Maailman tila ja ihmisten tarpeet

3. Perustarpeet kehitysmaissa

YK on toiminnassaan omaksunut laajalti käsitteen ”perustarpeet”. Perustarpeiksi luetellaan elintarvikehuolto, asuminen, koulutus, terveydenhuolto ja perhesuunnittelu.[12] Nämä ovat vahvasti esillä myös ekologisessa modernisaatiossa. Tällä tavoin ajatellen kehityksen suurimpana haasteena on saada luetellut asiat kaikkien maailman ihmisten ulottuville. Perustarpeiden käsitteeseen tukeutuvat myös Maailman tila -raportin tekijät, joiden lista poikkeaa hieman YK:n listasta ja vaihtelee hienoisesti myös riippuen kirjoittajasta. Worldwatchin pääjohtaja Flavinin listasta ei löydy asumista tai perhesuunnittelua, ja eräs toinen lisää listaan myös työpaikan[13]. Vallitsee siis yleinen konsensus siitä, että perustarpeet pitäisi tyydyttää, mutta ollaan eri mieltä siitä, mitä ne ovat. Mitkä tarpeet ovat ensisijaisia, kun kyse on ihmisistä, joilla ei välttämättä ole materiaa edes hengenpitimiksi? Entä materiattomat tarpeet, kuten elämänhallinnan tarve? Toisaalta on pohdittava, voidaanko todella laatia tällainen lista perustarpeista ja väittää, että nämä ovat kaikille ihmisille tärkeimmät. Samoin herää kysymys, kuka päättää listan sisäisestä tärkeysjärjestyksestä. Toisin sanoen, voidaanko ihmisen tarpeet määritellä hänen puolestaan? Entä tarkoittaako perustarpeiden tyydyttäminen, että ne tyydytetään, vaikka ihminen ei sitä haluaisikaan? Pannaanko hänet töihin tai kouluun vastoin tahtoaan tai rokotetaanko hänet väkisin?

Jos taas kaikista näistä kysymyksistä selvitään ja hyväksytään jokin tietty perustarvelista, kuten YK:ssa on tehty, on vielä mietittävä, mikä on paras tapa tyydyttää kukin tarve ja millaisiin kompromisseihin ollaan valmiita. Työ ei ole helppoa varsinkaan, kun vaarana on tehdä karhunpalvelus luomalla kolmanteen maailmaan järjestelmiä ja käytäntöjä, jotka eivät sinne sovi. Käsittelen seuraavaksi esimerkkinä terveydenhuoltoa, yhtä YK:n johtotähdistä. Kehitysmaiden terveydenhuolto perustuu yhä vahvasti siirtomaa-ajalla emämaasta kopioituihin järjestelmiin, ja Intiassa on pantu toimeen jopa pakkorokottamista[14]. Kehitysyhteistyö on vielä vahvistanut tätä perintöä siirtämällä teollisuusmaiden terveydenhuoltokäytäntöjä sellaisinaan tai liian vähän muokattuina kehitysmaihin.[15] Tuloksena on ollut ongelmia.

Terveydenhuolto on monissa kehitysmaissa painottunut kaupunkeihin ja suuriin erikoistuneisiin sairaaloihin, kun taas valtaosa väestöstä asuu maaseudulla. Henkilökunta keskittyy hoitamaan yksilöitä, sen sijaan että väestön terveydentilaa tarkasteltaisiin kokonaisuutena ja puututtaisiin laajoihin ongelmiin. Toinen ongelma on, että henkilökunta ei tunne potilaitaan henkilökohtaisesti. Lisäksi sairaanhoito ja sairaalahoito painottuu liikaa ennaltaehkäisevän ja perusterveydenhoidon kustannuksella ja annettu hoito on hyvin lääke- ja teknologiakeskeistä. Eri terveydenhuollon toimijoiden välillä tiedonkulku ja koordinaatio on heikkoa. Tiedon jakaminen perustuu luennointiin ja kampanjointiin, toisin sanoen tieto on kaukaista ja ylhäältäpäin annettua. Vastuu lähimmäisistä on paikoin siirtynyt kasvottomille instituutioille, jolloin yhteisöllisyys kärsii. Myös yhteys perinteisten parantajien ja uuden terveydenhuoltomallin välillä on katkennut.[16]

Kaikki yllä mainitut ongelmat ovat pitkälti länsimaisen lääketieteen mallin soveltamisen seurausta. Henkilökunta (yli)koulutetaan usein sairaaloissa, joissa se erikoistuu hoitamaan yksilöitä, joilla on lääketieteellistä kiinnostusta herättäviä vaikeita sairauksia, ja tottuu käyttämään hienoja teknisiä apuvälineitä. Valmistuttuaan he ovat haluttomia lähtemään maaseudulle, sillä siellä odottavat vaikeammat olosuhteet ja arkipäiväisemmät taudit kuten ripuli ja tuberkuloosi. Samoin koulutus saattaa tapahtua englanniksi luennoiden tai muuten yhteisölle vieraalla kielellä ja tavalla, vaikeita termejä sekä teollisuusmaihin tarkoitettuja oppikirjoja käyttäen. Tämä entisestään vieraannuttaa terveydenhuollon henkilöstöä hoidettavista.[17] Tuomitessaan ja sulkiessaan perinteisen lääkinnän ulos kehitysmaaterveydenhuolto on tehnyt karhunpalveluksen niin itselleen, teollisuusmaiselle lääketieteelle kuin hoidettavilleenkin. Yhteistyöstä kieltäytymällä on kieltäydytty mahdollisuudesta oppimiseen ja itsetutkiskeluun. Samalla on menetetty mahdollisuus vaikuttaa perinteisten parantajien mahdollisesti haitallisiin hoitomenetelmiin ja virheellisiin diagnooseihin, puhumattakaan heidän ainutlaatuisen tietovarantonsa saamisesta terveydenhuollon avuksi. Perinteisten parantajien kyseenalaistaminen on johtanut yhteisöjen hämmennykseen tai väistämättömään valintatilanteeseen parantajien ja lääkärien välillä, mikä on häviö kaikille osapuolille. Tosin nämä kaksi järjestelmää tekevät yhteistyötä jo monissa maissa.[18]

On siis helppo julistaa perustarpeiden kuten terveydenhuollon tärkeyttä kestävän kehityksen nimissä ja vaatia parannuksia, kuten myös Maailman tila toistelee, mutta käytännössä helppous karisee. On helpompi tehdä haittaa kuin todella auttaa, oli tarkoitus kuinka jalo tahansa. Tämän lisäksi ei pidä unohtaa ongelmien synergiaa: terveydenhuollon onnistuminen riippuu ravitsemuksesta, juomavedestä, hygieniasta ja paljosta muusta[19]. Eri tavoitteita on siis edistettävä tasajalkaa, muuten ponnistukset valuvat hiekkaan. Peruskysymys on kuitenkin, miksi joidenkin on niin vaikea tyydyttää perustarpeitakaan, kun toisille ne ovat itsestäänselvyys?


4. Tarpeiden ristiriita teollisuusmaissa

Suuri osa maailman väestöstä ponnistelee perustarpeidensa tyydyttämiseksi, mutta teollisuusmaiden asukkaan sen sijaan ei yleensä tarvitse juuri pohtia elämänsä perusasioita siinä mielessä kuin YK ne luettelee. Useimpien ei tarvitse olla todella huolissaan materiaalisesta hyvinvoinnistaan. Vallitsee keskiluokkainen hyvinvointi. Sosiaalinen eriarvoisuus lisääntyy kuitenkin teollisuusmaissakin, samalla kun talous jatkaa kasvuaan.[20] Puhutaan ”neljännen maailman” syntymisestä teollisuusmaiden sisälle: asunnottomuus, työttömyys, syrjäytyminen ja köyhyys lisääntyvät. Keskuudessamme on siis niitäkin, joille perustarpeiden tyydyttäminen ei ole itsestäänselvyys eikä käy käden käänteessä. Sosiaalisen eriarvoisuuden vallitessa on syytä miettiä teollisuusmaiden keskiverto- ja erityisesti luksusasukkaiden tarpeita. Miten tarpeet syntyvät? Onko olemassa turhia tarpeita? Onko väliä, miten teollisuusmaissa perustarpeet tyydytetään, kun kuitenkin ne pystytään tyydyttämään? Onko tarpeilla jotain tekemistä sen kanssa, että toiset kärsivät, kun toiset elävät vauraudessa? – Kleinin teos No Logo kiinnittää huomionsa siihen, mistä Maailman tila mainitsee vain ohimennen: talouskasvun ja yritysten keskeiseen rooliin tarpeiden tyydyttämisen ristiriidoissa sekä tarpeiden määrittelyssä ja luomisessa.


4.1. Tarpeiden luominen ja mielikuvien myyminen

Teollisuusmaissa tarpeiden luomisen ja tyydyttämisen keinot on viety huippuunsa. Jatkuvasti luodaan uusia tarpeita tyydytettäviksi ja siten myydään yhä uusia tuotteita. Kleinin mukaan tavaroiden tuottamista on pitkään pidetty teollisuuteen perustuvan talouden ehdottomana ja perimmäisenä tehtävänä, mutta tästä on sitten edetty vielä pidemmälle: tavaroiden sijasta nykymaailman menestyksekkäimmät tuotteet ovat mielikuvia. Merkkisaippua ei ole enää ”vain” saippuaa tai edes laadukasta saippuaa, vaan siinä kiteytyy elämys ja elämäntapa. Markkinoinnista on samalla tullut toiminnan keskeisin osa: Yhdysvalloissa mainoksiin käytettiin 50 miljardia dollaria vuonna 1979, mutta vuonna 1998 summa oli jo 200 miljardia dollaria[21]. Nämä brändeinä tunnetut mielikuvatuotteet on viety pisimmälle Internetissä. Siellä niiden olemassaolo on täysin materiatonta Amazon.comin tapaan.[22]

Ei siis riitä, että tarve yksinkertaisesti tyydytetään, vaan se on luotava ja sitten tyydytettävä juuri tietyllä tavalla. Lähtökohtana on jokin ihmisen alkuperäinen tarve, jota jalostetaan, mutta prosessi on siirtynyt aivan uusiin mittasuhteisiin ja kehyksiin. Tällöin ihmisessä herätetään tunnetta, että esimerkiksi kenkien täytyy olla tiettyä merkkiä, muut eivät kelpaa. Tämä tunne voimistuu helposti sosiaalisen paineen vaikutuksesta, jota on hyödynnetty ahkerasti ja erityisesti sen jälkeen, kun nuoriso keksittiin myynnin kohderyhmäksi.[23] Sama pätee, vaikka tuotteen käyttäminen ei tuottaisikaan sosiaalista vaikutusta näkymällä. Brändin markkinoijat pyrkivät liittämään tuotteen käyttäjän mielessä kokemukseen jostain itse tuotetta ylevämmästä[24], kuten vaikkapa nuoruudesta tai kauneudesta, jonka tuote käyttäjälleen antaisi.


4.2. Kuinka käy perustarpeiden teollisuusmaissa?

Keskittyessämme toissijaisiin tarpeisiimme olemme alkaneet pitää ensisijaisten tarpeidemme tyydyttämistä itsestäänselvyytenä. Ei ole kuitenkaan enää itsestään selvää, että tilanne jatkuu samanlaisena. Jatkuvasta kasvustaan huolimatta yhtiöt sanovat työntekijöitään irti, yhä useampi on tilapäisessä työsuhteessa, ja työntekijöitä vuokraavat yritykset eli ”reppufirmat” kasvattavat osuuttaan työmarkkinoilla, jolloin työvoimaa vuokralle ottavien yritysten vastuu ja velvollisuudet työntekijöitä kohtaan poistuvat[25]. Tarpeiden tyydyttämisen väline, raha, ei olekaan enää itsestäänselvyys. Samalla yritykset vaativat verotuksen alentamista, mikä voi onnistuessaan hyvinkin tarkoittaa valtion tarjoaman sosiaalisen turvaverkon heikkenemistä.

Kuitenkin myös toisenlainen ja paljon enemmän huomiota saanut vaara uhkaa perustarpeiden tyydyttämistä teollisuusmaissa. YK:n perustarvelistaan nojaten otan esimerkkejä: Ruokaan ollaan sekoittamassa geenimuunneltuja ainesosia, joiden terveellisyys niin ihmisille kuin luonnollekin on kyseenalaista[26], ja tämän vuoksi jopa nälänhätäinen Sambia on kieltäytynyt ottamasta vastaan geeniviljaa[27]. Tehoviljely ja teollisuuslaitokset uhkaavat vesistöjä päästöjen pienentämisestä huolimatta[28]. Asuminen keskittyy taloihin, jotka ovat esteettisesti masentavia laatikoita ja joiden rakenteista tihkuu huoneilmaan erilaisia epäterveellisiä aineita. Koulutusta uhkaa kaupallistuminen, kun valtion määrärahojen kaventuessa kouluihin joudutaan rahoituksen saamiseksi sallimaan lisää mainoksia ja sponsorointia. Yliopistojen akateeminen vapaus on jo kyseenalaistettu varsinkin Yhdysvalloissa yritysten pyrkiessä estämään niille vahingollisten tutkimustulosten julkaisemisen.[29] Julkista terveydenhuoltoa uhkaavat rahapula ja yksityistäminen, jolloin eriarvoistuminen ottaa jälleen askeleen eteenpäin[30]. Perhesuunnittelussa ollaan huolissaan keinotekoisten hormonin kaltaisten kemikaalien pääsystä luontoon suurissa määrin. Tämän on todettu aiheuttavan hedelmättömyyttä eläimissä, ja se saattaa selittää miesten hedelmällisyyden laskun teollisuusmaissa.[31]

Lista on vain häivähdys tilanteesta, jota myös Maailman tila apokalyptisesti kuvaa. Kaivaako moderni teollinen yhteiskunta kirjaimellisesti omaa hautaansa tyydyttämällä jäsentensä tarpeita?


5. Luotujen tarpeiden levittäminen perustarpeiden kustannuksella

Kehitysmaiden yhteydessä puhutaan siis perustarpeista ja teollisuusmaissa taas on siirrytty tyydyttämään aina uusia, mielikuvilla luotuja tarpeita samalla vaarantaen kyky tyydyttää omat perustarpeemme. Lisäksi teollisuusmaissa luodut tarpeet ovat levittäytyneet kolmanteen maailmaankin. Sinänsä tämä ei ole mitenkään uutta, kun muistetaan, miksi valloittajat olivat aiemmin kiinnostuneita siirtomaista: niissä oli halpaa työvoimaa, energiaa ja raaka-aineita sekä markkinat emämaan tuotteille. Lisäksi siirtomaiden ”eksoottisia” asukkaita tuotiin näytille emämaihin mm. maailmannäyttelyihin. Siirtomaaeliitti kannustikin paikallisia omaksumaan valloittajien tavat, haluamaan samaa mitä he halusivat[32]. Näistä lähtökohdista juontuu myös luotujen tarpeiden nykyinen läsnäolo kehitysmaissa.

Ensinnäkin luodut tarpeet ulottuvat kehitysmaihin, koska osa nykyisistäkin kolmannen maailman eliiteistä tavoittelee itselleen länsimaisuuden auraa. Hyvinvoinnin mielikuvilla ei kuitenkaan myydä vain niille, joilla on varaa ostaa, vaan myös niille, joilla ei ole. Toiseksi nämä luodut tarpeet ulottuvat kehitysmaihin, koska teollisuusmaiden kuluttajille kaupataan trendejä, jotka ovat alakulttuurien ja kolmannen maailman ”eksoottisten” kulttuuripiirteiden inspiroimia. Kolmanneksi ja konkreettisimmin luodut tarpeet ovat läsnä Aasian erityistalousalueilla ja Latinalaisen Amerikan maquiladora- tehtaissa, joissa syntyvät monet brändimielikuvien ruumiillistumat, kuten lenkkitossut ja merkkivaatteet.[33]


5.1. Kolmas maailma markkina-alueena

Jokinen kuvaa artikkelissaan Viina virtaa, kuinka ranskalaisesta samppanjasta on tullut varsin suosittua kehitysmaissa. Sillä tavoitellaan statusta ja länsimaista luksusta.[34] Tällainen kuluttaminen on ominaista erityisesti kolmannen maailman eliitille[35], mutta esimerkiksi juuri alkoholin ja tupakan markkinointistrategiat ulotetaan myös kaikkein köyhimpiin. Jokisen mukaan puuttuva tai heiveröinen lainsäädäntö on tehnyt kehitysmaista yhden houkuttelevimmista markkina-alueista, kun teollisuusmaissa on alettu kansanterveydellisistä syistä rajoittaa näiden tuotteiden mainontaa ja kulutus on tasaantunut tai jopa kääntynyt laskuun. Kehitysmaissa mainontaa ei yleensäkään ole yhtä paljon kuin teollisuusmaissa, joten alkoholi- ja tupakkamainokset erottuvat sitäkin paremmin.[36]

Isomäki kuvaa mainonnan tulosta artikkelissaan Tupakkaongelma paisuu. Kehitysmaassa perheen rahat kuluvat tupakkaan ruoan sijasta ja tupakan aiheuttamat turhat sairaudet kuormittavat jo muutenkin niukkaa sairaanhoitoa. Tupakka voi olla kohtalokkaampi kehitysmaan asukkaalle kuin teollisuusmaan asukkaalle myös siksi, ettei helposti hoidettaviakaan tupakan aiheuttamia sairauksia kuten keuhkoputkentulehduksia ole varaa hoitaa. Kaikki nämä ongelmat kertautuvat raskauden aikana ja alipainoiset polttavien äitien lapset ovatkin erityisen suuressa vaarassa kuolla imeväisiässä. Isomäki listaa myös tupakan ympäristöhaittoja: tupakan kuivaus vie paljon polttopuuta ja aiheuttaa veden puutetta ennestäänkin karuilla alueilla.[37]

Tilanteeseen ei ole pystytty puuttumaan tiukasti. Isomäki kertoo WHO:n raportista, joka hyllytettiin ja jonka kirjoittaja irtisanottiin – syynä olivat teollisuusmaiden hallituksille ja yrityksille arkaluontoiset tiedot tupakan terveyshaitoista kehitysmaissa sekä teollisuusmaiden osuudesta asiaan.[38]


5.2. Kolmas maailma trendien inspiroijana

Kehitysmaat ja teollisuusmaat kohtaavat myös toisella tavalla. Usein trendikkäimpien vaatteiden ideat ovat peräisin köyhiltä ihmisiltä. Milloin on muodissa Intia, milloin laulajatar Madonnan johdolla hennatatuoinnit islamin kulttuuripiiristä. Tiibet oli ”in”, kun Hollywood innostui siitä, Mahatma Gandhin lausahdus mainostaa nykyään tietokoneita, ja Che Guevarakin on tuotteistettu juomaksi. Toisaalta tämä ei päde vain kolmanteen maailmaan, vaan myös teollisuusmaiden alakulttuurit ovat olleet trendien lähteinä afroamerikkalaisten hiphopista aina homo- ja lesbokulttuuriin. [39]

Kuitenkaan kyseessä ei ole se, että sympatia kolmatta maailmaa tai alakulttuureita kohtaan olisi lisääntynyt tai olisi syntymässä globaali monivivahteinen kulttuuri, kuten joskus kuulee väitettävän. Sen sijaan mielikuvamarkkinoijat myyvät sopivasti muunneltua versiota alkuperäisestä. Klein käyttääkin ilmiöstä termiä ”yhden koon monimuotoisuus” ja toteaa, että samassa tuotteessa ”valkoisille nuorille myydään heidän kuvitelmaansa mustien rennosta meiningistä ja mustille heidän kuvitelmaansa valkoisten yltäkylläisyydestä”.[40]


5.3. Kehitystä erityistalousalueiden avulla?

Perustarpeiden ja luotujen tarpeiden leikkauspisteessä on vielä kolmaskin ilmiö, nimittäin erityistalousalueet. Näitä alueita on ollut olemassa jo antiikin aikoina, mutta nykypäivän alueet poikkeavat paljon edeltäjistään. Tavara ei pelkästään kulje niiden kautta, vaan niissä se myös valmistetaan. Tuonti- ja vientitulleja ei peritä, usein ei myöskään tulo- eikä omaisuusveroa. Juuri erityistalousalueet ovat paljolti vastuussa teollisuusmaiden työväestön heikkenevästä asemasta, mutta niiden vaikutuksesta kolmanteen maailmaan ollaan kahta mieltä. Yhdet perustelevat erityistalousalueiden olemassaoloa kehitysmaiden talouskasvun ja hyvinvoinnin edistämisellä, toiset pitävät sitä inhimillisen hyvinvoinnin pahimpana esteenä. Jo vuonna 1964 alueet keksittiin YK:ssa keinoksi kehittää kolmannen maailman kehittyvien maiden taloutta, mutta vasta 1980-luvulla idea todella sai vauhtia.[41]

Ajatus erityistalousalueista talouden moottoreina perustuu ajatukseen, että ne houkuttelevat ulkomaisia sijoittajia. Kun yritys on esimerkiksi viiden vuoden verovapauden avulla houkuteltu maahan, sen myös toivotaan jäävän ja alkavan toimia kestävän kehityksen hyväksi. Perinteisinä legendoina idean toimivuudesta kerrotaan usein Aasian ”taloustiikereistä”, jotka aloittivat nousunsa erityistalousalueiden avulla. Klein kuitenkin toteaa, että tämä tapahtui aikana, jolloin investoinneista ei kilpaillut 70 maata vaan vain muutama.[42] Nykyään kehitysresepti tuntuu kääntyneen päälaelleen, ja vuonna 1998 Fidel Castro tiivisti ongelman värikkäästi, joskin asian ytimeen osuen. Hän kysyi:

”Millä meidän oikein pitäisi elää? […] Millaista tuotantoa meille enää tarjotaan? Pelkästään yksinkertaista, työvoimavaltaista ja saastuttavaako? Onko kenties tarkoitus muuttaa lähes koko kolmas maailma valtavaksi, liukuhihnalla raatavaksi vapaakauppavyöhykkeeksi, jonka tehtaat eivät edes maksa veroja?”[43]

Castron närkästyksen ymmärtää monestakin syystä. Erityistalousalueiden tehtaiden työolot ovat Kleinin siteeraaman National Labor Committeen mukaan säännönmukaisesti huonot: viikon työtuntimäärä voi olla jopa 93, työvuoro kestää aamuseitsemästä puoleenyöhön, ylityökorvauksia ei kenties makseta lainkaan, eikä ammattiliittoja ole, sillä niiden ilmestyessä yritys uhkaa lähteä. Joillakin tehtailla hymyileminen ja vessassa käyminen työajalla on kiellettyä[44].

Kleinin mukaan myös erityistalousalueet ja niitä ympäröivät alueet kärsivät teollistumisen haitoista – saastuneesta ympäristöstä, väestöräjähdyksestä siirtotyöläisten myötä, lisääntyneestä rikollisuudesta – mutta sen hyviä puolia ei näy. Filippiiniläisen erityistalousaluekaupungin Rosarion pormestari toteaa, ettei kaupungilla ole varaa tarjota edes asukkaiden odottamia peruspalveluja – vettä, terveydenhuoltoa ja koulutusta, vaikka kaupungissa on Filippiinien korkein sijoitusaste asukasta kohden. Laajassa mitassa pahinta on kuitenkin, että uhkaamalla siirtää tilauksensa muualle yhtiöt painostavat maan hallitusta olemaan puuttumatta erityistalousalueen verovapauteen tai työoloihin.[45] Hankkiessaan myymiensä mielikuvien aineellisia symboleita ne kilpailuttavat valtioita toisiaan vastaan, mutta eivät koskaan ota sitä vastuuta, johon toiveet kohdistuivat. Malli on tullut yhä tutummaksi myös teollisuusmaissa. Esimerkiksi Jorma Ollila pyrkii vaikuttamaan Suomen hallituksen veropäätöksiin uhkaamalla siirtää Nokian maksamaan veronsa ulkomaille[46].

Maailman tila 2002 mainitsee erityistalousalueiden muodostamasta ongelmasta vain ohimennen, ja teoksessa French ehdottaa ratkaisuksi yritysten sisäisiä ja kansainvälisesti sitovia käyttäytymissääntöjä. Heti perään French kuitenkin toteaa, ettei sitovista säännöistä neuvotteleminen ole onnistunut, sillä yritykset ja vapaaseen markkinatalouteen uskovat hallitukset – erityisesti Yhdysvaltain ja Ison-Britannian – vastustavat niitä. French kertoo myös, että yrityksillä on sisäisiä säännöstöjä – esim. Nikella ”Natural Step” – mutta epäilee itsekin, että niitä käytetään lähinnä imagon parantamiseen[47]. Kleinkin toteaa, että esim. juuri Nikella on sisäinen säännöstö, mutta sen alihankkijat eivät noudata sitä. Siten Niken tuotteet kootaan erityistalousalueilla täysin sisäisen säännöstön vastaisissa oloissa. Mikäli sääntöjä noudatettaisiinkin, ne eivät kuitenkaan olisi työläisten itsensä neuvottelemia ja hyväksymiä, vaan ulkopuolisten määritelmä heidän tarpeistaan.[48]


6. Älä osta mitään -päivä

Worldwatchin Gary Gardnerin sanoin 1900-lukulainen kehitysmalli on murentumassa:

”Tämä […] kehitysmalli käyttää paljon raaka-aineita ja hakee energiansa fossiilisista polttoaineista, se perustuu massatuotteiden kuluttamiseen jätemassoiksi ja tavoittelee ensisijaisesti talouskasvua kiinnittämättä tarpeeksi huomiota ihmisten tarpeiden tyydyttämiseen.”[49]


Gardnerin arvio on siksi erityisen kuvaava, että 1900-luvun kehitysmalli on perustunut yhä uusien tarpeiden luomiselle ja tyydyttämiselle, ja kuitenkin nyt todetaan, ettei malli ole kiinnittänyt tarpeisiin tarpeeksi huomiota. Mitä pitäisi päätellä tästä paradoksista?

Ensinnäkin ihmisten tarpeilla on selkeä yhteys siihen, että yhdet ovat vauraita ja toiset eivät. Keskeinen merkitys on luoduilla tarpeilla, jotka syntyvät yhtiöiden markkinointiosastoilla ja jotka heijastetaan sitten kuluttajille. Mikäli markkinoijat saisivat päättää, tarpeiden kasvu tuskin koskaan loppuisi. Samaan aikaan todetaan, ettei ihmisten tarpeita ole tyydytetty, vaan on keskitytty talouskasvuun. Gardnerin lausahdus kiteyttää sen, kuinka tärkeysjärjestys on vinoutunut. YK:n luettelemien materiaalistenkin perustarpeiden tyydytys on vaarantunut, kun on painotettu luksustarpeita, puhumattakaan henkisten tarpeiden ottamisesta huomioon.

Samaan aikaan kehitysmaissa pyritään perustarpeiden tyydyttämiseen. Tehtävä ei ole vaaraton, sillä riskinä on yhteisöjen kulttuurisen ytimen vaurioittaminen ja tehottomuuden tuottaminen, kuten terveydenhuollon esimerkki kertoo. Uudet ratkaisut luovat usein lisää ongelmia: ei ole merkityksetöntä, tyydytetäänkö esimerkiksi ruoantarve geeniruoan tai hormonilihan avulla vai perinteisemmin keinoin. Kehitystä on yritetty saada vauhtiin myös erityistalousalueiden avulla, koska on uskottu talouskasvun parantavaan voimaan. Nämä toiveet eivät kuitenkaan ole tulleet lunastetuiksi, vaan järjestely pikemminkin mahdollistaa sosiaalisen epätasa-arvon syvenemisen niin teollisuus- kuin kehitysmaissakin. Lisäksi mielikuvia myydään kalliilla niillekin, joilla ei ole varaa edes ruokaan.

Vaikka kirjoitukseni ja aineistoni ovat tarkoitukseen suppeat, jo niiden perusteella voidaan huomata, että jäljet johtavat tiettyyn suuntaan. Kriitikot ovatkin todenneet, että ekologinen modernisaatio on saanut viherpesun piirteitä. Näyttää siltä, että Maailman tilan toiveet yritysten vahvasti tukemasta maailman parantamisesta eivät toteudu. Yritykset elävät tarpeiden luomisesta, ja erityistalousalueiden olemassaolo on pakottanut yritykset etsimään yhä halvempia tuotantomuotoja peitotakseen kilpailijansa. Hallitukset taas ovat joutuneet kilpailemaan toistensa kanssa yritysten suosiosta. Talouskasvu toimii koko järjestelmän moottorina.

Kestävä kehitys voi olla aito ratkaisu moniin ongelmiin, mutta se vaatii paljon laajempaa ja vahvempaa toimintaa kuin yritykset ja hallitukset ovat pystyneet ekologisen modernisaation puitteissa tuottamaan. Ratkaisun avaimet lienevätkin kansalaisten ja kuluttajien käsissä. Klein pitää kansalaisyhteiskuntaa tulevaisuuden vahvana toimijana, ja Maailman tilakin panee toivonsa kansalaisyhteiskuntaan lueteltuaan monia yrityksille tai hallituksille suunnattuja keinoja, jotka voisivat toimia, mutta jostain syystä eivät toimi[50]. Entistä selkeämmäksi tämä on käynyt Johannesburgin kokouksen vesittymisen myötä, sillä tuossa kokouksessa monet teoksen toiveikkaista resepteistä osoittivat tehottomuutensa.

Flavinin mainitsema ”olematon” vastustaja kestävän kehityksen kamppailussa saattaakin löytyä jokaisen yksilön sisältä, sillä ostaminen pitää talouden pyörät pyörimässä. Kysymys kuuluu, antavatko kansalaiset mainostajien määritellä tarpeensa. Pystymmekö löytämään korvikkeiden sijasta aidot asiat? Kehitämmekö ”kestävän lukutaidon”, joka saa meidät todella kiinnostumaan viherpesun ja aidon vihertymisen erosta? Boikotit ovat jo osoittautuneet tehokkaiksi, mutta olemme vielä kaukana tietoisesta kuluttamisesta, jossa yhden firman boikotoimisen sijasta koko ostoskoria käytettäisiin vaalilippuna.


Lähteet


Kirjallisuus

Blanco-Sequeiros, Marjatta 1989: Terveydenhuollon suunnittelu.
Teoksessa Kehitysmaiden terveys ja sairaus. Toim. Lankinen, Kari – Karvonen, Juha – Mäkelä, Pirjo – Peltola, Heikki – Peltomaa, Miikka 1989.
Kandidaattikustannus, Forssa 1989.

Flavin, Christopher 2002:
Esipuhe teokseen Maailman tila 2002.
Gaudeamus, Tampere 2002.

Gardner, Gary 2002:
Johannesburgin kokouksen haaste.
Teoksessa Worldwatch Institute 2002: Maailman tila 2002.
Gaudeamus, Tampere 2002.

Hajer, Maarten A. 1995:
The Politics of Environmental Discourse. Ecological Modernization and the Policy Process.
Clarendon Press, Oxford 1995.

Harjula, Raimo 1989: Perinteisen lääketieteen anti.
Teoksessa Kehitysmaiden terveys ja sairaus. Toim. Lankinen, Kari – Karvonen, Juha – Mäkelä, Pirjo – Peltola, Heikki – Peltomaa, Miikka 1989.
Kandidaattikustannus, Forssa 1989.

Holland, R.F. 1985:
European Decolonization 1918-1981. An Introductory Survey.
Macmillan Press Ltd, Hong Kong 1985.

Isomäki, Risto 1989: Tupakkaongelma paisuu.
Teoksessa Kehitysmaiden terveys ja sairaus. Toim. Lankinen, Kari – Karvonen, Juha – Mäkelä, Pirjo – Peltola, Heikki – Peltomaa, Miikka 1989.
Kandidaattikustannus, Forssa 1989.

Jokinen, Heikki 1989: Viina virtaa.
Teoksessa Kehitysmaiden terveys ja sairaus. Toim. Lankinen, Kari – Karvonen, Juha – Mäkelä, Pirjo – Peltola, Heikki – Peltomaa, Miikka 1989.
Kandidaattikustannus, Forssa 1989.

Juva, Kati – Mäkelä, Matti 1989: Henkilökunnan koulutus.
Teoksessa Kehitysmaiden terveys ja sairaus. Toim. Lankinen, Kari – Karvonen, Juha – Mäkelä, Pirjo – Peltola, Heikki – Peltomaa, Miikka 1989.
Kandidaattikustannus, Forssa 1989.

Klein, Naomi 2000:
No logo – tähtäimessä brändivaltiaat.
WS Bookwell OY, Juva 2001.

Marglin, Frédérique Apffel 1990:
Smallpox in Two Systems of Knowledge.
Teoksessa Dominating Knowledge. Development, Culture, and Resistance. Toim. F.A. Marglin ja S.A. Marglin. Clarendon Press, Oxford 1990.

Mäkelä, Marjukka 1989: Terveydenhuollon porrastus.
Teoksessa Kehitysmaiden terveys ja sairaus. Toim. Lankinen, Kari – Karvonen, Juha – Mäkelä, Pirjo – Peltola, Heikki – Peltomaa, Miikka 1989.
Kandidaattikustannus, Forssa 1989.

Nandy, Ashis – Visvanathan, Shiv 1990:
Modern Medicine and its Non-Modern Critics: A Study in Discourse.
Teoksessa Dominating Knowledge. Development, Culture, and Resistance. Toim. F.A. Marglin ja S.A. Marglin. Clarendon Press, Oxford 1990.

Swantz, Marja-Liisa 1989: Osallistuva ja osallistava terveydenhuolto.
Teoksessa Kehitysmaiden terveys ja sairaus. Toim. Lankinen, Kari – Karvonen, Juha – Mäkelä, Pirjo – Peltola, Heikki – Peltomaa, Miikka 1989.
Kandidaattikustannus, Forssa 1989.

Tamminen, Tapio – Zenger, Mikko 1998:
Moderni Intia - ristiriitojen suurvalta.
Vastapaino, Tampere 1998.



Sähköiset lähteet

Haavisto, Pekka (2001):
Global Environmental Politics. Trade and Environment. Introduction.
<http://www.valt.helsinki.fi/sospo/Yrtti/oppimateriaali/haavisto/lecture3.htm>
Luettu 10.11.2002.

Helsingin Sanomat 8.5.1997:
Uuden kemikaaliriskin arviointi tuottaa pulmia viranomaisille - useiden kemikaalien epäillään häiritsevän hormonitoimintaa.
<http://www.helsinginsanomat.fi/uutisarkisto/19970508/koti/970508ko11.html>
Luettu 9.11.2002.

Kehitysyhteistyön palvelukeskus 18.7.2001:
Thaijärjestöt boikotoivat OECD:n bioteknologiakokousta Bankokissa [sic].
<http://www.kepa.fi/uutiset?t=1&sid=1872>
Luettu 9.11.2002.

MTV3 Internet 1.11.2002:
Delhin ympäristökokous takkuilee.
<http://scully.mtv3.fi/msc/page_uutishaku?pubid=138900&cat=ULK>
Luettu 9.11.2002.

Nelonen 3.9.2002:
Johannesburgissa laiha energiasopu.
<http://www.nelonen.fi/fi/ulkomaat/28953/>
(Nelonen 2002a), Luettu 11.11.2002.

Nelonen 29.10.2002:
Nälänhädästä kärsivä Sambia ei huoli geeniruokaa.
<http://www.nelonen.fi/fi/ulkomaat/30359/>
(Nelonen 2002b), Luettu 10.11.2002.

Nelonen 6.10.2002:
Suomi pätkätöiden kärkimaa EU:ssa.
<http://www.nelonen.fi/fi/kotimaa/29808/>
(Nelonen 2002c), Luettu 10.11.2002.

New York Times 6.2.2002:
Not in Finland Anymore? More Like Nokialand.
<http://query.nytimes.com/search/abstract?res=FA0A13FD35590C758CDDAB0894DA404482>
Luettu 11.11.2002.

Yhdistyneet Kansakunnat, Yleiskokous (General Assembly) 1987:
42/186. Environmental Perspective to the Year 2000 and Beyond.
<http://www.un.org/documents/ga/res/42/ares42-186.htm>
Luettu 28.10.2002.

Ympäristöhallinto 2001:
Valuma-alueanalyysi: vesiensuojelumenetelmät.
<http://www.vyh.fi/ympsuo/projekti/lifeppo/analyysi/vessuome.htm>
Luettu 9.11.2002.

[1] Flavin 2002, 18.

[2] Gardner 2002, 19.

[3] Ns. Brundtlandin komission raportti oli nimeltään Yhteinen tulevaisuutemme.

[4] Hajer 1995, 14.

[5] Nelonen 2002a; MTV3 Internet 2002.

[6] Gardner 2002, 39.

[7] Hajer 1995, 102.

[8] Ekotehokkuus tarkoittaa, että tuotetaan sama määrä lopputuotetta aiempaa vähemmin energia- ja luonnonvarapanoksin.

[9] Vihreä radikalismi pitää moderneja teollisia yhteiskuntia valuvikaisina – ne on korvattava uusilla, mikään muu ei auta.

[10] Vuosiraportteja on julkaistu vuodesta 1984, vuoden 2002 raportti 39 eri kielellä. Teos on tenttikirjana monissa yliopistoissa.

[11] Suomennos on omani. “Development is sustainable when it meets the needs of the present without compromising the ability of future generations to meet theirs.” YK:n Yleiskokous 1987.

[12] YK:n perustarpeet kuulostavat tosin enemmän yhteiskunnallisilta tarpeilta tai oikeuksilta tai vaatimuksilta kuin suoranaisilta ihmisestä itsestään kumpuavilta biologisilta tarpeilta.

[13] Flavin 2002, 18.

[14] Mäkelä 1989, 149; Marglin 1990, 119.

[15] Juva – Mäkelä 1989, 181.

[16] Blanco-Sequeiros 1989, 160; Juva – Mäkelä 1989, 178-184; Mäkelä 1989, 149-156, 174; Swantz 1989, 187-195.

[17] Juva – Mäkelä 1989, 178; Mäkelä 1989, 150; Nandy – Visvanathan 1990, 182-183.

[18] Harjula 1989, 197-204; Juva – Mäkelä 1989, 180; Swantz 1989, 187; Marglin 1990, 139-140.

[19] Juva – Mäkelä 1989, 185.

[20] Klein 2000, 16.

[21] Vrt. mainitsemani Yhdysvaltain kongressin terrorismiavustukset olivat ”vain” 100 miljardia dollaria.

[22] Klein 2000, 23-24, 29; ks. myös Jokinen 1989, 94-95.

[23] Klein 2000, 38-39; 75.

[24] Klein 2000, 35.

[25] Klein 2000, 228-229; Nelonen 2002c.

[26] Kehitysyhteistyön palvelukeskus 2001.

[27] Nelonen 2002b.

[28] Ympäristöhallinto 2001.

[29] Klein 2000, 93-108.

[30] Gardner 2002, 30.

[31] Helsingin Sanomat 1997.

[32] Holland 1985, 6; Tamminen – Zenger 1998, 25; 27; Haavisto 2001.

[33] Klein 2000, 444-445. Erityistalousalueiden tehtaita ja maquiladoria kutsutaan toisinaan myös epätieteellisellä nimikkeellä ”hikipaja”.

[34] Jokinen 1989, 96.

[35] Jokinen 1989, 94; Tamminen – Zenger 1998, 78.

[36] Jokinen 1989, 91;94-95.

[37] Isomäki 1989, 99-101.

[38] Isomäki 1989, 97.

[39] Klein 2000, 70; 80-82; 90; 117-118.

[40] Klein 2000, 82.

[41] Klein 2000, 191-195.

[42] Klein 2000, 191-195.

[43] Klein 2000, 195.

[44] Klein 2000, 444-445.

[45] Klein 2000, 195-196.

[46] New York Times, 2002.

[47] French 2002, 224.

[48] Klein 2000, 395-397.

[49] Gardner 2002, 20.

[50] Platt McGinn 2002, 126; French 2002, 229-233.


[Artikkelin viitetiedot: Nyyssönen, Eija 2002: Maailman tila ja ihmisten tarpeet. Opinnäyte, Turun yliopisto.]