Päivitetty 6.12.2005
Tämä sivu PDF-dokumenttina tästä
Sisällys:
Ydinvoimakeskustelun argumentointi oli hyvin pitkälle keskustelua uhkista ja niiden torjumisesta. Vastapainona tälle olivat valoisat ”utopiat” ydinvoiman lisärakentamisen tai rakentamatta jättämisen tuomista hyvistä vaikutuksista. Ilmastonmuutos oli sekä vastustajien että kannattajien puheissa uhka numero yksi. Tästä lähtökohdasta edettiin hyväksyen tai kieltäen eri energiantuotantovaihtoehtojen tuottamia ilmastonmuutosta pienempiä riskejä, olivat ne ympäristöön, talouteen tai Suomen kansainväliseen asemaan liittyviä. Eri uhkien erilaisen arvottamisen ja vertaamisen ymmärtäminen onkin avain Suomen vuoden 2002 ydinvoimakeskusteluun. Toinen keskeinen tekijä oli keskustelun ympäristöpainotteisuus.[1]
2.1 Ilmastonmuutoksen torjuminenKannattajien ympäristöargumentit nojasivat kautta linjan vahvasti ilmastonmuutosteemaan. Aiempien vuosien Kioto-vastaisuus[2] oli kadonnut: ”Kysymyksenä ei siis enää ole, tulisiko pyrkiä Kioton tavoitteen saavuttamiseen, vaan miten siihen päästään”, totesi kauppa- ja teollisuusministeri Mönkäre. ”Kansallinen ilmastostrategia toteutetaan, vaikkei Kioton sopimus astuisi voimaan”, lupasi ed. Sjöblom. Keskustelun edetessä kannattajien argumentit saivat jopa apokalyptisiä sävyjä, joiden kautta ydinvoimalle (ja Vuotoksen tekoaltaalle) syntyi messiaaninen rooli:
Erityisesti kannattajat korostivat ilmastonmuutoksen olevan aikamme suurin uhka, jonka torjuminen on kaikkein kiireellisin ja tärkein tehtävä. Kannattajien mukaan tehtävä ei onnistu ilman ydinvoimaa, koska Kioton sopimuksen aikaraja on niin lähellä. Heidän mukaansa kiireellisyys oikeuttaa pienemmät riskit kuten ydinonnettomuusriskin ottamisen ja ydinjätteen tuottamisen. Kannattajien kenties keskeisin argumentti olikin, ettei ydinvoima tuota kasvihuonekaasupäästöjä ja on siten kestävän kehityksen mukainen, sovelias keino torjua ilmastonmuutosta. Joidenkin kannattajien mukaan ydinvoima oli myös ekotehokasta. Yleisenä johtopäätöksenään kannattajat argumentoivat ydinvoiman kokonaisuudessaan olevan kestävän kehityksen mukaista energiantuotantoa:
Lainaus tiivistää kannattajien keskeisimmän argumenttiketjun. Kannattajien ympäristöargumentit eivät kuitenkaan olleet staattisia, vaan muuttuivat keskustelun kuluessa etenkin hiilivoiman osalta. Eduskunnan lähetekeskustelussa helmikuussa mm. ministeri Mönkäre argumentoi, että myönteinen ydinvoimaratkaisu on tarpeen, jotta ”kaikkein järeimpiä ja ikävimpiä keinoja” hiilivoiman alas ajamiseksi ei tarvitsisi ottaa käyttöön vielä lähivuosina eikä energiaveroja olisi tarpeen korottaa yhtä paljon kuin ilmastostrategian ydinvoimattomassa KIO1-skenaariossa. Ydinvoimallisessa KIO2-skenaariossa hiilivoimaa käytetäänkin pidempään kuin KIO1:ssä. SAK halusi käyttää hiilivoimaloita tätäkin pidempään: niiden normaalin käyttöiän loppuun saakka.[4] Argumentit saivat murskavastaanoton ydinvoiman vastustajilta, jotka olivat useiden vuosien ajan moittineet etenkin teollisuutta mutta myös hallitusta ja ministeriöitä vastuuttomuudesta ilmastonmuutoksen torjunnassa. Esimerkiksi Kioton pöytäkirjan syntyvuonna 1997 piirros 1 piikitteli teollisuutta. Piirros 1. Ilmastonmuutos. Vastustajat argumentoivat, että ydinvoima ei suinkaan ole kannattajien kehumalla tavalla päästötön vaihtoehto, koska se on sidottu KIO2:ssa ja myös SAK:n mallissa hiilivoiman pidempään käyttöön juuri kuten ministeri Mönkärekin oli sanonut. Greenpeace ja Suomen Luonnonsuojeluliitto kommentoivat:
Ilmastostrategiaan vedoten vastustajat argumentoivat, että KIO1:ssä hiilen alasajo on nopeampaa ja hiilidioksidipäästöt etenkin pitkällä aikavälillä vähäisemmät kuin KIO2:ssa. Näin ollen ilmastonmuutoksen kiireellinen torjunta onnistuisi parhaiten ilman ydinvoimaa. Vastustajat katsoivatkin, että ydinvoima on vain väliaikaisratkaisu ja ajan ostamista sen sijaan, että todella tartuttaisiin ongelmaan ja alettaisiin vähentää päästöjä. He korostivat Kioton pöytäkirjan olevan vasta ensiaskel, jonka jälkeen tavoitteet tiukentuvat edelleen: siten viivyttely ei auta, vaan kostautuu myöhemmin, kun vähennykset joudutaan tekemään kalliisti kertarysäyksellä. Vastustajat lisäsivät, ettei ydinvoima myöskään ole ekotehokasta vaan perustuu uusiutumattomaan luonnonvaraan, uraaniin. Ed. Soininvaara otti kantaa kiireellisyyteen:
Kommentti tiivistää vastustajien ympäristöargumentaation ytimen.[5] Eduskunnan käsittelyssä toukokuussa ministeri Mönkäreen argumentti hiilenkäytön pitkittämisestä oli kääntynyt päinvastaiseksi, eli KIO2-skenaarion ydinvoima auttaisi pitkittämisen sijasta ajamaan hiilivoiman alas. Talousvaliokunta yhtyi tähän, mutta jyrkemmin, asettaen ydinvoiman lisärakentamisen hiilivoiman vähentämisen ehdoksi:
Eduskunnan käsittelyn aikana kannattajien kanta muuttui vielä kerran: lopulta he argumentoivat, että hiilivoima voidaan ajaa alas nopeammin kuin KIO2-skenaariossa oli suunniteltu.[6] Johtopäätökseni on, että todennäköisesti kannattajat muuttivat argumenttejaan vastustajien onnistuneen kritiikin vuoksi. Muutoksessa kannattajien pyrkimyksenä olisi siten ollut vastustajien ympäristöargumenttien sisällyttäminen heidän omaan kertomuslinjaansa, mikä Hylkilän mukaan on viestintästrategian näkökulmasta tyypillinen tapa pyrkiä viemään tehoa kilpailijan argumenteilta[7]. Ympäristöministeri Satu Hassi piikitteli kannattajien moneen kertaan muuttuneita hiilivoimakantoja sanoen, että ”keskustelun tuoksinassa erilaisia ydinvoimavaihtoehtoja tuntuu sikiävän kuin Vilkkilässä kissoja”. Vastustajat katsoivat, että lisälupaukset kuten hiilivoiman nopeutettu alasajo tai hallituksen lupaama ylimääräinen sähkönkulutuksen rajoitus nostavat ydinvoiman hintaa. Ministeri Hassi kysyikin, missä ovat tällaisten vaihtoehtojen taloudellisuuslaskelmat. Uusien laskelmien teettämisestä sukeutui ympäristöministerin ja kauppa- ja teollisuusministerin välille lihava riita, mistä lisää luvussa kolme.[8] Hiilikeskustelussa kannattajat myös korostivat KIO1-skenaariossa perusvoimana olevan maakaasun haittoja. Kannattajat rinnastivat kaasuvoiman hiilivoimaan sanoen, että myös kaasu on fossiilista polttoainetta, jonka käytön kasvihuonekaasupäästöt ovat pienemmät kuin hiilen, mutta päästöttömään ydinvoimaan verrattuna suuret. Lisäksi kannattajat argumentoivat, että maakaasuputkista ja -esiintymistä pääsee ilmaan kasvihuonekaasupäästöjä ja maakaasun tuotanto aiheuttaa ekokatastrofeja alkuperäiskansojen alueilla. Kannattajat myös korostivat maakaasun likaavan ympäristöä pienhiukkasilla.[9] Vastustajienkaan mielestä maakaasuskenaario ei ollut paras vaihtoehto, mutta kuitenkin ydinvoimaa pienempi paha. He huomauttivat, että hallituksen ilmastoselonteon kahdesta vaihtoehdosta tehty ympäristövaikutusten arvio osoitti, että kaasuun perustuva KIO1-vaihtoehto oli ympäristövaikutuksiltaan puhtaampi: ydinvoima oli sidottu hiilivoimaan, mikä teki ydinvoimaskenaarion kasvihuonekaasupäästöistä pitkällä tähtäimellä suuremmat. Lisäksi vastustajat argumentoivat, että kansainvälisten ympäristösopimusten kuten Rion julistuksen, Agenda 21:n ja Kioton pöytäkirjan mukaan ydinvoima ei ole kestävän kehityksen mukainen energiantuotantomuoto. Anonyymi, vuoden 2002 keskustelussa ydinvoimaa aktiivisesti vastustanut kansanedustaja sanoo:
Näin vastustajat näkivätkin ydinvoiman eräänlaisena kiellettynä dopingina, kuten piirros 2 osoittaa. Piirros 2. Energiahiihto.[10] |
Kannattajat puolestaan argumentoivat, että koska muutkin maat käyttävät luvattomia keinoja, miksei Suomikin voisi[11]. Monien vastustajien mielestä sekä maakaasua että ydinvoimaa parempi vaihtoehto oli olemassa, mutta puuttui KTM:n skenaarioista:
Monet ydinvoimaa vastustavat kansanedustajat puhuivat tulevaisuudessa edessä olevasta vetytalouteen siirtymisestä. Vastustajat pitivät tärkeänä, että Suomi olisi energia-asioissa etujoukossa eikä myöhäjunassa. Ympäristövaliokunnan tapaan monet heistä kritisoivat KTM:n ilmastostrategiaa, koska siihen ei kuulunut yhtään skenaariota, jossa perusvoimana olisivat uusiutuvat energianlähteet ja energiansäästö. Vastustajat argumentoivat, että uusiutuvia olisi mahdollista yhdistellä ja hyödyntää paljon enemmän kuin kumpikaan KTM:n skenaario antaa ymmärtää: heidän mukaansa uusiutuvan energian ja energiansäästön lisäysmahdollisuus vastasivat yhdessä noin yhden suuren ydinvoimalan vuotuista energiantuotantoa. Kansalaisjärjestöt loivatkin uusiutuvista ja säästöstä KIO*-skenaarion ja Keskusta kehitti myös oman ydinvoimattoman energiamallinsa. Lisäksi vastustajat pyrkivät argumenteissaan katsomaan pelkkää energiantuotantoa laajemmalle, ottaen kantaa esimerkiksi liikenteen ja rakentamisen päästöihin. Vastustajat sanoivat liikenteen tuottavan neljänneksen Suomen kaikista hiilidioksidipäästöistä, eikä uusi ydinvoimala vähentäisi näitä päästöjä lainkaan. Vastustajien mukaan kaksi ydinreaktoria voitaisiin sulkea rakentamalla uudet omakotitalot energiaa säästäviksi.[12]
Kannattajat ja vastustajat olivat pitkälti samaa mieltä siitä, että uusiutuvat ovat ympäristöystävällisiä ja siksi mittelö ”ydinvoima vastaan uusiutuvat” siirtyi talousargumenttien piiriin. Niistä tarkemmin luvussa kolme. Toisaalta taas kannattajat pyrkivät poistamaan koko vastakkainasettelun, kun taas vastustajat korostivat sitä. Kaiken kaikkiaan kannattajat katsoivat uusiutuvien energianlähteiden ja energiansäästön olevan tärkeitä, mutta liian kalliita ja kehittymättömiä. He korostivat, että vaikka uusiutuvien energialähteiden käyttö ja energiasäästö vietäisiin äärimmilleen, ne eivät riittäisi takamaan tulevaisuuden sähköntarvetta ja ratkaisemaan ”suurta peruskysymystä”[13]. Eduskuntakeskustelussa ed. Jaakonsaari naureskeli uusiutuville energianlähteille rinnastamalla ne ”rakkausenergiaan” piirroksen 3 tapaan[14]. Piirros 3. Ekosähköä.[15] Yleisen kannan ohella kannattajat suhtautuivat eri uusiutuviin eri tavoin: he kritisoivat erityisen runsaasti tuulivoimaa, kun taas bioenergialle[16] he olivat erityisen myönteisiä. Monet kannattajat näkivät aurinko- ja tuulivoiman vielä toistaiseksi ”haihatteluna” ja ydinvoiman vastustajat ”ryppyotsaisina tuulivoimauskovaisina”. Lisäksi Tanskan kokemuksiin vedoten ed. Elo argumentoi, että tuulivoima on varsin saastuttavaa, koska tuulettomalla säällä käytetään hiilivoimaa. Kannattajat argumentoivat:
Niin energiansäästön kuin uusiutuvienkin suhteen kannattajat katsoivat, että kaikki tehtävissä oleva oli jo tehty.[17] ”Taloudellisen järkevyyden” määritelmä muodostui erääksi ydinvoimakeskustelun kulmakivistä. Vastustajat näkivät kannattajat piirroksen 4 tapaan Don Quijoteina hyökkäämässä tuulimyllyjä vastaan, sillä vastustajien mukaan esimerkiksi voimayhtiöt liioittelivat reippaasti tuulivoiman rakentamiskuluja. Tulkitsen Don Quijote -vertauksen viittaavan myös vastustajien argumenttiin yhteiskunnan ja energiantuotannon rakennemuutoksen väistämättömyydestä. Piirros 4. Tuulimyllyjen kimpussa: Don Quijote ja hänen aseenkantajansa Sancho Panza.[18]
Kiista uusiutuvista energianlähteistä nosti pintaan myös kaksi suomalaista yhteiskuntaa aiemminkin kuohuttanutta energianlähdettä, veden ja turpeen. Nämä kaksi olivat poikkeuksellisia sikälikin, että mielipiteet turpeesta ja vedestä eivät jakautuneet samaa linjaa pitkin kuin ydinvoimakannat. Niistä siis kiisteltiin myös ydinvoimaliittoumien sisällä. Monet puhuivat turpeen aluetaloudellisesta ja -poliittisesta merkityksestä. Ydinvoiman vastustajista jotkut katsoivat, että turpeesta ja puusta voi rakentaa vaihtoehdon ydinvoimalle. Ydinvoiman kannattajat taas painottivat ydinvoiman lisärakentamisen lisäävän turpeenkäyttöä. Moni argumentoi turpeen olevan käyttökelpoinen uusiutuva energianlähde, koska ”uusiutuuhan turve niin kuin puukin.” Etenkin puunkäytön lisääminen pyrittiin sitomaan turpeeseen argumentilla, jonka mukaan ”biopolttoaineiden käytön lisääminen merkitsee myös turpeenkäytön lisäämistä”. Turpeelle vaadittiin myös verovapautta. Kannattajat ja sittemmin myös talousvaliokunta katsoivat, että koska ydinvoima ei tuota kasvihuonekaasupäästöjä, se jättää tilaa turpeenkäytön lisäämiselle.[19] Turvekriittiset olivat enimmäkseen ydinvoiman vastustajia. He huomauttivat, että turpeennoston ja -polton sekä käytetyn turvesuon hiilidioksidipäästöt ovat massiiviset ja turve uusiutuu äärimmäisen hitaasti. Siten he katsoivat, että turve ei ole uusiutuva, vaan sekä päästöiltään että uusiutumisnopeudeltaan verrattavissa fossiilisiin polttoaineisiin. Turpeenpolttoa ei heidän mielestään pitäisi tukea eikä tehdä verovapaaksi, vaan mitä pikimmin luopua siitä. Puunpolton he eivät katsoneet olevan mitenkään sidottu turpeenpolttoon. Ydinvoiman vastustajat laskivat lisäksi, ettei ydinvoima tee tilaa turpeenkäytön lisäämiselle, koska pitkitetty hiilivoiman käyttö vie KIO2:ssa päästötilan.[20] Myös vesivoima oli monien silmissä uusiutuva, ympäristöystävällinen energianlähde:
Vaikka keskustelussa tapahtui yksittäisiä näinkin vahvoja irtiottoja koskiensuojelun keventämiseksi, käytännössä vesivoiman lisäämispuheilla viitattiin joko suoraan (kuten yllä) tai epäsuoraan Vuotoksen altaan rakentamiseen, sillä Kemihaara on ainut suuri, energiantuotantoon soveltuva vesistöalue, joka Suomessa ydinvoimakeskustelun aikaan oli rakentamatta ja suojelematta. Ydinvoimaan Vuotos liittyi selkeästi, sillä kannattajat toivoivat sitä nimenomaisesti ydinvoiman säätövoimaksi. Vesivoiman ympäristöystävällisyys kariutui etenkin ydinvoiman vastustajien silmissä nimenomaan luonnonsuojelukysymyksiin. Onkin huomionarvoista, että monille kannattajille sekä Vuotos että ydinvoimala olivat ympäristöystävällisiä projekteja, vastustajista useimmille ei kumpikaan. Ero ympäristöystävällisyyden käsitteessä leirien välillä on siis mitä ilmeisimmin perustavanlaatuinen ja johdonmukainen. Koska Vuotos-aiheesta ei kuitenkaan ryhdytty ydinvoimakeskustelun puitteissa laajasti kinaamaan, en kertaa argumentteja vesivoiman puolesta ja sitä vastaan tämän enempää. On kuitenkin hyvä huomata, että nämä kaksi suurta ympäristökamppailua olivat voimakkaasti kytköksissä toisiinsa ja ne kertovat molemmat paljon ja toisiaan tukien keskustelijoiden käsitysten eroista.[21] Kannattajat näkivät ristiriidan siinä, että moni ympäristöväestä vastusti sekä ydinvoimaa että Vuotoksen allasta:
Laajemminkin kannattajat katsoivat, että vaatimukset uusiutuvien energianlähteiden käytön lisäämisestä olivat ristiriidassa monien vastustajien samaan aikaan vaatiman metsien-, soiden- ja vesistöjensuojelun laajentamisen kanssa. Vastustajien mukaan ristiriitaa taas ei ollut, sillä heidän mielestään turpeen, vesivoiman ja ydinvoiman sijaan olisi syytä panostaa muihin, ympäristöystävällisempiin energianlähteisiin. Puutakin he katsoivat voitavan korjata metsistä riittävästi suojelun vaarantumatta. Turve ja puu -aihetta kuten myös Vuotoksen allasta pitivät esillä etenkin keskustalaiset edustajat, mutta eivät suinkaan aina ydinvoiman puolesta. Monet vastustajat kokivat, että tästä syystä ”ydinvoimalla lisää turvetta” -argumentti oli tähdätty hankkimaan erityisesti Keskustan epäröiviä edustajia ydinvoiman taakse.[22] Vesi-, turve- ja ydinvoimakiistat rintamalinjoineen heijastavat erinomaisesti yhteiskunnassa laajalti ilmenevää talouden ja ympäristön välistä kitkaa.
Vaikka kannattajat korostivat, ettei maakaasu ole hyväksi eivätkä uusiutuvat ja säästö ole vakavasti otettavia vaihtoehtoja (piirros 5), niiden kaikkien sanottiin täydentävän hyvin ydinvoimaa. Piirros 5. Uusiutuvia energianlähteitä. Kannattajat puhuivat monipuolisesta energiapaletista, jossa mitään vaihtoehtoa, siis ydinvoimaakaan, ei saa sulkea pois. Vastustajat taas katsoivat, ettei jättiläismäinen ydinvoimala ole monipuolinen vaan vie uusiutuvilta markkinat. Monipuolisesta energiapaletista puhuessaan vastustajat korostivat hajautusta ja uusiutuvien energianlähteiden monipuolista käyttöä. Hallitus ja kannattajat vastasivat, että energiansäästöä ja uusiutuvien energialähteiden käyttöä lisätään joka tapauksessa ja sähkönkulutus pidetään ydinvoimaskenaariossa samalla tasolla kuin maakaasuskenaariossa. Tätä uusiutuvien energianlähteiden ja energiansäästön tukipakettia on keskustelussa kutsuttu ”risupaketiksi”.[23] Jälkeenpäin katsottuna saattaisi olla osuvampaa puhua ydinvoimaratkaisun kokonaispaketista, sillä pakettiin näyttää sisältyneen paljon muutakin kuin uusiutuvia energialähteitä ja Hylkilän mukaan paketti rakennettiin nimenomaan ydinvoimalahankkeen tueksi. Aikalaisille kyseessä oli kuitenkin risupaketti, jonka sisällöksi käsitettiin uusiutuvien ja säästön tukeminen ydinvoimaratkaisun toteutuessa. Suurin osa keskustelijoista ei ollut tietoinen, että mm. ydinvoiman kannattajien salainen työryhmä työskenteli uutterasti risupaketin synnyttämiseksi. Ryhmä tähtäsi kokonaisratkaisuun, joka helpottaisi ydinvoiman valintaa mahdollisimman paljon. Mielestäni ei kuitenkaan voida sanoa varmasti, kuinka paljon paketin synty oli ryhmän ansiota. Ryhmään kuulunut anonyymi edustaja kertoo:
Hylkilän mukaan salainen ryhmä avustajineen lobbasi pakettia erittäin laajasti: teollisuuden, etujärjestöjen, hallituksen, pääministerin, ministeriöiden, hallituspuolueiden, opposition, median, yksittäisten kansanedustajien sekä kaikkien heidän taustavaikuttajiensa suuntaan. Keskeisten ryhmien sitoutuminen pakettiin pyrittiin varmistamaan neuvotteluin ja eri ryhmien toiveet pyrittiin huomioimaan: keskustalaisille paketissa oli aluepolitiikkaa puun ja turpeen muodossa; sosialidemokraateille metalli- ja kemianteollisuuden investointeja; ilmastonmuutoksesta huolestuneille korostettiin Kioto-velvoitteiden täyttämistä ydinvoimalla ja niille, jotka olisivat mieluummin kehittäneet muita energianlähteitä kuin ydinvoimaa, suunniteltiin uusiutuvien ja energiansäästön tukipaketti. Kokonaisratkaisuun sisältyivät ainakin energiaratkaisut, verot, valtion rahoitus ja ilmastosopimukset. Hylkilä summaa:
Kokonaisratkaisun osia oli myös hallituksen lisäbudjetissa, joka valmistui samoihin aikoihin talousvaliokunnan mietinnön kanssa ja antoi uskottavuutta paketille.[24] Edellä kerrottua aikalaiset eivät kuitenkaan tienneet, koska lobbauksen ideana oli, että se on salaista eikä kohde havaitse sitä lobbaukseksi. Aikalaisille paketti näytti muotoutuvan paljon vähemmän suunnitellusti ja paljon myöhäisemmässä vaiheessa kuin Hylkilän mukaan tapahtui. Vastustajien vastaus risupakettiin oli, että uusiutuvien ja säästön tukilupaukset olivat lähinnä kosmeettisia, jopa huijausta, kuten piirroksessa 6. He argumentoivat, että uusiutuvien energialähteiden kehitys tyssäisi mittavistakin tuista huolimatta, mikäli ydinvoimaa rakennettaisiin. Piirros 6. Risupaketti.[25] Kannattajat taas puolustivat risupakettia korostaen, että ydinvoima ei haittaa säästöä ja uusiutuvia vaan tukee niitä. Palaan aiheeseen tarkemmin luvussa kolme. Kaiken kaikkiaan ydinvoiman ympäristöystävällisyyden korostaminen voimistui keskustelun edetessä. Kannattajat hylkäsivät lähetekeskustelun aikaan esitetyt argumentit, jotka KIO2-skenaarion mukaisesti kytkivät likaiseksi mielletyn hiilen ydinvoimaan. Sen sijaan he liittivät ydinvoiman argumenteissaan yhä enemmän ”puhtaisiin”, uusiutuviin energianlähteisiin. Samalla kannattajat irrottautuivat ilmastostrategian skenaarioista ja alkoivat puhua eri energianlähteistä yksinään, per se. Tämä muutos irrotti argumentit konkreettisista skenaariokehyksistä ja aiheutti keskusteluun oleellisen merkityssiirtymän, joka häivytti KTM:n skenaarioihin rakennettua hiilen ja ydinvoiman kytköstä sallien kehystää ydinvoiman lisärakentamisen kasvihuonekaasupäästöttömäksi. Vastaavasti irrottautuminen mahdollisti myös merkityssiirtymän, jolla KIO1:n maakaasu miellettiin yhteen hiilen kanssa, vaikka KIO1 oli aiemmin todettu pitkällä tähtäimellä vähäpäästöisemmäksi. Siten ydinvoimaton skenaario tahriutui hiilen likaisella maineella, kuten KIO2-ydinvoimaskenaariolle melkein kävi lähetekeskustelun aikana. Kannattajat irrottautuivat skenaarioista myös lisäämällä KIO2:een säästöä ja uusiutuvia sekä vähentämällä hiiltä. Näistä muutoksista lisää luvussa kolme. Toisaalta irrottautuminen skenaarioista oli voimakas yksinkertaistus, mutta toisaalta se monimutkaisti argumenttikirjoa ja hämärsi keskustelun lähtökohtia. Sekaannusta lisäsi, että puhuessaan ydinvoimasta per se keskustelija saattoi sanoa puhuvansa KIO2-skenaariosta tai puhuessaan maakaasusta puhuvansa KIO1:stä.[26] Vastustajien reaktiona oli pyrkimys palauttaa keskustelu takaisin ilmastostrategian skenaarioihin ja ydinvoima takaisin hiilivoiman yhteyteen. Vastustajat katsoivat, että kyse on kokonaisratkaisusta ja skenaarioista, joissa maakaasu, hiili ja ydinvoima eivät esiinny yksinään toisiaan vastaan. Samalla vastustajat myös pyristelivät eroon skenaarioiden rautakehyksistä yrittämällä avata keskustelua laajemmalle Kioton pöytäkirjaan, Rion julistukseen ja Agenda 21:een sekä energiantuotantoa laajemmalle mm. liikenteen päästöihin ja rakentamiseen. Avaukset eivät kuitenkaan ottaneet tulta.
2.2 Ydinvoimaloiden riskitLuvun 2 alussa totesin, että uhkien argumentointi oli keskustelussa keskeistä. Ilmastonmuutoksen ohella näihin uhkiin kuuluivat myös ydinvoimaloiden ja ydinjätteen turvallisuusriskit sekä fossiilisen energian tuottamat pienhiukkaset[27]. Vastustajien tiivistetty argumentti kuului, että ydinvoima saastuttaa koko elämänkaarensa ajan: turvallisuusongelmia syntyy uraanikaivoksissa, uraanin rikastuslaitoksissa, konvertointilaitoksissa, väkevöintilaitoksissa, polttoainetehtaissa, uraanin ja polttoaineen käsittelyssä, kuljetuksissa, reaktoriprosessin aikana (pienet säteilymäärät), suuronnettomuuksissa, 20 vuotta kestävässä käytettyjen polttoainetankojen säilytyksessä maan yläpuolella voimalan lähellä sekä sittemmin jätteen kuljetuksissa ja loppusijoituksessa. Lisäksi vastustajat argumentoivat, että voimaloiden käytöstä poistamisesta ja purkamisesta syntyvät ongelmat ja kustannukset ovat ratkaisematta. Kaiken kaikkiaan vastustajat kyseenalaistivat kannattajien ympäristöhuolen, kuten piirros 7 kertoo. Enimmäkseen keskustelussa kuitenkin väiteltiin onnettomuuksista ja loppusijoituksesta, ei elinkaariajattelusta. Piirros 7. Ydinvoimamerkki.[28] Kannattajien vasta-argumenttina oli, että ydinvoima on turvallista ja riskit ovat myytti, tai että riskit ovat minimaaliset:
Kannattajat nojasivat STUK:n arvioon sanoessaan, ettei myöskään terrorivaaraa ole. Vertauskohteena ydinvoiman riskeille kannattajat toivat esiin maakaasun tuotannon, siirron ja polton riskit kuten putkivuodot, pienhiukkaset ja ilmastonmuutoksen. Vertailussa he näkivät ydinvoiman pienempänä pahana. Ydinvoimalan normaalin käytön kannattajat katsoivat olevan päästötöntä. Ed. Kemppainen vertasi, että ydinvoimalan radioaktiiviset päästöt ovat selvästi pienemmät kuin kivihiili- tai turvevoimalan. Lisäksi kannattajat kysyivät vastustajilta, mikseivät nämä loogisesti vaadi myös Suomen vanhojen ydinvoimaloiden sulkemista vaan vastustavat vain uusinta.[29] Vastustajille keskeistä oli, että ydinvoimalan onnettomuusriski ei ole nolla. Heille em. todennäköisyys, että ytimen sulamisen riski Loviisa-tyyppisessä ydinvoimalassa on yksi kymmentätuhatta reaktorivuotta kohden, ei ollut pieni. He vertasivat sitä siihen, että yksi kymmenestä tuhannesta suomalaisesta kuolee vuosittain liikenteessä. Vastustajille em. sitaatti ilmaisi, että vakava onnettomuus on jo tapahtunut ja siten sellainen voi tulla uudelleen, eivätkä Suomenkaan voimalat ole turvallisia, koska neljä pientä onnettomuutta on päässyt jo tapahtumaan. Lisäksi vastustajat argumentoivat, että mitä useampi voimala, sitä suurempi riski. Toisaalta vastustajat myös katsoivat, ettei onnettomuusriskiä voi laskea, koska ei tiedetä mitä odottaa. Tästä esimerkkinä he esittivät terrori-iskut matkustajakoneilla New Yorkiin 11.9.2001. Vastustajat pitivät lisäksi ydinvoimalaa hyvin alttiina kaikenlaiselle sabotaasille ja terroriteoille, etenkin sotatilanteessa. Vastustajat asettivat näin kyseenalaiseksi STUK:n auktoriteetin riskien arvioijana. Kolmas ero vastustajien ja kannattajien riskilaskelmissa oli, että vastustajien mukaan tuhot ovat suuret onnettomuuden tapahtuessa ja tämä kasvattaa riskiä. Monille vastustajille Tshernobyl ei unohdu:
Tshernobyl olikin vastustajien silmissä suuronnettomuus par excellence. [30] Kannattajat taas katsoivat, että mikäli äärimmäisen epätodennäköinen vakava onnettomuus tapahtuisikin, vaikutus jäisi paikalliseksi:
Ed. Tiuri puolestaan totesi laskeuman mahdolliseksi, vaikkakin laajuudeltaan hyvin pieneksi. Hänen mukaansa ”kaikkein pahimmassa tapauksessa” jouduttaisiin evakuoimaan viiden kilometrin säteellä ja kieltämään maanviljely noin 20 kilometrin säteellä onnettomuuspaikasta. Tiurin mukaan ihmisiä ei kuolisi, kukaan ei saisi säteilyä yli luonnon säteilyn ja vakuutus riittäisi vahinkojen korvaamiseen. Hän kiisti myös Tshernobylin onnettomuuden ja ydinaseiden haitallisuuden:
Kannattajat myös korostivat, että Tshernobylin onnettomuus tapahtui itävoimalassa eikä vastaava olisi mahdollista länsivoimalassa. [31] Vastustajat vastasivat tuomalla keskustelussa julki länsimaissa vastikään tapahtuneita ydinonnettomuuksia ja läheltä piti -tilanteita, kuten Davis-Bessen tapauksen (piirros 8). Piirros 8. Davis-Bessessä havaittiin reaktorikannen lähes puhkaissut korroosiovaurio.[32] Uutisointia näistä tapahtumista ei kuitenkaan juuri näkynyt eivätkä ne näytä vaikuttaneen merkittävästi Suomen keskusteluilmapiiriin. Itä vastaan länsi -ajattelun rinnalle kannattajat nostivat Suomen, vedoten vahvasti kansallisylpeyteen, mistä tarkemmin luvussa neljä. Ministeri Mönkäre arvioi:
Kannattajat totesivat lisäksi, että neljä vanhaa ydinvoimalaa ovat toimineet hyvin ja siten viides ei lisäisi riskiä. Päinvastoin kannattajat katsoivat, että uusi ydinvoimala lisää turvallisuutta uuden tekniikkansa, tiukempien turvamääräystensä ja asiantuntemusta lisäävän vaikutuksensa vuoksi.[33] Vastustajat kommentoivat, että viides ydinvoimala olisi toteutuessaan maailman suurin: mitä suurempi voimala, sitä suuremmat tuhot onnettomuuden sattuessa. He myös laskivat, että useampi voimala lisää riskiä eikä voimalan uutuuskaan auta, sillä usein ydinonnettomuudet eivät johdu tekniikasta vaan ihmisen erehdyksestä. Vastustajille huippuosaaminenkaan ei ollut aukotonta eikä suomalainenkaan ollut erehtymätön. Vastustajien argumenteissa inhimillisen tekijän aiheuttamat riskit jäivät kuitenkin aiempia vuosia vähemmälle huomiolle ja eräät vastustajatkin sanoivat uskovansa suomalaiseen ydintekniikkaosaamiseen. Myös teknologiakritiikki sinänsä jäi vähälle huomiolle eduskunnan keskustelun aikaan, vaikka monet vastustajat toivat argumenteissaan esille onnettomuusalttiuden yleisellä tasolla ja jotkut argumentoivat suoraan, ettei ydintekniikka ole turvallista. Ministeri Hassi oli poikkeus kritisoidessaan TVO:n hakemusta epämääräisyydestä, koska esimerkiksi reaktorimallia tai sen sijoituspaikkakuntaa ei ollut valittu.[34] Vastustajat kysyivät myös, miksei koti- tai sairausvakuutusta saa ydinonnettomuuden varalle, jos ydinvoima on turvallista. Itse ydinvoimalankin vakuuttamisesta kiisteltiin: kannattajien mukaan vakuutus riittää korvaamaan onnettomuuden aiheuttamat vahingot, kun taas vastustajien mukaan teollisuuden voimalassa mahdollisesti tapahtuva ydinvahinko jää pienen ydinvastuun vuoksi lopulta yhteiskunnan harteille. Tähän kannattajat vastasivat, että KTM valmistelee ydinvahinkovastuun nostoa. Vastustajat vastasivat, ettei ydintuhoa voi korvata rahalla, oli rahaa miten paljon tahansa. Vastustajat katsoivat, että kannattajat vähättelevät riskejä ja onnettomuuden tapahtuessa teollisuus ja viranomaiset eivät ole tehtäviensä tasalla (piirros 9). Piirros 9. Ydinonnettomuus.[35] Kannattajat argumentoivat ydinvoiman turvallisuuden puolesta myös vertaamalla ydinvoiman riskejä muiden energiamuotojen riskeihin. Samoin he tukivat argumenttiaan suomalaisesta osaamisesta vertaamalla venäläisiin reaktoreihin:
Epäsuora viittaus Tshernobyliin oli sikäli kaksinkertainen, että Suomessa eniten huolta herättänyt Sosnovyi Borin voimala lähellä Pietaria on RBMK-tyyppinen grafiittihidasteinen reaktori, joka sittemmin on saanut lisänimen ”tshernobyl-tyyppinen”. Kannattajien argumentin ajatuksena oli, että koska Suomi ostaa vuosittain Venäjältä yhden ydinvoimalan kapasiteetin verran energiaa, Suomen rakentaessa ydinvoimalan Venäjä voisi sulkea reaktoreitaan eikä sen tarvitsisi rakentaa uusia Suomea varten.[36] Argumentin tueksi kannattajat usein viittasivat lähetekeskustelun alkamispäivänä julkaistuun uutiseen, jonka mukaan Karjalan tasavaltaan valmistuisi vuonna 2007 neljä uutta ydinvoimalaa kattamaan Suomen sähkötarvetta. Uutinen sai paljon huomiota niin lehdistössä, televisiossa, Internetissä kuin eduskuntapuheenvuoroissakin. Myöhemmin tieto paljastui uutisankaksi: Karjalan tasavallassa hankkeesta ei ollut kuultu eikä rahoitusta ollut, joten voimaloita ei ollut tulossa ainakaan väitetyn viiden vuoden sisällä.[37] Vastustajat syyttivät, että uutisankka saattoi hyvinkin olla tarkoitushakuinen. Ministeri Hassi pyrki palauttamaan keskustelun skenaarioihin toteamalla, että KIO1- ja KIO2-malleissa sähköntuonti Venäjältä on samansuuruinen. Siten hänen mukaansa KTM:llä ei ole aikomustakaan vähentää tuontia, rakennettiin uusi ydinvoimala tai ei. Mikäli sähköntuonti kuitenkin loppuisi, vastustajat katsoivat sen voivan pikemminkin heikentää Venäjän voimaloiden turvallisuutta. Näin siksi, että sähkön ostoa Venäjän vanhoista voimaloista oli perusteltu turvallisuuden parantamisella: venäläiset voisivat sähköstä saamillaan vientituloilla pitää voimalansa kunnossa ja kohentaa niiden turvallisuutta. Siten Suomen sähköntuonnin kuihtuessa myös nämä remonttirahat vähenisivät. Vastustajat eivät uskoneet suomalaisen ydinvoimahankkeen johtavan yhdenkään venäläisen voimalan sulkemiseen, sillä heidän mukaansa Venäjä tarvitsee kaiken sähkönsä voidakseen myydä maakaasua Eurooppaan. Sen sijaan rakentamalla itsekin ydinvoimaa Suomi menettäisi vastustajien mukaan uskottavuutensa kritisoida Venäjän voimaloita ja niiden käyttöiän pidennyksiä. Samoin madaltuisi Venäjän kynnys rakentaa lisäkapasiteettia mm. Sosnovyi Boriin, Kuolaan ja Karjalaan. Ministeri Hassi argumentoi:
Ministeri Hassi nosti esiin näkemyksen energiansäästöstä uutena vientituotteena:
Vastustajat mainitsivat argumenteissaan, joskin erittäin harvoin, venäläisten ydinvoimaloiden tuottavan myös ydinasemateriaalia[38]. Kannattajat vastasivat argumenteilla, jotka olen edellä rekonstruoinut. Osa vastustajien argumenteista jäi ”parittomiksi” eli vaille kannattajien vasta-argumenttia. Argumenteista käy selkeänä ilmi kannattajien ja vastustajien riskikäsitteen ratkaiseva ero. Kannattajat laskivat todennäköisyyksiä ja olivat valmiita hyväksymään riskin tietyllä minimaalisella todennäköisyydellä. Sen sijaan vastustajat kyseenalaistivat mahdollisuuden laatia tarkkoja, luotettavia riskilaskelmia. Samoin he haastoivat kannattajien käsityksen siitä, mitä ”pieni riski” tarkoittaa. Heille hyväksyttävän riskin raja oli tiukempi, käytännössä nollatoleranssi, ja heillä riski ei koostunut pelkästä todennäköisyydestä vaan myös riskin toteutumisen seurausten vakavuudesta: mahdolliset vakavat seuraukset tiukentavat hyväksyttävän riskin rajaa.[39]
2.3 Ydinjäte vastaan pienhiukkasetYdinonnettomuuksien ohella vastustajat nostivat esiin ydinjätteiden riskit. Kannattajat vastasivat, että ongelma on ratkaistu, koska loppusijoituslaitos on todettu turvalliseksi ja päästöttömäksi. Vastustajat taas eivät katsoneet ydinjäteongelmaa ratkaistuksi, vaan monet kansanedustajat ilmaisivat hämmennystään siitä, että loppusijoituksen ”tutkimuslupaa” käytettiin argumenttina ydinvoiman puolesta:
Vaikka ydinjäteteema oli selkeästi esillä ydinvoimalakeskustelussa, keskustelu oli laimeaa, kun ottaa huomioon kysymyksen aiemman keskeisyyden ja sen, että viidennestä ydinvoimalasta päätettäessä käsiteltiin eduskunnan yhteiskeskustelussa myös ydinjätteen loppusijoituslaitoksen laajennuksen periaatepäätöstä. Lammin mukaan on todennäköistä, että monilla edustajilla vuotta aiemmin tehty loppusijoituslaitoksen periaatepäätös vei ydinjäteteemalta sen aiemman mielenkiintoisuuden.[40] Vaikka vuotta aiemmin aiheesta oli keskusteltu erikseen ja tutkimuslupa annettu, käsitykset ydinjätteen vaarallisuudesta ja mm. puoliintumisajasta eivät olleet selkiintyneet tai lähentyneet toisiaan. Arviot vaihtelivat radikaalisti sekä vastustajien ja kannattajien välillä että liittoumien sisällä[41]. Useat kannattajat kuittasivat ydinjätteen riskit luonnonmukaisina ed. Sjöblomin tavoin: ”Luontohan on aikanaan sijoittanut Suomen maaperään uraania ja muita säteileviä aineita, jotka ovat väistämätön osa elinympäristöämme.” Samoilla linjoilla oli ed. Tiuri: ”Suomen kallioperässä on luonnon uraania ja toriumia niin paljon, että niiden säteily vastaa 400 ydinvoimalan jätteiden säteilyä. -- Kallioperään huolellisesti sijoitetut ydinjätteet eivät säteilyä lisää.” Jotkut kannattajat taas argumentoivat, että tulevaisuuden tekniikka ratkaisee ydinjäteongelman.[42] Puoliintumisaikoja tarkasteltiin myös toisesta näkökulmasta piirroksen 10 tapaan. Piirros 10. Puoliintumisaikoja.[43] Vastustajat eivät katsoneet ydinjätteen olevan verrattavissa luonnonuraaniin ja heidän lukunsa olivat eri suuruusluokkaa kuin kannattajien. Esimerkiksi ed. Krohn arveli TT:n puheenjohtajan sekoittaneen aikayksikön ja mittayksikön väittäessään, että 500 vuodessa säteily palautuu peruskallion säteilyyn, kun jätteet haudataan 500 metrin syvyyteen. ”En voi ymmärtää muuta logiikkaa tässä virheessä”, summasi Krohn. Helsingin Sanomissa puhuttiin kymmenistä tuhansista vuosista ja ministeri Hassi puolestaan totesi, että ydinjäte on yli miljardi kertaa radioaktiivisempaa kuin peruskallio vielä 200 000 vuoden jälkeenkin.[44] Keskustelijat ryydittivät hyvin erilaisia numeroarvoja arvoargumenteilla. Vastustajat painottivat vastuuta tulevista sukupolvista ja varoittivat itsekkäästä lyhytnäköisyydestä. Heidän mukaansa on vastuutonta jättää tuleville sukupolville ratkaisematon ydinjäteongelma tai vuotava ydinjätehauta.[45] Kannattajat taas katsoivat, että kuten nykyisille, myös tuleville polville ydinjäte on pienempi paha:
Kannattajien ed. Kemppainen katsoi lisäksi, että koska ydinjäte aiheuttaa ongelmia vasta kymmenien- tai satojentuhansien vuosien päästä, mutta fossiiliset nyt ”meidän aikanamme”, tämä pitäisi huomioida riskinarvioinnissa ydinvoiman etuna. Useat kannattajat myös argumentoivat, ettei ole tulevia sukupolvia, joita ydinjäte voisi haitata. Verkkouutisten mukaan huolta ei ole, sillä ”jos vihreät uhkakuvat ilmaston lämpiämisestä, lajien katoamisesta ja muista tulevista katastrofeista toteutuvat, ei ihmiskunta koskaan näe vuotta 3000”. Toisaalta jääkauden vaaroista Verkkouutiset totesi, että jäämassojen vyöryessä ympäriinsä maanpäälliset varastot hajasijoittuvat ensimmäisinä sinne minne jää ne kuljettaa, eikä yhtään ihmistä ole silloin täällä tapahtumaa todistamassa. Ed. Tiuri puolestaan piti epäinhimillisenä, että murehditaan mitä ydinjätteelle tapahtuu jääkauden tullessa, muttei lainkaan suomalaisten kohtaloa siinä vaiheessa [sic!].[46] Toisaalta kannattajat vertasivat ydinjätteiden riskiä fossiilisten polttoaineiden aiheuttamiin haittoihin nykyaikana ed. Kemppaisen tapaan. Viittaus fossiilisten haittoihin koski puhujasta riippuen joko pienhiukkaspäästöjä, ilmastonmuutosta tai molempia. Ydinvoima ei tuota pienhiukkasia, kannattajat muistuttivat. Lisäksi he argumentoivat, että pienhiukkaset ovat merkittävästi suurempi riski kuin ydinvoima tai ydinjäte, sillä hiukkaset aiheuttavat ilmansaasteena monenlaisia terveysongelmia koko energiantuotannon keston ajan ja lisäävät kuolleisuutta usealla prosentilla. Kannattajat korostivat muiden energiantuotantomuotojen jätteitä dumpattavan ympäristöön hiukkasina, kun taas ydinvoiman jätteistä pidetään huolta. Ministeri Mönkäre korosti myös siviiliammattiaan:
Vastustajien kommentti Mönkäreelle piirroksessa 11. Toinen piikki Mönkäreen lääkärin etiikasta nähtiin edellä, piirroksessa 2. Piirros 11. Terveysriskien arviointia. Muutoin vastustajat vastasivat hiukkasargumenttiin pyrkimällä palauttamaan keskustelun skenaarioihin. He argumentoivat, että pienhiukkasten tuprutus kestää itse asiassa KIO2:ssa pidempään kuin KIO1:ssä, koska hiilivoimaa käytetään ydinvoiman rinnalla pitempään. Lisäksi he sanoivat, että KIO2:ssa suurkaupungit lämpiäisivät edelleen hiilellä eivätkä maakaasulla kuten KIO1:ssä, ja ”kaupungin keskustassa savua tuprutteleva hiilivoimala [olisi] suoranainen täsmäohjus”. Vastustajat pyrkivät myös avaamaan keskustelua laajemmalle muistuttamalla, että rikkidioksidin ja typen oksidien määrä olisi ydinvoima-kivihiili -mallissa ydinvoimatonta vaihtoehtoa suurempi. Samoin he pyrkivät katsomaan pelkkien sähköntuotantoratkaisujen ulkopuolelle sanoen, että pienhiukkasista suuri osa on peräisin pienpoltosta ja liikenteestä. Vastustajien mukaan ydinvoiman lisärakentaminen ei vähentäisi pienhiukkaspäästöjä lainkaan, vaan pienhiukkasten aiheuttama riski tulisi ydinvoiman ja ydinjätteen aiheuttamien riskien lisäksi.[48] Kannattajat vastasivat argumenteilla, jotka olen edellä rekonstruoinut. Osaa vastustajien argumenteista, kuten liikennettä ja pienpolttoa kannattajat eivät kommentoineet. Olen rekonstruoinut tässä ja edellisessä alaluvussa ydinvoimaloiden ja ydinjätteiden riskejä koskevaa keskustelua, jossa siis liikuttiin perinteisten teemojen parissa pitkälti perinteisin argumentein. Perusasetelma on kymmeniä vuosia vanha, kuten piirros 12 kertoo. Piirros 12. Ydinvoiman turvallisuuskysymysten lailla Lasse Lehtinen ja Seppo Leinonen ovat kuuluneet osana suomalaiseen ydinvoimakeskusteluun jo vuosikymmenten ajan.[49] Piirros kuvaa myös toisella tavoin ydinvoimakeskustelulle tyypillistä piirrettä. Siinä ydinvoiman haittoja verrataan tupakoinnin haittoihin. Vertaaminen oli oleellista kannattajien argumenteissa myös vuonna 2002. Heille uhkien argumentointi tarkoitti yhtäältä ydinvoiman riskien kieltämistä, toisaalta osittaista myöntämistä. Erittäin keskeistä oli ydinvoiman riskien vertaaminen erilaisiin ”suurempiin pahoihin”, ensisijaisesti ilmastonmuutokseen, toissijaisesti hiileen ja maakaasuun, kolmanneksi uusiutuvien ja säästön kalleuteen. Tästä vertailusta juontui, että johtopäätöksenään kannattajat näkivät ydinvoiman ainoana vaihtoehtona. Tällöin minkä tahansa muun energiantuotantovaihtoehdon valitseminen johtaisi kannattajien mukaan ilmastonmuutokseen ja ympäristötuhoon: skenaarioista irrottautuminen mahdollisti uhka-asetelman ”ydinvoima vai hiili”, kuten luvussa 2.1 havaittiin. Vastaavalla irrottautumisella kannattajat esittivät toiseksi valintatilanteeksi ”ydinvoima vai maakaasu”, jossa maakaasu liittyi yhteen ilmastonmuutoksen kanssa maakaasun fossiilisen luonteen perusteella. Uusiutuvien ja energiansäästön tapauksessa ympäristötuhon sijasta seuraisi taloudellinen tuho. Tämän lisäksi kannattajat puolustivat ydinjätettä kolmannella valinta-argumentilla ”ydinjäte vai pienhiukkaset”, jota käsittelin aiemmin tässä alaluvussa. Kaikissa vertauspareissa kannattajat näkivät ydinvoiman ja ydinjätteet pienimpänä pahana. Vastustajien mukaan ilmastonmuutos oli kyllä suuri paha, mutta ydinvoima ei ollut sen parempi. Vastustajien mielestä maakaasu oli pienin paha, kun paras vaihtoehto olisivat uusiutuvat ja säästö. Vastustajat pyrkivätkin asettamaan ympäristövertailussa vastakkain ydinvoiman ja uusiutuvat,[50] mitä asettelua kannattajat taas välttivät. Vastustajat myös muistuttivat toistuvasti, että ydinvoima oli KTM:n skenaarioissa sidottu hiilivoiman pitkitettyyn käyttöön eli ilmastonmuutokseen ja pienhiukkasiin. Näin vastustajat pyrkivät palauttamaan keskustelun skenaarioihin, joista kannattajat olivat sen irrottaneet. Skenaarioiden ulkopuolelle vastustajat taas kurkottivat tuomalla keskusteluun liikenteen sekä hiukkas- että kasvihuonekaasupäästöt ja rakentamisratkaisujen vaikutukset päästömääriin. Lisäksi vastustajat avasivat keskustelua skenaarioiden ulkopuolelle kuvaten ydinvoimaa mm. Kioton pöytäkirjan, Rion julistuksen ja Agenda 21:n nojalla ekologisesti kestämättömäksi missä tilanteessa tahansa eli riippumatta siitä, sidottaisiinko se hiilivoiman jatkokäyttöön tai uusiutuviin ja säästöön vai ei[51].
2.4 Mitä on kestävä kehitys?Ydinvoimalakeskustelun ympäristöargumenteissa esiintyi sekä absoluuttisia että suhteellisia argumentteja, joiden käyttötapa kertoo liittoumien erilaisista ympäristön ja talouden arvottamistavoista ja siten toisistaan eroavista kestävän kehityksen määritelmistä. Käytännössä kaikille keskustelijoille yhteinen absoluutti oli, että ilmastonmuutos tulee torjua. Etenkin kannattajien ympäristöargumenteissa korostui ilmastonmuutoksen apokalyptinen kuvaaminen. Tämä absoluutti tuotti kuitenkin suhteellisen argumentin: ilmastonmuutosongelma jätti kaikki muut ongelmat varjoonsa ja kannattajien kehyksessä ydinvoima jätteineen näyttäytyi ilmastonmuutosta, hiiltä, maakaasua, uusiutuvia ja säästöä pienempänä pahana. Keskustelun edetessä ydinvoimalle syntyi apokalypsin kautta messiaaninen rooli: vain ydinvoima voi pelastaa. Kontrastina kannattajien apokalypsille oli vastustajien rauhallisuus ilmastonmuutoksen edessä. Vastustajat ilmaisivat yhtä lailla huolensa, mutta asenteena oli pikemminkin, että jo oli aikakin, ryhdytään toimiin. Heille pelastus oli kiinni ihmisistä itsestään eikä deus ex machinasta. On syytä miettiä Hajerin tutkimustulosta, jonka mukaan apokalyptiset ylilyönnit voivat vakavasti rajoittaa poliittista keskustelua siitä mitä, kenen ja millä ehdoilla pitäisi tehdä ongelmien kuten ilmastonmuutoksen ratkaisemiseksi.[52] Sikäli kuin kannattajat argumentoivat ydinvoimasta suhteellisesti, vastustajien mielestä ydinvoima oli absoluuttisesti mahdoton vaihtoehto, joka lisäksi yhdistyi hiileen ja maakaasuun. Monille heistä uusiutuvat ja säästö olivat etusijalla, koska niiden katsottiin olevan ympäristölle absoluuttisesti paras ja pitkällä tähtäimellä ainoa vaihtoehto, jonka kanssa ydinvoima asettui vastakkain niin taloudellisesti kuin ympäristöllisestikin. Maakaasua monet pitivät kompromissina eli suhteellisesti hyvänä tai huonona. Joka tapauksessa vastustajat näkivät yhden sijasta useita keinoja, joilla päästä ilmastotavoitteisiin. Tätä kertomuslinjaansa vastustajat puolustivat myös talousargumentein, mutta selkeää oli, että ympäristö asettui heidän arvojärjestyksessään taloutta korkeammalle: tarvittaessa oltiin valmiita tinkimään taloudesta ympäristön hyväksi. Näin heidän ympäristöargumentointinsa perustui absoluuttiin, että valitaan ympäristölle paras. Kannattajien mielestä taas ydinvoima oli ainoa mahdollinen vaihtoehto ja kaikki muut vaihtoehdot olivat mahdottomia. Ydinvoima yhdistyi kannattajien argumenteissa uusiutuviin energianlähteisiin ja energiansäästöön. Kannattajat myönsivät, että uusiutuvat ja säästö olisivat ympäristölle paras vaihtoehto, mutta he katsoivat, että talous ei anna myöden valita vain niitä. Näin ollen kannattajat välttivät vastakkainasettelua ja ympäristöargumenttien vahvasta painottamisesta huolimatta talousargumentit nousivat ratkaiseviksi: taloudesta ei oltu valmiita tinkimään ympäristön hyväksi. Sen sijaan lähetekeskustelusta lähtien he välttivät ydinvoiman yhdistämistä hiileen ja maakaasuun ja sen sijaan vertasivat ydinvoimaa niihin sanoen, että ydinvoima on niitä puhtaampi. Tätä vastakkainasettelua siis korostettiin. Kannattajat myös vertasivat ydinvoimaa ilmastonmuutokseen sanoen ydinvoiman olevan pienempi riski. Näin heidän ympäristöargumentointinsa perustui talouden absoluuttiin, jossa valitaan taloudellisten argumenttien perusteella jäljelle jääneistä vaihtoehdoista ympäristölle paras. Kolmantena piirteenä korostui skenaarioiden ja abstraktioiden vuorottelu argumentointivälineinä. Kannattajat irrottautuivat skenaariokehyksistä tarpeen tullen siirtyen argumentoimaan maakaasusta ja ydinvoimasta irrallisina asioina, jolloin taas vastustajat pyrkivät palauttamaan keskustelun skenaarioihin, joista päätöksiä tehtiin. Sen sijaan kannattajat pysyttäytyivät skenaariokehyksissä sinänsä, että ilmastonmuutoksesta puhuttiin nimenomaan sähköntuotannon ongelmana eikä laajempaan keskusteluun haluttu lähteä, mihin taas vastustajat pyrkivät. Esimerkiksi vastustajien piirros 13 viittaa mm. liikenteen päästöjen vähentämiseen. Piirros 13. ”Huomenta, tuuli!”[53] Skenaarioiden asettamat rautakehykset kuitenkin pitivät eikä laajaan yhteiskunnalliseen keskusteluun yhteiskunnan suunnasta ja ilmastonmuutoksen torjumisesta ryhdytty. Tämä on toisaalta ymmärrettävää, koska kyse oli nimenomaan ydinvoimalahakemuksen käsittelystä ja ilmastostrategia oli käsitelty erikseen edellisenä vuonna. Toisaalta ilmastostrategian painottuminen sähköntuotantoratkaisuihin jätti keskusteluun mielikuvan, ettei yhteiskunnan muilla osa-alueilla tarvitsisi tehdä paljoa ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Vähäinen kiinnostus laajempaan päästövähennyskeskusteluun saattoi siis johtua samantyyppisistä syistä kuin ydinjätekeskustelun laimeus: ongelma katsottiin jo ratkaistuksi. Etenkin kannattajien argumentoinnissa oli vahvasti läsnä ajatus, että valitsemalla ydinvoima sähköntuotannossakaan ei tarvitsisi tehdä suuria muutoksia. Siten ydinvoimala pelastaisi sekä ilmastonmuutokselta että yhteiskunnalliselta muutokselta, jonka taas ydinvoiman vastustajat näkivät ympäristöongelmien ainoana kestävänä ratkaisuna. Luvussa kolme tämä vastakkainasettelu ja johtopäätös vahvistuvat talouden ja hyvinvoinnin näkökulmasta: kannattajat halusivat ydinvoimaa talouden uhkilta pelastajaksi ja vallitsevien olojen säilyttäjäksi, kun taas vastustajat katsoivat talouden ja yhteiskunnan muutoksen jälkiteolliseen suuntaan olevan ainoa keino säästyä uhkilta. Mielestäni Verkkouutisten päätoimittajan kommentti luonnehtii osuvasti sekä kannattajien lähtökohtaista muutosvastaisuutta että vastustajien lähtökohtaista muutosinnokkuutta:
Pysyvyyden turvaamisen törmäys rakennemuutokseen ryhtymisen kanssa tiivistää erään ydinvoimakeskustelun keskeisistä piirteistä. Tässä vaiheessa on syytä pohtia, millaisia vastauksia tähänastiset havaintoni antavat keskeiseen tutkimuskysymykseeni. Molemmat liittoumat katsoivat siis olevansa kestävän kehityksen ja ympäristön asialla[55]. Kiista ydinvoimasta oli siten samalla kiista kestävän kehityksen olemuksesta ja yhteiskunnan tulevaisuusvisiosta[56]. Oleellista oli selvittää: miten nämä kestävän kehityksen visiot erosivat toisistaan? Kannattajille kestävä kehitys määrittyi kapeasti energiantuotannon kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiseksi. Kestävä kehitys oli kannattajille yhtä kuin ydinvoima ja kannattajat argumentoivat, että vaihtoehtoja ydinvoimalle ei ole. Kannattajille kestävä kehitys merkitsi yhteiskunnallisen muutoksen minimointia ja nykytilanteen jatkuvuuden turvaaminen sai suuren painoarvon. Vastustajille kestävä kehitys oli kokonaisvaltaista: se käsitti koko yhteiskunnan ja siten etsi ratkaisuja laajemmalta alalta kuin pelkästä energiantuotannosta. Heillä myös hyväksyttävien energiantuotantomuotojen valikoima oli monipuolisempi. Ydinvoiman he sulkivat ulos valikoimastaan kasvihuonekaasupäästöjä laajempaan tarkasteluun vedoten. Vastustajille kestävä kehitys tarkoitti rakennemuutosta, joka nähtiin väistämättömänä ja ainakin osan silmissä myös tervetulleena. Erittäin keskeinen näkemysero, joka on syytä erikseen mainita, liittyy aikaperspektiiviin. Kannattajilla ajattelun aikajänne oli pääasiassa lyhyt. Tätä ilmentää, että heidän argumentointinsa keskittyi ilmastotavoitteiden saavuttamiseen vuonna 2010, mutta harvoin sen kauemmas. Kannattajien silmissä esimerkiksi 50 vuotta oli hyvin pitkä aika, mikä ilmenee Leena Luhtasen luottavaisesta argumentista ydinvoiman puolesta: ”Tiedämme, että öljy, kaasu ja myös uraani riittävät ainakin 50 vuodeksi.” Näin Luhtaselle 50 vuotta tarkoitti pitkään turvattua energiavarantoa eikä 50 vuoden päässä tulevaisuudessa tapahtuvista asioista ollut syytä olla huolissaan. Samoilla linjoilla oli ed. Elo:
Sitaatin päällimmäinen tarkoitus on ilmaista kiireellisyysjärjestystä. Toisaalta se voi kuvastaa myös arvojärjestystä, kuten aiemmin havaittiin ydinjätekysymyksen yhteydessä. Olivatko tulevaisuuden Suomi ja maailma kannattajien näkemyksessä nykyisiä vähäarvoisempia ja siten uhrattavissa? Vastustajien ajattelun aikajänne oli huomattavasti kannattajien jännettä pidempi ulottuen puheissa tulevaisuuteen 200 000 vuoden päähän ja siitä ad infinitum: niinpä heille tuo samainen öljyn, uraanin ja kaasun loppuminen 50 vuoden päästä merkitsi erittäin lyhyttä aikaa ja siten valmistautuminen muutokseen tulisi aloittaa heti. Vastustajille kestävä kehitys ei ollut yhtä kuin Kioton pöytäkirja, vaan kestävä kehitys nähtiin koko yhteiskunnan kattavana, jatkuvana tapahtumakulkuna alkaen viimeistään Rion julistuksesta ja Agenda 21:stä vuonna 1992, jatkuen Kioton pöytäkirjan kautta nykypäivään, vuoteen 2010 ja aina 200 000 vuoden päähän tulevaisuuteen. Juopa näiden kestävän kehityksen määritelmien välillä on siis varsin syvä, mutta keskustelussa molemmista puhuttiin kestävänä kehityksenä ja kestävää kehitystä viljeltiin iskulauseena sitä sen tarkemmin määrittelemättä. Seurauksena oli kuulijoiden hämmennys: jokaisella keskustelijalla oli pakettinsa päällä sama vihreä nimilappu, vaikka pakettien sisällöt olivat täysin erilaiset. Keskustelijat taas kiistelivät, kenen lappu on aidoin. Kestävästä kehityksestä ei ole koskaan ollut olemassa yhtä ainoaa määritelmää, vaan itse asiassa koko käsitteen suosio ja toimivuus perustuvat nimenomaan epämääräisyyteen. Kun kaikilla toimijoilla on paine määritellä oma toimintansa kestävän kehityksen mukaiseksi, käsitteen sisältö hämärtyy entisestään, elleivät toimijat tee selväksi mitä he käsitteellä tarkoittavat. Hajer toteaa: “ ‘Olemme kaikki Vihreitä nyt’, voi poliitikkojen kuulla sanovan.” Näin Suomen ydinvoimakeskustelussakin:
Ympäristöaktiivien löytymisessä kaikista muistakin puolueista ei ole sinänsä mitään ongelmallista. Ongelmat syntyvät vasta edellä kuvatun kuulijoiden hämmennyksen myötä, jolloin myös päätöksenteon lähtökohdat hämärtyvät. Kun ympäristö on kaikkien huulilla, Hajer kehottaa menemään pintaa ja iskulauseita syvemmälle: millaisia yhteiskunnallisia projekteja ympäristöargumenteilla edistetään? Tai oman tutkimuskysymykseni tapaan: miten paketit eroavat toisistaan nimilapun alla? Koska ydinvoimakeskustelussa hämmennys kuitenkin jäi varsin yleiseksi tilaksi, voidaan nähdä tutkimuskysymykseni yhteiskunnallinen merkitys ja hedelmällisyys keskustelun selkeyttäjänä.[58] Kuulijoita hämmentävän ongelman historia on kietoutunut yhteen kestävän kehityksen käsitteen historian kanssa. Hajer toteaa:
Vuoden 1987 ja Brundtlandin komission raportin jälkeen onkin ilmaantunut yli 40 kestävän kehityksen määritelmää. Seurauksena on, että monia erilaisia projekteja viedään eteenpäin kestävän kehityksen lipun alla ja kiista kestävän kehityksen olemuksesta on syntynyt. Rio de Janeiron YK-huippukokouksen 1992 piti olla yhteistyön huipentuma ja uuden ekoaikakauden alku, mutta itse asiassa se paljasti konsensuksen heikot kohdat: kestävään kehitykseen pitäisi päästä, mutta mitä se on? Rion jälkeen erimielisyydet ovat vain käyneet ilmeisemmiksi. Tämä ilmenee myös ja erityisesti Rion kokouksen jälkeläisen, Kioton pöytäkirjan historiasta. On erityisen hämmentävää huomata, että Suomessakin sekä ydinvoiman vastustajat että kannattajat vetosivat argumenteissaan Rion prosessin tuloksena syntyneisiin kansainvälisiin ympäristösopimuksiin.[59] Riosta on siis tultu kauas. Aiemmin ympäristökiistoissa väiteltiin siitä, onko kyseessä ongelma vai ei. Sittemmin ympäristökonsensuksen leviämisen myötä ongelmat on aiempaa herkemmin alettu tunnustaa ja pikemminkin kiistellä siitä, millä keinoin ongelmat tulisi ratkaista. Tämä tilanne vallitsi myös Suomessa ydinvoimakeskustelun aikaan, kuten kertoo luvun 2.1 alussa siteeraamani ministeri Mönkäreen toteamus, ettei ole kiistaa siitä, pitäisikö Kioton tavoitteisiin pyrkiä, vaan millä keinoin se tulisi tehdä. Ympäristöhuolen noustua kaikkien tietoisuuteen, paradoksaalisesti sekä yksimielisyys että erimielisyys ovat lisääntyneet. On kuitenkin tärkeää huomata, että erimielisyydet kohdistuvat eri asioihin kuin yksimielisyydet. Hajerin mukaan kestävän kehityksen ekomodernisaatiotulkinta on nyttemmin vakiinnuttanut paikkansa vallitsevana diskurssina, jonka kautta ympäristöasioista puhutaan. Siitä siis vallitsee yksimielisyys. Erimielisyydet taas koskevat kestävän kehityksen konkreettista sisältöä ja konkreettisia valintoja. Koska diskurssi säätelee, mitä ja miten sen piirissä voidaan uskottavasti sanoa, se asettaa rajat myös keskustelulle kestävän kehityksen konkreettisesta sisällöstä. Ilmiötä voidaan verrata suomalaiseen yhteiskuntaan: konkreettisia erimielisyyksiä puidaan yleisessä konsensuksen ilmapiirissä, joka asettaa sanomisen rajat. Diskurssikonsensus myös ohjaa keskustelijoita käärimään erilaiset vaihtoehtonsa samanlaiseen, yleisesti hyväksyttyyn pakettiin, mikä hämärtää vaihtoehtojen eroja ja aiheuttaa hämmennystä yleisössä. Tässä mielessä keskustelu kestävän kehityksen olemuksesta on verrattavissa suomalaiseen puoluepolitiikkaan: diskurssikonsensus ohjaa eri toimijoita kohti jatkuvaa samankaltaistumista ja erojen hämärtymistä. Herääkin kysymys: onko diskurssikonsensuksen seurauksena myös se, ettei vaihtoehtojen välisiä eroja itse asiassa haluta selventää, koska se uhkaisi konsensusta tai toimijat pelkäävät uskottavuutensa menetystä? Joka tapauksessa voidaan sanoa, että kestävän kehityksen ekomodernisaatiotulkinta on mahdollistanut kestävän kehityksen yleistymisen ja hyväksymisen keskeiseksi diskurssiksi, mutta samaan aikaan tämänkin käsitteen tulkinnassa ja etenkin konkreettisessa toteuttamisessa on suuria erimielisyyksiä.[60] Millainen sitten on ekomodernisaatiodiskurssi? Vallitsiko se myös ydinvoimakeskustelussa? Ekomodernisaation keskeisiä piirteitä ovat mm., että sen myötä on alettu pyrkiä korjaavan toiminnan sijasta ennakoivaan toimintaan ja lokeroinnista (maa, vesi, ilma…) yhdistettyyn lähestymistapaan. Luontoa ei enää nähdä viemärinä eikä kustannusten ulkoistaminen luonnon tai toisten ihmisten niskoille ole yleisesti hyväksyttyä. Ympäristöasiat on alettu ottaa mukaan kustannus- ja riskilaskelmiin. Tieteen rooli on muuttunut todisteiden kerääjästä kriittisen kuorman määrittelijäksi ja tutkija on siirtynyt ulkopuolisesta poliitikkojen herättelijän roolistaan politiikanteon keskiöön. Todistustaakkaa on siirretty saastuttamisesta epäillylle. Ekomodernisaation myötä on alettu ottaa huomioon kansalaisjärjestöjä ja myös (vähemmässä määrin) paikallisia asukkaita.[61] Muutosten myötä on myös tehty selvä pesäero aiempiin ympäristödiskursseihin: ekologinen modernisaatio on diskurssi, joka tunnustaa ympäristöongelmien rakenteellisen luonteen, mutta uskoo olemassa olevien poliittisten, taloudellisten ja yhteiskunnallisten instituutioiden pystyvän sisäistämään ympäristöstä huolehtimisen. Tätä tarkoitusta vasten ekomodernisaatio luo käsitteitä, joiden avulla ympäristötuhosta tulee laskettavissa oleva (calculable). Diskurssi nivoo yhteen rahallisia yksiköitä (monetary units) ja luonnontieteellisen puhetavan, jolloin saastuttamisen hyödyt ja haitat on helpompi laskea[62]. Ekomodernisaatiodiskurssissa ympäristönsuojelu nähdään taloudellisesti kannattavana ja sen toteuttamisen esteet hallinnollisina: työ onnistuisi, jos kaikki osallistuisivat. Kaiken kaikkiaan ekomodernisaatiossa talouskasvun ja ympäristönsuojelun katsotaan sopivan hyvin yhteen. Aiempaan ympäristöargumentointiin verrattuna ero on ratkaiseva: kyse on utilitaristisesta logiikasta, ei moraalista, ja ympäristönsuojelu nähdään rahallisesti kannattavana. Sen sijaan, että talouskasvua kritisoitaisiin, ympäristönsuojelu nähdään talouskasvun ja innovaatioiden moottorina.[63] Aineistoni perusteella ekologinen modernisaatio näyttää olleen myös ydinvoimakeskustelun vallitseva diskurssi ja siten määritelleen, mikä on uskottava tapa puhua ympäristöasioista. Kannattajat argumentoivat ympäristöasioilla aiempaa enemmän, vastustajat taas olivat lisänneet talousnäkökohtien osuutta. Kummankin keskeisenä viestinä oli, että talous ja ympäristö ovat sovitettavissa yhteen kummankaan kärsimättä. Käynnissä on yhä myös diskursiivinen kamppailu kestävän kehityksen eri tulkintojen välillä, mutta ekomodernisaatiotulkinnan haastaminen tapahtuu pääasiassa marginaalista käsin, sillä suurin osa keskustelijoista on hyväksynyt ja käyttää puheessaan ekomodernisaation käsitteitä. Siten esimerkiksi suora talouskasvun kritiikki oli keskustelussa harvinaista. Kuten tässä luvussa saatiin viitteitä ja seuraavassa luvussa vahvistuu, Suomen ydinvoimakeskustelu keskittyi pitkälti ekomodernistiseen kilpaan, kuka ilmaisee ympäristöhuolta eniten sekä väittelyyn siitä, mikä on ympäristön rahallinen arvo, minkä verran rahaa keskustelijat olivat valmiita uhraamaan ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen ja toisaalta, mikä ympäristöystävälliseksi väitetyistä vaihtoehdoista oli taloudelle edullisin.
I Alkuperäisaineisto Valtiopäiväasiakirjat
Valtiopäivät 2002, pöytäkirjat. Verkkoversio. <http://www.eduskunta.fi> Luettu 27.10.2003. Myös tekijän hallussa. Media-aineisto
Helsingin Sanomat (HS) 2002
Kumppani 2002
Uutispäivä Demari (UD) 2002, 2001
Verkkouutiset (VU) 2002
Vihreä Lanka (VL) 2002 Piirrokset
Leinonen, Seppo: Nimetön. [Taiteilijan pro gradu -tutkielmaani varten laatima kooste hänen ydinvoima-aiheisista pilapiirroksistaan vuosilta 1980-2004.] <http://www.seppo.net/ydinvoima_webkooste/> Luettu 23.8.2004. Myös tekijän hallussa. Sähköpostiviestit
Olli Tammilehto Eija Nyyssöselle 30.6.2004: ”Re: Kolumni julkaistu”. Tekijän <eija.nyyssonen@utu.fi> hallussa.
II Tutkimuskirjallisuus Monografiat
Hajer, Maarten A: The Politics of Environmental Discourse. Ecological Modernization and the Policy Process. Clarendon Press, Oxford 1995. Artikkelit
Kojo, Matti: Yhteenveto. Teoksessa Ydinvoima, valta ja vastarinta (toim. Matti Kojo). Like, Keuruu 2004.
Kyllönen, Simo: Ydinvoiman ilmastonmuutos. Teoksessa Ydinvoima, valta ja vastarinta (toim. Matti Kojo). Like, Keuruu 2004.
Lammi, Harri: Tarinat kovasta ytimestä. Teoksessa Ydinvoima, valta ja vastarinta (toim. Matti Kojo). Like, Keuruu 2004.
Rosenberg, Thomas: Kun Loviisa atomisuukon sai. Teoksessa Ydinvoima, valta ja vastarinta (toim. Matti Kojo). Like, Keuruu 2004.
Sunell, Milka: Suomalainen ydinvoimapoikkeus. Teoksessa Ydinvoima, valta ja vastarinta (toim. Matti Kojo). Like, Keuruu 2004.
Suopajärvi, Leena: Vuotoksen tekoallas ja hankkeen vastustajat. Teoksessa Pasilasta Vuotokselle. Ympäristökamppailujen uusi aalto. Tammer-Paino Oy, Tampere 1994. Opinnäytteet
Hylkilä, Ilari: Suomen viidennen ydinvoimalan lobbaus kansanedustajan näkökulmasta. Yhteisöviestinnän pro gradu -tutkielma, Jyväskylän yliopisto 2003. <http://selene.lib.jyu.fi:8080/gradu/v04/G0000435.pdf> Luettu 26.3.2004. Myös tekijän hallussa.
Sunell, Milka 2001: Miten Suomen yksityinen metsäteollisuus hankki länsimaisen ydinvoimalan. Tutkimus taloudellisesta ja poliittisesta vallankäytöstä 1970-luvulla. Yhteiskuntahistorian pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopisto 2001. <http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/val/yhtei/pg/sunell/mitensuo.pdf> Luettu 12.8.2003. Myös tekijän hallussa. [1] Avain viittausjärjestelmääni on puolestaan seuraava: valtiopäivälähteeni sisältävät verkkoversiona kevätkauden 2002 pöytäkirjat asioista M 4/2001 ja M 5/2001 (yhteiskeskustelussa). Pöytäkirjat löytyvät eduskunnan palvelimelta seuraavilla tiedoilla ja koodeilla: lähetekeskustelu 13.-14.2.2002: PTK 8/2002 vp ja PTK 10/2002 vp. Ainoa käsittely 21.-24.5.2002: PTK 62/2002 vp, PTK 63/2002 vp, PTK 65/2002 vp ja PTK 66/2002 vp (äänestys). Koska käyttämissäni pöytäkirjojen versiossa ei ole sivunumeroita joihin viitata, paikannan lähteeni muulla tavoin ja käytän hieman perinteisestä poikkeavaa merkintätapaa. Esimerkiksi merkinnässä ”VP 2002/62 ptk, ministeri Mönkäre” VP viittaa valtiopäiviin, 2002 valtiopäivävuoteen, 62 pöytäkirjan numeroon, ptk ”pöytäkirjaan” ja ministeri Mönkäre puhujaan. [2] Kioto-vastaisuudesta ks. esim. Hylkilä 2003, 88. [3] VP 2002/62 ptk, ministeri Mönkäre; UD 11.4.2002 (sitaatti); VP 2002/8 ptk, ed. Sjöblom (toinen sitaatti); VP 2002/65 ptk, ed. Tiura; HS 5.5.2002; HS 7.5.2002; HS 18.5.2002; HS 19.5.2002; UD 1.2.2002, PK; UD 1.2.2002; VL 8.2.2002, PK; VL 22.2.2002; VU 22.4.2002; VU 17.1.2002; VU 21.5.2002. Ks. myös TT:n kanta ilmastostrategiaan VU 11.5.2002. Niin ydinvoima- kuin Vuotos-keskustelunkin uskonnollisen kuvaston tutkiminen laajemmin olisi erittäin mielenkiintoista, mutta tämän työn puitteissa mahdotonta; ks. myös viite 13. Muuan keskustelun merkittävimmistä piirteistä oli, että uusiutuvista ja energiansäästöstä käytiin keskustelua selkeästi talousargumentein, ei niinkään ympäristöargumentein. Palaankin aiheeseen luvussa 3. Uusiutuvien ja säästön kehystäminen talousasiaksi oli osa vastustajien strategiaa, mutta vei heidät kannattajien kotikentälle ja heikensi vastustajien argumenttien tehoa, mistä ks. esim. Lammi 2004; Kyllönen 2004. [4] VP 2002/8 ptk, Mönkäre. Vrt. esim. UD 1.2.2002, Ydinenergianuorten Anu Nummelinin haastattelu: ”Jos voimalaa ei saada, mehän joutuisimme polttamaan hiiltä, hän [Nummelin] kauhistelee.” SAK:n kannasta UD 1.2.2002. KIO1 tunnettiin keskustelussa ydinvoimattomana maakaasuskenaariona, KIO2 puolestaan ydinvoimaskenaariona. [5] Leinonen 1997 (kuva); UD 1.2.2002 (sitaatti); VL 22.2.2002; VP 2002/8 ptk, ed. Forsius, ed. Krohn; VP 2002/62 ptk, Soininvaara (toinen sitaatti); HS 30.4.2004; HS 19.5.2002. Lyhyellä aikavälillä skenaarioiden päästöt ovat identtiset. Ero näkyy pitkällä aikavälillä. Kiistan jälkeen Kioto-ministerityöryhmä sopi, että skenaarioiden pitkäaikaisvertailua ilmentävä kuva sisällytetään kansanedustajille jaettavaan tekstiin. KTM kuitenkin ilmoitti myöhemmin, että kuva jätetään pois edustajien versiosta. Kyllönen 2004, 67. Skenaarioiden lähtöoletuksia puolestaan ei luovutettu lainkaan KTM:n ulkopuolelle. Kojo 2004, 246. [6] VP 2002/62 ptk, ministeri Mönkäre, ed. Markkula-Kivisilta; VP 2002/63 ptk, TaV pj. Luhtanen (sitaatti); VP 2002/8 ptk, ed. Isohookana-Asunmaa; UD 13.3.2002; UD 1.2.2002, PK; VU 17.5.2002. VU 21.5.2002; Kyllönen 2004, 66-68. [7] Hylkilä 2003, 87. [8] VL 22.2.2002. [9] VP 2002/8 ptk, ed. Sjöblom; VP 2002/62 ptk, ed. Markkula-Kivisilta, ed. Kemppainen; HS 14.5.2002; UD 1.2.2002; VU 17.1.2002. [10] Hylkilä 2003, 146 (sitaatti); VP 2002/65 ptk, ministeri Hassi; VP 2002/62 ptk, ed. Rosendahl; HS 11.5.2002; Leinonen 2002 (kuva). Piirros sisältää mm. kaksinkertaisen viittauksen lääkäri Mönkäreen epäeettisyyteen. Kuva viittaa ensinnäkin kevääseen 2001, jolloin Suomen hiihtomaajoukkue ja sen lääkäri jäivät kiinni dopingin käytöstä ja skandaalia puitiin laajalti. Toisaalta Mönkäre yhdistyy kuvassa natsi-Saksan ”Doktor” Mengeleen. Mengele oli tiedemies, joka teki eettisesti epäilyttäviä kokeita, tutkimuskysymyksenään esim. kuinka nopeasti mereen upotettu ihminen kuolee. Ydinvoiman vastustajien eräs argumentti olikin, että ydinvoima tekee kansalaisista koekaniineja. Argumentti sai lisäpontta, kun äänestyksen jälkeen tuli tietoon, että TVO:n valitsema reaktorimalli on prototyyppi. Ympäristövaikutuksista argumentoidessaan vastustajat käyttivät laajemminkin ydinenergian elinkaaren riskialttiutta koskevia argumentteja, joista tarkemmin luvuissa 2.2 ja 2.3. [11] VP 2002/62 ptk, ed. Markkula-Kivisilta, VP 2002/63 ptk, ed. Laukkanen. Palaan aiheeseen luvussa 4. [12] VP 2002/10 ptk, ministeri Hassi (sitaatti), ed. Lahtela, ed. Tiusanen; VP 2002/8 ptk, ed. Biaudet; ed. Mertjärvi, ed. Seivästö, ed. Kankaanniemi, ed. Forsius, ed. Tiusanen; VP 2002/62 ptk, ed. Kemppainen, ed. Ojala, ministeri Hassi; UD 13.2.2002; VL 8.2.2002, PK; VL 22.2.2002; VL 10.5.2002; HS 18.5.2002.Kuten edellä totesin, uusiutuvista ja energiansäästöstä puhuttiin pitkälti talousargumentein, joten palaan aiheeseen luvussa 3. Myös etujoukossa olemista perusteltiin lähes pelkästään taloudellisilla hyödyillä. [13] VP 2002/8 ptk, ed. Nepponen. ”Suurta peruskysymystä” on suora lainaus. Argumentti ”suuresta peruskysymyksestä” sisälsi teologiseen kuvastoon viittaavia piirteitä, kuten myös ilmastonmuutosargumenttien ajoittain saama apokalyptinen tyyli. Uskonnollisesta kuvastosta ja apokalyptisyydestä ks. Hajer 1995 sekä Lammi 2004, joka puhuu myös suomalaisten vahvasta teknologiauskosta. [14] VP 2002/8 ptk, ed. Jaakonsaari. [15] Suomen Kuvalehti 4/2002. [16] ”Bioenergialla” kannattajat viittasivat useimmiten puuhun ja turpeeseen. Tämä käsitteen poikkeava käyttö on merkittävää, sillä yleensä termi bioenergia viittaa paljon laajempaan joukkoon erilaisia eloperäisiä energianlähteitä, joista suuri osa jäi siten syrjään ydinvoimakeskustelussa. Termien merkityksen ”kaventaminen” oli yksi kannattajien yleisiä argumentointitapoja. Muita esimerkkejä tällaisesta kaventamisesta olivat esim. puhuminen ilmastonmuutoksen torjunnasta vain sähköntuotannon kysymyksenä ja puhuminen KIO2:sta pelkkänä ydinvoimalana. [17] VP 2002/8 ptk, ministeri Mönkäre, ed. Sjöblom, VP 2002/63 ed. Nepponen, ed. Elo; UD 14.2.2002 (sitaatti); UD 1.2.2002, PK; UD 1.2.2002; VU 8.5.2002;VU 17.1.2002, PK; VU 17.4.2002, PK; VU 21.5.2002; VU 15.5.2002. Talouden rooli ekomodernisaatiodiskurssissa sekä talouden suhde ympäristöön muodostuivat keskustelun syvätasolla keskeisiksi. [18] VL 26.4.2002; Leinonen 1998 (kuva). [19] VP 2002/62 ptk, TaV pj. Luhtanen, ed. Kiviniemi, ed. Vistbacka; VP 2002/8 ptk, ed. Nepponen; VP 2002/63 ptk, ed. Nepponen, ed. Kähkönen, ed. Rantakangas; UD 13.3.2002, ed. Tiuri; UD 20.5.2002; VU 17.1.2002; VU 21.5.2002; UD 26.4.2002; VU 5.2.2002, PK; VU 21.5.2002. [20] VP 2002/62 ptk, ed. Soininvaara; VP 2002/63 ptk, ed. Seppälä. Suomi on pyrkinyt EU:ssa sisällyttämään turpeen uusiutuvien energianlähteiden joukkoon. EU ei kuitenkaan ole tätä hyväksynyt. [21] VP 2002/63 ptk, ed. Lahtela (sitaatti), ed. Leppä, ed. Rantakangas; VU 22.4.2002. Argumentteja vesivoiman puolesta ja sitä vastaan on käsitelty laajasti Vuotos-kirjallisuudessa, ks. esim. Suopajärvi 1994. Ydinvoima oli myös läsnä Vuotos-kiistassa, sillä ainakin osa Vuotoksen vastustajista katsoi, että Vuotoksen tärkein tehtävä olisi ollut ydinvoiman säätövoimana toimiminen. Vuotos-hanke lienee hautautunut lopullisesti, kun Kemihaaran suot liitettiin alkutalvesta 2004 Natura 2000 -verkostoon. Innokkaimmat puhuivat tuolloin Vuotoksen rakentamisesta poikkeuslailla, mistä ei toistaiseksi ole kuitenkaan merkkejä. [22] VP 2002/63 ptk, ed. Korva (sitaatti); VU 17.4.2002, PK; VU 22.4.2002, ministeri Mönkäre; VU 5.2.2002, PK; VP 2002/10 ptk, ministeri Hassi; HS 17.2002. [23] HS 16.5.2002; HS 17.5.2002; VU 11.5.2002; VU 23.3.2002; VP 2002/8 ptk, ed. Nepponen; VP 2002/62 ptk, ed. Markkula-Kivisilta, ed. Kalliomäki; VP 2002/63 ptk, ed. Isohookana-Asunmaa, ed. Uotila, ed. Seivästö, ed. Smeds, ed. Kärkkäinen; Kyllönen 2004, 70; Hylkilä 2003, 87. KTM oli haluton tekemään uusiutuviin ja säästöön pohjautuvaa skenaariota jo 1997 ja sama toistui ilmastostrategian valmistelussa. Mm. ilmastostrategian käsitellyt YmV olisi halunnut tällaisen skenaarion. Eduskunta hyväksyi sekä ilmastostrategian että YmV:n siitä antaman kriittisen mietinnön. Kirjelmässään eduskunta kuitenkin lykkäsi ilmastostrategian tarkistamisen ydinvoimaratkaisun jälkeiseen aikaan. Lammi 2004, 32; Kyllönen 2004, 59, 65-66. Sähkönkulutuksen rajoittamisesta: VL 22.2.2002; VU 18.2.2002. Asiasta sikisi lihava riita, kun ministeri Mönkäre ei suostunut lasketuttamaan uudestaan ydinvoiman hinta-arviota, vaikka mm. ministeri Hassi katsoi kyseisen kulutusrajoituksen nostavan ydinsähkön hintaa ja siten muuttavan laskelmien perusoletuksia. Lopulta Hassi tilasi itse laskelman, mitä Mönkäre taas ei voinut sulattaa. Media ei kiinnostunut asiassa ydinvoiman hinnasta vaan siitä, oliko Hassi ylittänyt valtuutensa. Kyllönen 2004, 74. Palaan asiaan luvussa 3. [24] Hylkilä 2003, 83-87 (sitaatit s. 84; 85). [25] HS 17.5.2002; HS 20.5.2002; VL 24.5.2002, PK; VL 3.5.2002; VL 17.5.2002; VL 20.9.2002 (kuva). Ydinvoiman ja uusiutuvien välisestä kilpailutilanteesta lisää luvussa 3. [26] Esimerkkeinä kannattajien ”irrottavasta” argumentaatiotavasta ks. VP 2002/62 ptk, ed. Markkula-Kivisilta; UD 1.2.2002; VU 22.4.2002; VU 17.1.2002. Merkityssiirtymistä ks. Hajer 1995. [27] Käsitteenä ydinjäte sisältyy ydinvoimaan, mistä kertoi myös se, että eduskunta käsitteli ydinvoimalaa ja loppusijoituslaitoksen laajennusta yhteiskeskustelussa. Toisaalta keskustelussa ydinvoimaloiden ja ydinjätteen riskit muodostivat kumpikin omat loogiset aihepiirinsä, joten käsittelen niitä erillisinä keskustelun juonteina, ydinvoimaloiden riskejä tässä ja ydinjätettä alaluvussa 2.3. [28] HS 11.5.2002; VP 2002/62 ptk, ed. Rosendahl; VP 2002/63 ptk, ed. Forsius; VP 2002/8 ptk, ed. Tiusanen; UD 1.2.2002; UD 13.2.2002. Vrt. uraanikaivosten turvallisuudesta HS 20.5.2002. Leinonen 2002; VL 15.2.2002 (kuva). Leinosen piirros osoittaa kannattajien pyrkimyksen muuttaa voimakkaasti ydinvoiman imagoa. Ydinvoimateollisuuden sinnikkäistä yrityksistä huolimatta ydinvoimaan suhtaudutaan yhä enimmäkseen varautuneesti ja jopa pelokkaasti. Ydinvoima jättää itsestään kovan, kylmän, etäisen ja teknisen vaikutelman (Rosenberg 2004, 159-175; Hylkilä 2003, 144). Leinonen nostaa piirroksessa hätkähdyttävällä tavalla esiin tämän kylmän imagon ja perinteisesti ympäristömerkkeihin liitettyjen myönteisten mielikuvien ristiriidan, jota kannattajat yrittivät poistaa. [29] HS 14.5.2002; HS 12.5.2002; VP 2002/62 ptk, ed. Kemppainen; VP 65/2002 ptk, ed. Vilkuna; UD 4.1.2002 (sitaatti).; VP 2002/8 ptk, ed. Sjöblom; UD 11.4.2002, ed. Tiuri; UD 17.4.2002. Ks. myös viite 28: viitattiinko UD:ssa yhdellä onnettomuudella 10 000 reaktorivuodessa samaan STUK:n arvioon, josta mm. Soininvaara ja Tiuri kiistelivät? [30] VP 2002/62 ptk, ed. Rosendahl (sitaatti); VP 2002/8 ptk, ed. Tiusanen; VL 15.2.2002, PK; VL 17.5.2002; HS 18.5.2002; UD 1.2.2002; UD 15.1.2002; HS 26.4.2002; VP 2002/10 ptk, ed. Krohn; VP 2002/63 ptk, ed. Forsius, ed. Ojansuu. VP 2002/62 ptk, ed. Soininvaara, vrt. ed. Tiuri vastasi Soininvaaralle, että jos hän eläisi 10 000-vuotiaaksi, hänen ehkä olisi todennäköistä kuolla liikenneonnettomuudessa, mutta ei yhden eliniän aikana. Tiuri ei mainitse, että 10 000 suomalaisen yksi vuosi on yhteensä 10 000 vuotta. Soininvaara taas jättää mainitsematta, että Suomessa on vain muutama reaktori: kymmenelläkin reaktorilla voisi mennä 1000 vuotta ennen kuin onnettomuuksia sattuisi. Toisaalta ei voida tietää, tapahtuuko onnettomuus heti ensimmäisenä tai vasta 10 000. reaktorivuonna. Joka tapauksessa vastustajat argumentoivat, että reaktorien määrän kasvaessa myös riski kasvaa, koska reaktorivuodet kertyvät nopeammin. Lisäksi ainakin näennäisesti UD:n ja Soininvaaran todennäköisyysluku 1/10 000 on identtinen, mutta UD:ssa puhuttiin kaikista maailman ydinvoimaloista ja ”onnettomuudesta”; vastustajat taas Loviisa-tyyppisestä voimalasta ja ”ytimen sulamisesta”. Muuan mielipidekirjoittaja (UD 1.3.2002) väitti Expressenin uutiseen 14.2.2002 viitaten, että New Yorkin tapauksessa yhden lentokoneista oli tarkoitus iskeä ydinvoimalaan. Sota-argumentilla on kytkös kannattajien väitteeseen, että Venäjä voisi sulkea maakaasuhanan halutessaan. Vastustajat totesivat, että hanan sulkeutuessa olisi käytännössä oltava sotatila, jolloin myös Suomen ydinvoimalat olisi suljettava turvallisuussyistä. Palaan aiheeseen luvussa 4. [31] UD 22.2.2002 (sitaatti); UD 13.3.2002(toinen sitaatti); HS 9.5.2002; HS 16.5.2002; VP 2002/8 ptk, ed. Tiura; VP 2002/10 ptk, ed. Tiuri. Vrt. kommentti Tshernobylin vaikutuksista ed. Tiurille, VP 2002/10 ptk, ed. Krohn. [32] HS 3.5.2002; VL 12.4.2002 (kuva); VP 2002/63 ptk, ed. Ojansuu, ministeri Hassi; VP 2002/10 ptk, ministeri Hassi; Kyllönen 2004, 66. [33] VP 2002/8 ptk, ministeri Mönkäre (sitaatti); VP 2002/62 ptk, ed. Markkula-Kivisilta; UD 1.2.2002, PK; UD 1.2.2002. Viittaaminen suomalaiseen ydinvoimaosaamiseen on kantanut keskustelussa läpi vuosikymmenten. Aiempien vuosien ydinvoimakeskustelusta muistetaan esimerkiksi Eppu Normaalin sanoitus vuodelta 1980: ”millään muilla mailla kuin Suomella se ei oo riskiä vailla”. [34] VP 2002/8 ptk, ed. Kiljunen, ed. Krohn; VP 2002/10 ptk, ed. Kiljunen; HS 18.5.2002; Tammilehto Nyyssöselle 30.6.2004. Suoraan sanojista ks. esim. VP 2002/62, ed. Soininvaara. HS 18.5.2002. Ministeri Hassista VP 2002 ptk, tarkka viite puuttuu toistaiseksi. Vrt. HS 16.5.2002: ”eduskunnan ratkottavana oleva ydinvoimalalupa on tällä kertaa mallikelpoisesti valmisteltu”. Mallin valitsemisen jälkeen keskustelu on käynyt kiivaana ja vastustajat ovat kritisoineet mallia koeluontoisuudesta ja vaarallisuudesta, mihin palaan luvussa 5. Sunellin tutkimuksen (Sunell 2001, 2004) valossa voimalamallin valitseminen sokkona ei ole Suomen ydinvoimahistoriassa uutta, vaan sääntö. Loviisan voimalat ”valittiin” neuvostoliittolaisten toimittamien kahden konekirjoitusliuskan ja neljän valokuvan perusteella. Olkiluodon kaksi ensimmäistä voimalaa taas olivat lähes prototyyppejä: voimalat saatiin Ruotsista hyvin halvalla, koska voimalayhtiö ei ollut onnistunut myymään yhtään voimalaansa ulkomaille ja paine saada referenssejä oli suuri. Suomen voimala ei kuitenkaan auttanut: Olkiluodon lisäksi kyseisen mallisia voimaloita on maailmassa vain yhdessä kompleksissa, Ruotsin Oskarshamnissa, nekin eri kokoa kuin Olkiluodon. Sekä Loviisan että Olkiluodon hankinnoissa turvallisuutta enemmän painoivat siis ulkopolitiikka ja talous, tässä järjestyksessä. Loviisaan oli pakko ostaa Neuvostoliitosta, Olkiluotoon Ruotsista. Suomen ulkopoliittisesta uskottavuudesta ja yhtälailla voimaloiden hinnasta pelattiin mutkikasta poliittista peliä kovin panoksin. [35] VP 2002/10 ptk, ed. Krohn, ministeri Hassi; UD 19.4.2002; HS 13.5.2002; UD 13.3.2002, Tulevaisuusvaliokunnan pj. Tiuri; HS 16.5.2002; VP 2002/8 ptk, ed. Tiusanen, ed. Lahtela; VP 2002/62 ptk, TaV pj. Luhtanen; VL 25.1.2002 (kuva). Vastustajat ovat kyseenalaistaneet STUK:n pätevyyttä myös aiempien vuosien keskusteluissa. Mahdollisesti yksi keskeinen syy epäluottamukselle on, että Tshernobylin onnettomuuden tapahduttua ensimmäisen tiedot onnettomuudesta tulivat Suomeen Ruotsista eivätkä STUK:lta, vaikka säteilypilvi kulki Ruotsiin Suomen kautta. Vuoden 2002 keskustelussa STUK:n asemaa ei kuitenkaan laajamittaisesti kyseenalaistettu, vaan vastustajat vuoroin nojasivat STUK:n arvioihin, vuoroin kritisoivat STUK:ta. [36] VP 2002/63 ptk, ed. Kallis (sitaatti); UD 1.2.2002; VP 2002/8 ptk, ed. Seppälä; VU 20.5.2002, PK. Lammi ihmettelee itävoimaloiden vaarallisuuden korostamista, sillä TVO:n ehdokaslistalla oli myös venäläinen reaktori. Lammi 2004, 43. [37] Esim. VU 13.2.2002, PK (viittaa tiedoissaan Kainuun Sanomiin 13.2.2002); VP 2002/8 ptk, ed. Seivästö, ed. Vanhanen, ed. Seppälä, ed. Lahtela, ed. Andersson, ed. Aho; VP 2002/10 ptk, ministeri Hassi, ed. Kuosmanen, ed. Tiusanen; UD 22.2.2002; Lammi 2004, 42-44. Mikäli rahoitusta olisikin ollut, olisiko Suomen yksi lisäreaktori kyennyt estämään neljän reaktorin hankkeen? Entä olisiko Suomi tarvinnut viiden vuoden sisällä neljän lisäreaktorin verran sähköä? Olisiko Suomi ostanut tuon määrän tuontisähköä, jonka tuomaa riippuvuutta Venäjästä kammottiin? [38] VL 22.2.2002; VU 20.5.2002, PK; VL 15.2.2002, PK; VP 2002/10 ptk, ministeri Hassi (molemmat sitaatit); VL 3.5.2002; VU 13.2.2002, PK. Ks. myös Litmanen 1998, jonka mukaan ydinvoiman vastainen liike ja ydinaseiden vastainen liike ovat olleet huipussaan eri aikoina ja jopa syöneet toisiltaan huomiota. Poikkeuksena tähän ovat olleet 1970-80 -luvut, jolloin saman teknologian korostettiin tuottavan sekä energiaa että aseita: tuolloin ydinasevaltiot eivät myöskään halunneet ydinvoiman erityisesti leviävän, koska se mahdollistaisi ydinaseiden leviämisen. Sama voidaan todeta myös Sunellin työstä, jonka mukaan 1970-luvulla Venäjä ei myynyt ulkomaille kuin ydinaseiden valmistukseen kelpaamattomia reaktorimalleja ja halusi Suomen ydinpolttoaineen takaisin käytön jälkeen. Sunell 2001, 15; 96. Palaan aiheeseen luvussa 4. Sunell 2001, 138-139 mukaan 440 MW:n Loviisa 3 ja Loviisa 4 oli tarkoitus avata 1982 ja aloittaa neuvottelut 1000 MW:n voimaloiden hankkimisesta 1976. 40-41: rakennuslupahakemuksissa oli yli 10 000 MW, 1980-luvulla oli tarkoitus valmistua liukuhihnalla, mm. 2000 MW pääkaupunkiseudulle. [39] Vrt. Wahlström 1994. [40] Kannattajista: VP 2002/8 ptk, Sjöblom; UD 1.2.2002; UD 4.1.2002. Vastustajista: VP 2002/8 ptk, ed. Tiusanen (sitaatti); UD 13.2.2002; UD 1.2.2002; VL 8.2.2002; VP 2002/8 ptk, ed. Polvi; VP 2002/62 ptk, ed. Ojala; VP 2002/63 ptk, ed. Kanerva, ed. Vanhanen; VP 2002/65 ptk, ed. Vehviläinen, ed. Väistö. Keskustelun laimeudesta: Lammi 2004, 40. Tätä ydinjäteongelman väitettyä ratkaisua ja argumentin ongelmia olen kuvannut edellä loppusijoituksesta käydyn keskustelun yhteydessä luvussa 1. Ydinvoimaa vastustavien edustajien argumenteista saa käsityksen, että moni oli vuonna 2001 luullut antavansa vain jatkotutkimusluvan, vaikka lain mukaan eduskunta sanoi loppusijoitusasiassa tuolloin viimeisen sanansa. Mielenkiintoista on, että vuotta myöhemmin (VP 2002/8 ptk) ministeri Mönkäre argumentoi loppusijoituksen tapaan ydinvoimalasta: ”Periaatepäätös ei ole varsinainen laitoksen rakentamislupapäätös. Sen aika tulee myöhemmin.” Kuitenkin ydinvoimalan tapauksessa eduskunnan viimeinen sana kuultiin toukokuussa 2002, sillä rakennusluvan antaa valtioneuvosto, ei eduskunta. Ministerin väittämä poikkesikin sekä vastustajien että kannattajien muista puheenvuoroista: Vihreä Lanka (VL 18.1.2002, PK) puhui eduskunnan päätöksestä rakennuslupana ja ed. Sjöblom (VP 2002/8 ptk) totesi, että ”rakentaminen on enää vailla eduskunnan päätöstä.” Käytännössä en usko monenkaan edustajan luulleen, että kyseessä olisi ollut ydinvoimalan ”tutkimuslupa”. Loppusijoituskiistasta ja tutkimusluvasta ks. Lammi 2004. [41] Ydinjätteen vaarallisuudesta ja puoliintumisajoista puhuttaessa on otettava huomioon monia seikkoja, mm. millaista ydinjätettä puhuja tarkoittaa. Näiden seikkojen ohittaminen teki monista ydinvoimakeskustelun eri argumenteista vertailukelvottomia keskenään: yksi puhui aidasta ja toinen aidan seipäistä. Puoliintumisaikakeskustelusta tarkemmin ks. Lammi 2004. [42] VP 2002/8 ptk, Sjöblom, ed. Biaudet; UD 1.3.2002, ed. Tiuri; ks. myös HS 2.5.2002 ydinvoiman vaarallisuudesta yleensä: ”Osaammehan puhua järvistäkin ilman jatkuvaa pelottelua, vaikka järvivesi aiheuttaa tänäkin kesänä monen suomalaisen kuoleman.” Vrt. kuva 10. [43] Jari Elsilä 19.2.2002. Piirros näyttäisi sisältävän viittauksen vihreän puolueen jakaantumiseen kahdeksi työväenpuolueiden tapaan. Kuvan hahmo rinnastaa repliikissään vihreät ydinjätteeseen; puoliintumisajan täyttyminen taas viittaa hetkeen, jolloin aineen vaarallinen säteily on vähentynyt puolella. Vaikka piirros piikitteleekin vihreitä, se kohdistaa piikin myös ydinvoiman kannattajien suuntaan: piirroksessa heidät on kuvattu konjakista ja sikarista nautiskeleviksi rikkaiksi liikemiehiksi, jota imagoa kannattajat pyrkivät välttämään. [44] VP 2002/10 ptk, ed. Krohn; HS 19.5.2002; VP 2002/8 ptk, ministeri Hassi. Mönkäreen siviiliammatti on lääkäri, Hassi taas on tekniikan tohtori. Molempien tittelit olivat esillä keskustelussa. [45] VU 20.5.2002, PK; HS 8.5.2002; HS 17.5.2002. [46] HS 13.5.2002 (sitaatti); VP 2002/62 ptk, ed. Kemppainen; VU 20.5.2002, PK; VP 2002/8 ptk, ed. Tiuri; VP 2002/10 ptk, ed. Tiuri. VU:n päätoimittaja katsoo mainitun argumentin ohella, etteivät ilmaston lämpeneminen ja jääkausi voi molemmat toteutua. Vaikka VU on Kokoomuksen äänenkannattaja, päätoimittaja ei näytä tutustuneen esimerkiksi ed. Tiurin (kok.) ydinvoimamyönteiseen argumentointiin, jossa korostetaan ilmaston lämpenemisen voivan aiheuttaa Suomeen jääkauden Golf-virran kääntymisen seurauksena. Vrt. Tiurin argumenteista esim. UD 11.4.2002. Tiuri taas korosti etenkin lehtikirjoituksissaan titteliään Tulevaisuusvaliokunnan pj, mutta on mahdotonta arvioida, antoiko titteli Tiurin argumenteille ydinjätteen tulevaisuudesta hänen selvästi toivomaansa lisäpainoa. Ed. Kemppaisen argumentti eroaa VU:sta ja Tiurista siinä, ettei se kerro, uskooko Kemppainen ihmisiä olevan Suomessa hänen viittaamassaan tulevaisuudessa ja arvottaako hän siten nykyiset sukupolvet tulevia korkeammalle. Kaikki kolme argumenttia (VU, Tiuri, Kemppainen) edustavat joka tapauksessa antroposentristä luontokäsitystä, joka arvottaa ihmisen luonnon yläpuolelle ja jonka mukaan luonto on ihmistä varten, so. ydinjätteen vuotaminen ei haittaa, kunhan ihminen ei kärsi siitä. Palaan kannattajien ja vastustajien erilaisiin luontokäsityksiin tuonnempana luvussa 3. [47] VP 2002/8 ptk, Sjöblom; UD 11.4.2002, ed. Tiuri; VU 7.5.2002; UD 1.3.2002, ed. Tiuri; VU 7.5.2002 (sitaatti). [48] Leinonen 2000 (kuva);VP 2002/62 ptk, ed. Soininvaara. Ks. myös VP 2002/63 ptk, ed. Vanhanen, ed. Forsius; VP 2002/8 ptk, ed. Tiusanen; VP 2002/65 ptk, ed. Tiusanen; HS 1.5.2002. [49] Leinonen 1983. [50] UD 1.2.2002. [51] VL 1.3.2002; VP 2002/62 ptk, ed. Rosendahl. [52] Hajer 1995, 11; 269. Mielenkiintoista pohdintaa erilaisista ympäristöasenteista esittää myös esim. Hartmann 2004. Hartmannin mukaan kun ympäristöongelmien helpottamiseksi ehdotetaan tekoja, joita jokainen voi tehdä, ihmiset näyttävät tarttuvan mieluummin ns. ”something-will-save-us” -ratkaisuihin. Tämä tarkoittaa, että oman toiminnan sijaan odotetaan jonkin ulkopuolisen tekijän (jumalan, teknologian tms.) ratkaisevan ongelmat puolestamme. Hartmann, Thom: Last Hours of Ancient Sunlight. Revised and Updated. Three Rivers Press, New York 2004. Teoksessa ei ole käytetty tieteellistä viittausjärjestelmää, minkä vuoksi en ole käyttänyt sitä varsinaisesti tutkimukseni lähteenä. [53] Leinonen, sine anno. [54] VU 14.4.2002, PK. [55] Vrt. Lammi 2004, 22 katsoo, että vastustajat nojasivat ympäristöliikkeen perinteisiin teemoihin, kun taas kannattajat nojasivat uudempaan kestävän kehityksen tarinaan. Mielestäni kyseessä on näkökulmaero: joillekin molemmat ovat kestävää kehitystä, joillekin vain toinen. On myös väitetty, että perinteinen ympäristöliike edusti aitoa kestävää kehitystä, nykyinen laajempi kestävä kehitys on vain viherpesua. Toiset taas sanoutuvat kokonaan irti kestävästä kehityksestä sanoen sen olevan korruptoitunut käsite. Verrattaessa Hajeriin huomataan, että sekä vastustajilla että kannattajilla oli argumenteissaan ei pelkästään kestävän kehityksen vaan nimenomaan sen uudehkon, ekomodernisaatiotulkinnan piirteitä. Lammin näkemykseen kommentoinkin, että vaikka sekä vastustajien että kannattajien argumenteissa käytettiin monia klassisia teesejä, esim. 1970-luvulta on tultu niin kauas, että yksittäisillä klassisillakin argumenteilla tuetaan aivan erilaista kokonaiskuvaa. Kannattajat käyttivät 2002 vielä vastustajiakin selkeämmin kestävän kehityksen ekomodernisaatiotulkinnan argumentteja, joskin on kysyttävä, onko pikemminkin kestävän kehityksen vallitseva tulkinta lähentynyt kannattajien klassisia argumentteja. Kaiken kaikkiaan mielestäni voidaan sanoa, että kannattajat ja vastustajat puhuivat ekomodernisaation eri muodoista. 1970-luvun radikaali ympäristöliike ja myös 1990-luvun kestävä kehitys olivat jääneet sivurooliin. [56] Lammi 2004, 17-23. Ks. myös Sunell 2004, 202 toteaa saman asian 1970-luvun ydinvoimapäätöksistä. [57] UD 14.2.2002, ed. Luhtanen; VP 2002/63 ptk, ed. Elo (sitaatti). [58] Hajer 1995, 14; VU 4.3.2002, PK. [59] Hajer 1995, 1 (sitaatti). Kannattajille Kioton pöytäkirjan velvoitteiden täyttäminen oli keskeinen argumentti ydinvoiman puolesta. Toisaalta vastustajien vedotessa myös Kioton pöytäkirjaan, kannattajista jotkut argumentoivat, että koska muutkin maat käyttävät kiellettyjä keinoja (ts. ydinvoimaa), miksei Suomikin voisi. Tästä ks. viitteet 10 ja 11 sekä niitä vastaava tekstinkohdat. Suomen ulkopuolisesta keskustelusta on hyvä huomata, että mm. EU:n energiakomissaari Loyola de Palacio on UD 22.2.2001 mukaan väittänyt ydinvoimaa välttämättömäksi, jotta Kioton sopimuksen tavoitteet saavutettaisiin ja energian hinta pysyisi vakaana. Tähän ydinvoiman vastustajat puolestaan ovat todenneet, että de Palacion esittämät mielipiteet ovat hänen omiaan, eivät komission tai yleiseurooppalaisia kantoja. Kiista ydinvoiman roolista kestävässä kehityksessä on siis myös kansainvälinen, ja siitä voitaisiin myös päätellä, että Riosta on tultu kauas eivätkä sopimukset enää pidä sellaisinaan. Eritoten talouskysymykset ovat kasvattaneet painoarvoaan ympäristöön verrattuna. Myös YK:n arvovalta on murentunut. [60] Hajer 1995, 14; 30-33; 35; 269. [61] Hajer 1995, 26-29. Ekomodernisaation suomalaisen historian kirjoittaminen olisi varsin mielenkiintoinen tutkimustehtävä, mutta tämän pro gradun puitteissa siksi erillinen sivujuonne, että siihen ei tässä tutkimuksessa ole mahdollisuutta paneutua kovin syvällisesti, vaikka useissa yhteyksissä asiaa sivuankin. Toinen mielenkiintoinen tutkittava olisi Suomen ydinenergiakeskustelun 30-vuotinen historia, josta on pitkään puuttunut etenkin ympäristöpoliittinen ote, mutta johon siihenkään ei voi kattavasti paneutua tämän tutkimuksen puitteissa. [62] Esimerkiksi ympäristövaikutusten arviointimenettelyssä voidaan hyötyjä ja haittoja punnita seuraavasti: varikselle annetaan tietty euromääräinen arvo, joutsenelle samoin jne. ja näitä punnitaan esim. mökkiläisen lossijonossa odottamalle tunnille annettua euromääräistä arvoa vastaan. Roto, Markku: henkilökohtainen tiedonanto tekijälle 24.9.2004. [63] Hajer 1995, 25-26; 32.
[Artikkelin viitetiedot: Nyyssönen, Eija 2004: Ystäviä ympäristön oomme kaikki? Ydinvoimalakeskustelun ympäristöargumentointi. Opinnäyte, Turun yliopisto.] |
Eija Nyyssönen