroavista kestävän kehityksen määritelmistä. Käytännössä kaikille keskustelijoille yhteinen absoluutti oli, että ilmastonmuutos tulee torjua.

Etenkin kannattajien ympäristöargumenteissa korostui ilmastonmuutoksen apokalyptinen kuvaaminen. Tämä absoluutti tuotti kuitenkin suhteellisen argumentin: ilmastonmuutosongelma jätti kaikki muut ongelmat varjoonsa ja kannattajien kehyksessä ydinvoima jätteineen näyttäytyi ilmastonmuutosta, hiiltä, maakaasua, uusiutuvia ja säästöä pienempänä pahana. Keskustelun edetessä ydinvoimalle syntyi apokalypsin kautta messiaaninen rooli: vain ydinvoima voi pelastaa. Kontrastina kannattajien apokalypsille oli vastustajien rauhallisuus ilmastonmuutoksen edessä. Vastustajat ilmaisivat yhtä lailla huolensa, mutta asenteena oli pikemminkin, että jo oli aikakin, ryhdytään toimiin. Heille pelastus oli kiinni ihmisistä itsestään eikä deus ex machinasta. On syytä miettiä Hajerin tutkimustulosta, jonka mukaan apokalyptiset ylilyönnit voivat vakavasti rajoittaa poliittista keskustelua siitä mitä, kenen ja millä ehdoilla pitäisi tehdä ongelmien kuten ilmastonmuutoksen ratkaisemiseksi.[52]

Sikäli kuin kannattajat argumentoivat ydinvoimasta suhteellisesti, vastustajien mielestä ydinvoima oli absoluuttisesti mahdoton vaihtoehto, joka lisäksi yhdistyi hiileen ja maakaasuun. Monille heistä uusiutuvat ja säästö olivat etusijalla, koska niiden katsottiin olevan ympäristölle absoluuttisesti paras ja pitkällä tähtäimellä ainoa vaihtoehto, jonka kanssa ydinvoima asettui vastakkain niin taloudellisesti kuin ympäristöllisestikin. Maakaasua monet pitivät kompromissina eli suhteellisesti hyvänä tai huonona. Joka tapauksessa vastustajat näkivät yhden sijasta useita keinoja, joilla päästä ilmastotavoitteisiin. Tätä kertomuslinjaansa vastustajat puolustivat myös talousargumentein, mutta selkeää oli, että ympäristö asettui heidän arvojärjestyksessään taloutta korkeammalle: tarvittaessa oltiin valmiita tinkimään taloudesta ympäristön hyväksi. Näin heidän ympäristöargumentointinsa perustui absoluuttiin, että valitaan ympäristölle paras.

Kannattajien mielestä taas ydinvoima oli ainoa mahdollinen vaihtoehto ja kaikki muut vaihtoehdot olivat mahdottomia. Ydinvoima yhdistyi kannattajien argumenteissa uusiutuviin energianlähteisiin ja energiansäästöön. Kannattajat myönsivät, että uusiutuvat ja säästö olisivat ympäristölle paras vaihtoehto, mutta he katsoivat, että talous ei anna myöden valita vain niitä. Näin ollen kannattajat välttivät vastakkainasettelua ja ympäristöargumenttien vahvasta painottamisesta huolimatta talousargumentit nousivat ratkaiseviksi: taloudesta ei oltu valmiita tinkimään ympäristön hyväksi. Sen sijaan lähetekeskustelusta lähtien he välttivät ydinvoiman yhdistämistä hiileen ja maakaasuun ja sen sijaan vertasivat ydinvoimaa niihin sanoen, että ydinvoima on niitä puhtaampi. Tätä vastakkainasettelua siis korostettiin. Kannattajat myös vertasivat ydinvoimaa ilmastonmuutokseen sanoen ydinvoiman olevan pienempi riski. Näin heidän ympäristöargumentointinsa perustui talouden absoluuttiin, jossa valitaan taloudellisten argumenttien perusteella jäljelle jääneistä vaihtoehdoista ympäristölle paras.

Kolmantena piirteenä korostui skenaarioiden ja abstraktioiden vuorottelu argumentointivälineinä. Kannattajat irrottautuivat skenaariokehyksistä tarpeen tullen siirtyen argumentoimaan maakaasusta ja ydinvoimasta irrallisina asioina, jolloin taas vastustajat pyrkivät palauttamaan keskustelun skenaarioihin, joista päätöksiä tehtiin. Sen sijaan kannattajat pysyttäytyivät skenaariokehyksissä sinänsä, että ilmastonmuutoksesta puhuttiin nimenomaan sähköntuotannon ongelmana eikä laajempaan keskusteluun haluttu lähteä, mihin taas vastustajat pyrkivät. Esimerkiksi vastustajien piirros 13 viittaa mm. liikenteen päästöjen vähentämiseen.

Piirros 13. ”Huomenta, tuuli!”[53]

Skenaarioiden asettamat rautakehykset kuitenkin pitivät eikä laajaan yhteiskunnalliseen keskusteluun yhteiskunnan suunnasta ja ilmastonmuutoksen torjumisesta ryhdytty. Tämä on toisaalta ymmärrettävää, koska kyse oli nimenomaan ydinvoimalahakemuksen käsittelystä ja ilmastostrategia oli käsitelty erikseen edellisenä vuonna. Toisaalta ilmastostrategian painottuminen sähköntuotantoratkaisuihin jätti keskusteluun mielikuvan, ettei yhteiskunnan muilla osa-alueilla tarvitsisi tehdä paljoa ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Vähäinen kiinnostus laajempaan päästövähennyskeskusteluun saattoi siis johtua samantyyppisistä syistä kuin ydinjätekeskustelun laimeus: ongelma katsottiin jo ratkaistuksi. Etenkin kannattajien argumentoinnissa oli vahvasti läsnä ajatus, että valitsemalla ydinvoima sähköntuotannossakaan ei tarvitsisi tehdä suuria muutoksia. Siten ydinvoimala pelastaisi sekä ilmastonmuutokselta että yhteiskunnalliselta muutokselta, jonka taas ydinvoiman vastustajat näkivät ympäristöongelmien ainoana kestävänä ratkaisuna. Luvussa kolme tämä vastakkainasettelu ja johtopäätös vahvistuvat talouden ja hyvinvoinnin näkökulmasta: kannattajat halusivat ydinvoimaa talouden uhkilta pelastajaksi ja vallitsevien olojen säilyttäjäksi, kun taas vastustajat katsoivat talouden ja yhteiskunnan muutoksen jälkiteolliseen suuntaan olevan ainoa keino säästyä uhkilta. Mielestäni Verkkouutisten päätoimittajan kommentti luonnehtii osuvasti sekä kannattajien lähtökohtaista muutosvastaisuutta että vastustajien lähtökohtaista muutosinnokkuutta:

Vihreän liiton puheenjohtaja, peruspalveluministeri Osmo Soininvaara tunnetaan lennokkaista ajatuksistaan. Hänellä on tarjota rakenteellinen uudismalli lähes jokaiseen ongelmaan.[54]

Pysyvyyden turvaamisen törmäys rakennemuutokseen ryhtymisen kanssa tiivistää erään ydinvoimakeskustelun keskeisistä piirteistä.

Tässä vaiheessa on syytä pohtia, millaisia vastauksia tähänastiset havaintoni antavat keskeiseen tutkimuskysymykseeni. Molemmat liittoumat katsoivat siis olevansa kestävän kehityksen ja ympäristön asialla[55]. Kiista ydinvoimasta oli siten samalla kiista kestävän kehityksen olemuksesta ja yhteiskunnan tulevaisuusvisiosta[56]. Oleellista oli selvittää: miten nämä kestävän kehityksen visiot erosivat toisistaan?

Kannattajille kestävä kehitys määrittyi kapeasti energiantuotannon kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiseksi. Kestävä kehitys oli kannattajille yhtä kuin ydinvoima ja kannattajat argumentoivat, että vaihtoehtoja ydinvoimalle ei ole. Kannattajille kestävä kehitys merkitsi yhteiskunnallisen muutoksen minimointia ja nykytilanteen jatkuvuuden turvaaminen sai suuren painoarvon.

Vastustajille kestävä kehitys oli kokonaisvaltaista: se käsitti koko yhteiskunnan ja siten etsi ratkaisuja laajemmalta alalta kuin pelkästä energiantuotannosta. Heillä myös hyväksyttävien energiantuotantomuotojen valikoima oli monipuolisempi. Ydinvoiman he sulkivat ulos valikoimastaan kasvihuonekaasupäästöjä laajempaan tarkasteluun vedoten. Vastustajille kestävä kehitys tarkoitti rakennemuutosta, joka nähtiin väistämättömänä ja ainakin osan silmissä myös tervetulleena.

Erittäin keskeinen näkemysero, joka on syytä erikseen mainita, liittyy aikaperspektiiviin. Kannattajilla ajattelun aikajänne oli pääasiassa lyhyt. Tätä ilmentää, että heidän argumentointinsa keskittyi ilmastotavoitteiden saavuttamiseen vuonna 2010, mutta harvoin sen kauemmas. Kannattajien silmissä esimerkiksi 50 vuotta oli hyvin pitkä aika, mikä ilmenee Leena Luhtasen luottavaisesta argumentista ydinvoiman puolesta: ”Tiedämme, että öljy, kaasu ja myös uraani riittävät ainakin 50 vuodeksi.” Näin Luhtaselle 50 vuotta tarkoitti pitkään turvattua energiavarantoa eikä 50 vuoden päässä tulevaisuudessa tapahtuvista asioista ollut syytä olla huolissaan. Samoilla linjoilla oli ed. Elo:

Myöskin olen ihmetellyt sitä, että vihreät jatkuvasti puhuvat jääkaudesta tai 4,5 miljardista vuodesta eteenpäin. Eikö nyt pitäisi katsoa esimerkiksi seuraavia sataa vuotta, mitä tässä yhteiskunnassa ja maailmassa todella on tapahtumassa esimerkiksi ilmastonmuutoksen osalta?[57]

Sitaatin päällimmäinen tarkoitus on ilmaista kiireellisyysjärjestystä. Toisaalta se voi kuvastaa myös arvojärjestystä, kuten aiemmin havaittiin ydinjätekysymyksen yhteydessä. Olivatko tulevaisuuden Suomi ja maailma kannattajien näkemyksessä nykyisiä vähäarvoisempia ja siten uhrattavissa?

Vastustajien ajattelun aikajänne oli huomattavasti kannattajien jännettä pidempi ulottuen puheissa tulevaisuuteen 200 000 vuoden päähän ja siitä ad infinitum: niinpä heille tuo samainen öljyn, uraanin ja kaasun loppuminen 50 vuoden päästä merkitsi erittäin lyhyttä aikaa ja siten valmistautuminen muutokseen tulisi aloittaa heti. Vastustajille kestävä kehitys ei ollut yhtä kuin Kioton pöytäkirja, vaan kestävä kehitys nähtiin koko yhteiskunnan kattavana, jatkuvana tapahtumakulkuna alkaen viimeistään Rion julistuksesta ja Agenda 21:stä vuonna 1992, jatkuen Kioton pöytäkirjan kautta nykypäivään, vuoteen 2010 ja aina 200 000 vuoden päähän tulevaisuuteen.

Juopa näiden kestävän kehityksen määritelmien välillä on siis varsin syvä, mutta keskustelussa molemmista puhuttiin kestävänä kehityksenä ja kestävää kehitystä viljeltiin iskulauseena sitä sen tarkemmin määrittelemättä. Seurauksena oli kuulijoiden hämmennys: jokaisella keskustelijalla oli pakettinsa päällä sama vihreä nimilappu, vaikka pakettien sisällöt olivat täysin erilaiset. Keskustelijat taas kiistelivät, kenen lappu on aidoin.

Kestävästä kehityksestä ei ole koskaan ollut olemassa yhtä ainoaa määritelmää, vaan itse asiassa koko käsitteen suosio ja toimivuus perustuvat nimenomaan epämääräisyyteen. Kun kaikilla toimijoilla on paine määritellä oma toimintansa kestävän kehityksen mukaiseksi, käsitteen sisältö hämärtyy entisestään, elleivät toimijat tee selväksi mitä he käsitteellä tarkoittavat. Hajer toteaa: “ ‘Olemme kaikki Vihreitä nyt’, voi poliitikkojen kuulla sanovan.” Näin Suomen ydinvoimakeskustelussakin:

Ympäristöasia ei ole vihreiden etuoikeus, vaan kaikkien yhteinen asia. -- Ympäristöaktiiveja löytyy kaikista muistakin puolueista.

Ympäristöaktiivien löytymisessä kaikista muistakin puolueista ei ole sinänsä mitään ongelmallista. Ongelmat syntyvät vasta edellä kuvatun kuulijoiden hämmennyksen myötä, jolloin myös päätöksenteon lähtökohdat hämärtyvät. Kun ympäristö on kaikkien huulilla, Hajer kehottaa menemään pintaa ja iskulauseita syvemmälle: millaisia yhteiskunnallisia projekteja ympäristöargumenteilla edistetään? Tai oman tutkimuskysymykseni tapaan: miten paketit eroavat toisistaan nimilapun alla? Koska ydinvoimakeskustelussa hämmennys kuitenkin jäi varsin yleiseksi tilaksi, voidaan nähdä tutkimuskysymykseni yhteiskunnallinen merkitys ja hedelmällisyys keskustelun selkeyttäjänä.[58]

Kuulijoita hämmentävän ongelman historia on kietoutunut yhteen kestävän kehityksen käsitteen historian kanssa. Hajer toteaa:

Viime vuosien aikana ’ekologinen kriisi’ on vakiinnuttanut paikkansa yhteiskunnan asialistalla. Aiheen tärkeys on nykyään sanomattakin selvää. Ei tarvitse kuin viitata ’ekologiseen kriisiin’ ja kaikki nyökkäilevät merkitsevästi kuin tietäen, mitä tarkoitetaan. Ekologista kriisiä täytyy katsoa silmästä silmään, niin konsensus näyttää sanovan. Tämän uuden ekologisen konsensuksen kuvaan on kuitenkin alkanut ilmestyä säröjä.

Vuoden 1987 ja Brundtlandin komission raportin jälkeen onkin ilmaantunut yli 40 kestävän kehityksen määritelmää. Seurauksena on, että monia erilaisia projekteja viedään eteenpäin kestävän kehityksen lipun alla ja kiista kestävän kehityksen olemuksesta on syntynyt. Rio de Janeiron YK-huippukokouksen 1992 piti olla yhteistyön huipentuma ja uuden ekoaikakauden alku, mutta itse asiassa se paljasti konsensuksen heikot kohdat: kestävään kehitykseen pitäisi päästä, mutta mitä se on? Rion jälkeen erimielisyydet ovat vain käyneet ilmeisemmiksi. Tämä ilmenee myös ja erityisesti Rion kokouksen jälkeläisen, Kioton pöytäkirjan historiasta. On erityisen hämmentävää huomata, että Suomessakin sekä ydinvoiman vastustajat että kannattajat vetosivat argumenteissaan Rion prosessin tuloksena syntyneisiin kansainvälisiin ympäristösopimuksiin.[59]

Riosta on siis tultu kauas. Aiemmin ympäristökiistoissa väiteltiin siitä, onko kyseessä ongelma vai ei. Sittemmin ympäristökonsensuksen leviämisen myötä ongelmat on aiempaa herkemmin alettu tunnustaa ja pikemminkin kiistellä siitä, millä keinoin ongelmat tulisi ratkaista. Tämä tilanne vallitsi myös Suomessa ydinvoimakeskustelun aikaan, kuten kertoo luvun 2.1 alussa siteeraamani ministeri Mönkäreen toteamus, ettei ole kiistaa siitä, pitäisikö Kioton tavoitteisiin pyrkiä, vaan millä keinoin se tulisi tehdä.

Ympäristöhuolen noustua kaikkien tietoisuuteen, paradoksaalisesti sekä yksimielisyys että erimielisyys ovat lisääntyneet. On kuitenkin tärkeää huomata, että erimielisyydet kohdistuvat eri asioihin kuin yksimielisyydet. Hajerin mukaan kestävän kehityksen ekomodernisaatiotulkinta on nyttemmin vakiinnuttanut paikkansa vallitsevana diskurssina, jonka kautta ympäristöasioista puhutaan. Siitä siis vallitsee yksimielisyys. Erimielisyydet taas koskevat kestävän kehityksen konkreettista sisältöä ja konkreettisia valintoja. Koska diskurssi säätelee, mitä ja miten sen piirissä voidaan uskottavasti sanoa, se asettaa rajat myös keskustelulle kestävän kehityksen konkreettisesta sisällöstä. Ilmiötä voidaan verrata suomalaiseen yhteiskuntaan: konkreettisia erimielisyyksiä puidaan yleisessä konsensuksen ilmapiirissä, joka asettaa sanomisen rajat. Diskurssikonsensus myös ohjaa keskustelijoita käärimään erilaiset vaihtoehtonsa samanlaiseen, yleisesti hyväksyttyyn pakettiin, mikä hämärtää vaihtoehtojen eroja ja aiheuttaa hämmennystä yleisössä. Tässä mielessä keskustelu kestävän kehityksen olemuksesta on verrattavissa suomalaiseen puoluepolitiikkaan: diskurssikonsensus ohjaa eri toimijoita kohti jatkuvaa samankaltaistumista ja erojen hämärtymistä. Herääkin kysymys: onko diskurssikonsensuksen seurauksena myös se, ettei vaihtoehtojen välisiä eroja itse asiassa haluta selventää, koska se uhkaisi konsensusta tai toimijat pelkäävät uskottavuutensa menetystä? Joka tapauksessa voidaan sanoa, että kestävän kehityksen ekomodernisaatiotulkinta on mahdollistanut kestävän kehityksen yleistymisen ja hyväksymisen keskeiseksi diskurssiksi, mutta samaan aikaan tämänkin käsitteen tulkinnassa ja etenkin konkreettisessa toteuttamisessa on suuria erimielisyyksiä.[60]

Millainen sitten on ekomodernisaatiodiskurssi? Vallitsiko se myös ydinvoimakeskustelussa? Ekomodernisaation keskeisiä piirteitä ovat mm., että sen myötä on alettu pyrkiä korjaavan toiminnan sijasta ennakoivaan toimintaan ja lokeroinnista (maa, vesi, ilma…) yhdistettyyn lähestymistapaan. Luontoa ei enää nähdä viemärinä eikä kustannusten ulkoistaminen luonnon tai toisten ihmisten niskoille ole yleisesti hyväksyttyä. Ympäristöasiat on alettu ottaa mukaan kustannus- ja riskilaskelmiin. Tieteen rooli on muuttunut todisteiden kerääjästä kriittisen kuorman määrittelijäksi ja tutkija on siirtynyt ulkopuolisesta poliitikkojen herättelijän roolistaan politiikanteon keskiöön. Todistustaakkaa on siirretty saastuttamisesta epäillylle. Ekomodernisaation myötä on alettu ottaa huomioon kansalaisjärjestöjä ja myös (vähemmässä määrin) paikallisia asukkaita.[61]

Muutosten myötä on myös tehty selvä pesäero aiempiin ympäristödiskursseihin: ekologinen modernisaatio on diskurssi, joka tunnustaa ympäristöongelmien rakenteellisen luonteen, mutta uskoo olemassa olevien poliittisten, taloudellisten ja yhteiskunnallisten instituutioiden pystyvän sisäistämään ympäristöstä huolehtimisen. Tätä tarkoitusta vasten ekomodernisaatio luo käsitteitä, joiden avulla ympäristötuhosta tulee laskettavissa oleva (calculable). Diskurssi nivoo yhteen rahallisia yksiköitä (monetary units) ja luonnontieteellisen puhetavan, jolloin saastuttamisen hyödyt ja haitat on helpompi laskea[62]. Ekomodernisaatiodiskurssissa ympäristönsuojelu nähdään taloudellisesti kannattavana ja sen toteuttamisen esteet hallinnollisina: työ onnistuisi, jos kaikki osallistuisivat. Kaiken kaikkiaan ekomodernisaatiossa talouskasvun ja ympäristönsuojelun katsotaan sopivan hyvin yhteen. Aiempaan ympäristöargumentointiin verrattuna ero on ratkaiseva: kyse on utilitaristisesta logiikasta, ei moraalista, ja ympäristönsuojelu nähdään rahallisesti kannattavana. Sen sijaan, että talouskasvua kritisoitaisiin, ympäristönsuojelu nähdään talouskasvun ja innovaatioiden moottorina.[63]

Aineistoni perusteella ekologinen modernisaatio näyttää olleen myös ydinvoimakeskustelun vallitseva diskurssi ja siten määritelleen, mikä on uskottava tapa puhua ympäristöasioista. Kannattajat argumentoivat ympäristöasioilla aiempaa enemmän, vastustajat taas olivat lisänneet talousnäkökohtien osuutta. Kummankin keskeisenä viestinä oli, että talous ja ympäristö ovat sovitettavissa yhteen kummankaan kärsimättä. Käynnissä on yhä myös diskursiivinen kamppailu kestävän kehityksen eri tulkintojen välillä, mutta ekomodernisaatiotulkinnan haastaminen tapahtuu pääasiassa marginaalista käsin, sillä suurin osa keskustelijoista on hyväksynyt ja käyttää puheessaan ekomodernisaation käsitteitä. Siten esimerkiksi suora talouskasvun kritiikki oli keskustelussa harvinaista. Kuten tässä luvussa saatiin viitteitä ja seuraavassa luvussa vahvistuu, Suomen ydinvoimakeskustelu keskittyi pitkälti ekomodernistiseen kilpaan, kuka ilmaisee ympäristöhuolta eniten sekä väittelyyn siitä, mikä on ympäristön rahallinen arvo, minkä verran rahaa keskustelijat olivat valmiita uhraamaan ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen ja toisaalta, mikä ympäristöystävälliseksi väitetyistä vaihtoehdoista oli taloudelle edullisin.

LÄHTEET

I Alkuperäisaineisto

Valtiopäiväasiakirjat

Valtiopäivät 2002, pöytäkirjat.

Verkkoversio. <http://www.eduskunta.fi>

Luettu 27.10.2003. Myös tekijän hallussa.

Media-aineisto

Helsingin Sanomat (HS) 2002

Kumppani 2002

Uutispäivä Demari (UD) 2002, 2001

Verkkouutiset (VU) 2002

<http://www.verkkouutiset.fi>

Vihreä Lanka (VL) 2002

<http://www.vihrealanka.fi>

Piirrokset

Leinonen, Seppo: Nimetön. [Taiteilijan pro gradu -tutkielmaani varten laatima kooste hänen ydinvoima-aiheisista pilapiirroksistaan vuosilta 1980-2004.]

<http://www.seppo.net/ydinvoima_webkooste/>

Luettu 23.8.2004. Myös tekijän hallussa.

Sähköpostiviestit

Olli Tammilehto Eija Nyyssöselle 30.6.2004: ”Re: Kolumni julkaistu”.

Tekijän <eija.nyyssonen@utu.fi> hallussa.

II Tutkimuskirjallisuus

Monografiat

Hajer, Maarten A: The Politics of Environmental Discourse. Ecological Modernization and the Policy Process.

Clarendon Press, Oxford 1995.