Sisällys:

1. Tutkimuksen kysymykset ja lähteet

2. Maslow'n tarvehierarkiateoria perustarvestrategian pohjana

    2.1. Tarvehierarkiateorian sisältö

    2.2. Tarvehierarkiateorian kritiikki

    2.3. Maslow’n teoriasta perustarvestrategian määrittelyyn

3. Perustarvestrategia määrittelykamppailun kohteena

    3.1. Reformismia vai aivan uutta?

    3.2. Määrittelykysymyksiä

4. Perustarvestrategia ja 1970-luvun poliittiset paineet

    4.1. Kylmä sota

    4.2. Pelko köyhien kapinasta

    4.3. Ympäristön tilan huononeminen ja luonnonvarojen rajallisuus

    4.4. Uusi kansainvälinen talousjärjestys

5. Perustarvestrategian rajankäynti

Lähteet

1. Tutkimuksen kysymykset ja lähteet

 

1970-luvulla YK-instituutioissa ja kehitysmaatutkimuksessa nousi pinnalle uusi lähestymistapa, inhimillisten perustarpeiden strategia. Käsite sisältää ajatuksen tarvehierarkiasta, jonka mukaan eräiden tarpeiden tyydyttäminen on ensisijaisempaa kuin toisten. Perustarveajattelun pohjana on köyhyyden poiston tärkeys ja sen priorisointi: sillä halutaan ilmaista, mitkä asiat ja toimet tehokkaimmin vähentävät köyhyyttä kehitysmaissa ja mitkä kehitysprojektit ovat siksi ensisijaisia. Tämän taustalla taas on ollut erilaisia pohjaoletuksia, mm. tieto siitä, että kurjuuden poistamiseen käytettävissä olevat vähäiset voimavarat on käytettävä mahdollisimman tehokkaasti (reformistinen lähtökohta), että köyhyyden poistaminen edistää myös taloudellista kehitystä parhaiten (taloustieteellisesti vallankumouksellinen lähtökohta), että perustarpeiden tyydyttäminen vähentää kapinan vaaraa tai ettei ole mahdollista tarjota ekologisesti kestävältä pohjalta kaikille maailman asukkaille samankaltaista elintasoa kuin vallitsee teollisuusmaissa. Inhimillisten perustarpeiden käsite on säilynyt nykypäivään asti kehitysyhteistyön yhtenä ohjenuorana ja muuttunut osaksi kestävän kehityksen käsitettä köyhyyden poistamisen ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden tavoitteiden kautta. Tämä tekee käsitteestä edelleen ajankohtaisen.

 

Aion tässä seminaarityössäni lähteä purkamaan auki inhimillisten perustarpeiden strategian käsitettä ja sen pinnallenousun poliittisia ja tieteenhistoriallisia taustoja. Tällöin ajallinen painopiste asettuu 1970-luvulle. Ensiksi käsittelen Abraham Maslow’n tarvehierarkiateoriaa, joka on toiminut pohjana perustarpeiden käsitteelle. Maslow’n teorian avulla selvitän perustarvestrategian taustalla olevaa ajatusrakennelmaa, strategian pohjaoletuksia. Laajennan siitä käsitteen määrittelyn keskeiseen reformisti – radikaali-väittelyyn sekä yleisiin kehitysmaapoliittisiin lähtökohtiin. Lopuksi käsittelen 1970-luvulla vallinneen poliittisen ja ideologisen ilmaston piirteitä, jotka ovat vaikuttaneet perustarvestrategiasta käytyyn keskusteluun.

 

Tutkimukseni kysymykset ovat siten: Millainen on Maslow’n teoria, joka on inhimillisten perustarpeiden käsitteen taustalla? Miten se on vaikuttanut käsitteen muotoutumiseen? Millaisia eri tulkintatapoja perustarvestrategialle on esitetty? Miten nämä ovat määritelleet strategian suhteessa kilpaileviin lähestymistapoihin ja vallitseviin poliittisiin jakolinjoihin? Millaisissa poliittisissa olosuhteissa perustarvestrategia sai alkunsa? Miten nämä olosuhteet ovat vaikuttaneet käsitteen määrittelyyn?

 

Tutkimukseni keskeisiä lähteitä ovat perustarvestrategian historiaa ja määrittelyä käsittelevät Huntin Economic Theories of Development (1989) ja Omanin ja Wignarajan The Postwar Evolution of Development Thinking (1991) sekä artikkelikokoelma Third World Development: A Basic Needs Approach (1984). Näistä Hunt keskittyy eritoten taloustieteen teoriaan. Sen sijaan Juha Virran pro gradu -työ Man’s Attempt to Achieve His Potential: Robert McNamara and the Objectives of Development (1998) analysoi kehitysajattelun muuttumista ja poliittisia olosuhteita 1970-luvulla Maailmanpankin silloisen johtajan puheiden kautta. Maslow’n teoriaa käsittelevät puolestaan University of Toledon ja Shippensburg University of Pennsylvanian Internet-sivut.

 

 

2. Maslow'n tarvehierarkiateoria perustarvestrategian pohjana

 

Inhimillisten perustarpeiden käsite on saanut inspiraationsa Abraham Maslow’n tarvehierarkiateoriasta. Maslow oli psykologi ja behavioralisti. Hän toi teoriansa julki 1954 ja kehitteli sitä edelleen vuosina 1968, 1970 ja 1971 ilmestyneissä teoksissaan. Teoria sai alkunsa Maslow’n apinatutkimuksista, joissa hän huomasi joidenkin tarpeiden menevän apinoilla toisten edelle, olevan kiireellisempiä tai vahvempia kuin toiset. Myöhemmin hän laajensi teoriansa koskemaan ihmisiä. Teoria herätti suurta kiinnostusta kehitysmaatutkimuksessa ja -politiikassa, minkä lisäksi tarvehierarkiateoria sai huomattavan aseman yritysjohtajien koulutuksessa.

 

 

2.1. Tarvehierarkiateorian sisältö[1]

Kuva 1. Maslow’n tarvehierarkia kuvataan usein pyramidina. Lähde: Boeree 1998.

 

Maslow’n hierarkiassa, jota kuva 1 esittää, fysiologiset tarpeet (physiological needs) ovat perustavimpia, eli ne tyydytetään ennen kuin aletaan pyrkiä kohti ylempien tarpeiden tyydyttämistä. Perustavanlaatuisia ovat esimerkiksi fysiologiset hengitysilman, veden, levon ja ravinnon tarpeet. Fysiologisiin tarpeisiin lukeutuu myös sellaisia elinympäristöön liittyviä asioita kuin oikean ruumiinlämmön tai kehon sopivan pH:n tarve. Seuraavana Maslow’n hierarkiassa tulevat turvallisuuteen liittyvät tarpeet (safety needs): halu löytää suojaa, asettaa rajoja ja luoda rakenteita, vakautta ja ennustettavuutta. Käänteisesti tämä tarkoittaa, että kuvaan astuvat erilaiset pelot. Kolmantena kerroksena ovat rakkauden ja yhteenkuuluvuuden tarpeet (belonging needs), joihin kuuluvat tarve löytää ystäviä ja elämänkumppani, saada lapsia ja kuulua yhteisöön. Kyseessä ovat siis sosiaaliset tarpeet ja yksin jäämisen pelko. Kun kolmannenkin portaan tarpeet on tyydytetty, ihminen alkaa Maslow’n mukaan janota arvostusta (esteem needs). Arvostuksen tarvetta on kahdenlaista: alempi tarve on saada arvostusta muilta, ylempi taas on itsekunnioituksen tarve. Jos näitä tarpeita ei pysty tyydyttämään, seurauksena voi olla alemmuuskompleksi.

 

Nämä neljä tarveporrasta yhdessä muodostavat Maslow’lla yhtenäisen ryhmän nimeltä puutetarpeet (deficit needs). Tämä tarkoittaa, että jonkin tarpeen ollessa tyydyttämättä ihminen tuntee puutetta, mutta kun se on tyydytetty, hän ei huomaa mitään erityistä tuntemusta. Toisin sanoen joitakin asioita osaa kaivata vasta, kun ne menettää. Maslow’lla kaikkien näiden tarpeiden, myös arvostuksen tarpeen, tyydyttäminen on tärkeää selviytymiselle ja terveydelle. Maslow’n mukaan ihminen voi myös ”taantua”, kun hän menettää jonkin tärkeän tyydytyksen lähteen, jolloin hän joutuu siirtämään huomionsa uudelleen alempiin tarpeisiin. Samoin jos ihminen on aiemmassa elämänvaiheessaan kokenut suurta puutetta, esimerkiksi nälkää tai sodan, hän voi jäädä kiinni tuohon tarpeeseen, vaikka myöhemmin hänen tarpeentyydytyksensä on turvattu korkeammillakin asteilla. Esimerkkinä tällaisesta ovat ihmiset, jotka sodan päätyttyäkin elävät loppuelämänsä äärimmäisen säästeliäästi, sota-ajan niukkuus jatkuvasti alitajunnassaan. Tätä Maslow kutsuu neuroosiksi.

 

Korkein ja itse asiassa erillinen taso hierarkiassa on nimeltään itsensä toteuttaminen (self-actualization). Tämä osuus on myös Maslow’n teorian kiistellyin. Ylintä tasoa hän kutsuu olemisen tarpeiksi (being needs) erotuksena puutetarpeista. Erona on, että kerran tyydytettynä itsensä toteuttamisen tarve ei lakkaa, kuten nälkä syönnin päätteeksi, vaan jopa voimistuu: ihminen pyrkii yhä lähemmäs kokonaista, täyttä itseä. Maslow väittää, että maailman ihmisistä arviolta vain 2 % pystyy toteuttamaan itseään, sillä kaikki muut tarpeet täytyy enimmäkseen tyydyttää ennen kuin itsensä toteuttaminen on mahdollista. Hierarkia on kuitenkin siinä määrin joustava, että ihminen saattaa jättää alemmat tarpeensa huomiotta pyrkiessään tärkeään päämäärään, kuten käy esim. nälkälakossa.

 

Maslow ei määritellyt itsensä toteuttamista tarkasti, vaan antoi esimerkkejä itseään toteuttavista kuuluisista ihmisistä. Näitä olivat mm. Abraham Lincoln, Thomas Jefferson, Mahatma Gandhi, Albert Einstein ja Eleanor Roosevelt.  Tällaisten ihmisten tunnusmerkkejä olivat tietoisuus, vapaus, rehellisyys ja luottamus. Näitä ominaisuuksia ilmentävät kyky erottaa aito ja todellinen väärästä ja keinotekoisesta, ongelmanratkaisu ongelmissa rypemisen sijaan, erilainen käsitys keinoista ja päämääristä (päämäärä ei oikeuta keinoja, matka on usein perillepääsyä tärkeämpi), yksityisyyden ja jopa yksinäisyyden kaipuu, itsenäisyys muista ihmisistä ja kulttuurista, humaani asenne, se että on muutama läheinen ystävä suurten tuttavajoukkojen sijasta, itsensä ja muiden hyväksyminen sellaisinaan, hyväntahtoinen huumorintaju, pyrkimys yksinkertaisuuteen, luovuus, spontaanisuus, lapsen ihmetys maailmasta. Itseään toteuttavien ihmisten tarpeita puolestaan ovat mm. totuuden, hyvyyden, kauneuden, yhtenäisyyden, ainutkertaisuuden, oikeudenmukaisuuden, leikkisyyden ja merkityksellisyyden tarpeet. Jos korkeimmalle tasolle edennyt ihminen ei saa tyydytettyä näitä tarpeita, Maslow’n mukaan hänestä voi tulla masentunut, epätoivoinen, vieraantunut ja kyyninen.

 

 

2.2. Tarvehierarkiateorian kritiikki[2]

 

Maslow’n teoria on saanut paljon ylistystä, mutta myös kritiikkiä. Eniten Maslow’ta on kritikoitu metodeistaan, jotka olivat eräiden mielestä sattumanvaraisesti valittuja eivätkä aina noudattaneet kovinkaan hyvin tieteellisen tutkimuksen periaatteita. Samoin hänen käsitteensä, erityisesti ”itsensä toteuttaminen” ja sen sisältämät käsitteet kuten kauneus ja totuus, ovat vaikeasti määriteltäviä ja ongelmallisia. Lisäksi väite, että vain 2 % ihmisistä kykenisi toteuttamaan itseään kuulostaa jyrkältä, vaikkei silti ole mahdoton. Kuitenkin eräät ovat esimerkiksi pitäneet vauvoja varsin hyvinä itsensä toteuttajina, kun taas Maslow’n mukaan nuoret henkilöt vain harvoin saavuttavat itsensä toteuttamisen tilan, sillä heidän on käytävä ensin läpi alemmat tasot.

 

Keskeinen kiistakysymys Maslow’n teoriassa onkin ollut: onko kaikki alemmat tasot käytävä läpi päästäkseen itsensä toteuttamisen tilaan? Maslow’n teoriaa vastaan puhuvana esimerkkinä on pidetty köyhyydessä, nälässä ja sairaudessa eläneitä suuria taiteilijoita. Kysymyksiä on herättänyt myös teorian oletettu universaalius: ovatko kaikkien ihmisten tarpeet samat ja samanlaisessa tärkeysjärjestyksessä? Nämä kysymykset ovat olennaisia myös perustarvestrategiaa pohdittaessa. Tarkoittaako perustarpeiden tyydyttämättömyys henkistä alkukantaisuutta, mikäli ne estävät etenemisen ylemmille tasoille? Tulee mieleeni kysyä, onko Maslow’n teoria kenties jonkinlainen henkinen vastine Walt Rostow’n teorialle taloudellisen kasvun vaiheista, eräänlainen ”Henkisen kasvun vaiheet”? Maslow’n teoriaa onkin pidetty yksinkertaistavana, ja Maslow’n oma kulttuurisidonnaisuus tarpeiden valinnassa ja hierarkian muodostamisessa on nostattanut paljon keskustelua.

 

 

2.3. Maslow’n teoriasta perustarvestrategian määrittelyyn

 

Maslow’n teoria ja siitä johdetut pyrkimykset, mukaan lukien perustarvestrategia,  voidaan nähdä myös humaanissa valossa. Tosin mielestäni ei olisi perusteetonta myöskään ajatella, että joillakin humaani halu auttaa kaikkia ihmisiä tyydyttämään perustarpeensa voisi juontua siitä, että nämä ihmiset nähdään alkukantaisina ja heidät halutaan auttaa kehityksen polulle, jonka auttaja on itse etnosentrisesti määritellyt.

 

Maslow’n teorian pohjalta perustarpeiden tyydyttämiseen pyrkimisen logiikkana on antaa ihmisille mahdollisuus toteuttaa itseään paremmin. Maslow’n mukaan ylempi kehitys on mahdollista vasta, kun alemmat tarpeet on tyydytetty. Oltiin tämän teesin todenperäisyydestä mitä mieltä tahansa, voidaan todeta, että ihmisten valinnanmahdollisuudet omassa elämässään kaventuvat huomattavasti, kun eletään äärimmäisessä köyhyydessä. Perustarvestrategian lähtökohta puhtaasti humaanista näkökulmasta onkin poistaa kärsimystä ja auttaa ihmisiä elämään täydempää elämää. Tähän uskon Virrankin viittaavan tutkimuksensa otsikolla ”Man’s attempt to achieve his potential […]”. Streeten muotoilee, että perustarvestrategiassa olennaista on ”objective of providing the opportunity for the full physical, mental and social development of the human personality”, ja Hunt kirjoittaa, että perustarvestrategia perustuu kahdelle olettamukselle:

 

”proposition that the purpose of development is to provide everyone with the opportunity for a full life, and that meeting basic needs is an essential prerequisite for this [… and …] consensus that certain basic physical, intellectual and psychological needs are common to all people”[3].

 

Viittaukset Maslow’n teoriaan ovat varsin selvät.

 

Muitakin kuin humanistis-teoreettisia syitä perustarvestrategiaan kuitenkin on. Useimmin esitetty on pettymys modernisaation tuloksiin. Virran mukaan 1940- ja 1950-luvuilla modernisaatio oli kehityksen ensisijainen tavoite, ellei synonyymi. Rostow’n teesit teoksessa Taloudellisen kasvun vaiheet suodattuivat aikakauden terminologiaan: useimmin mainittujen joukossa oli mm. ”take-off stage”.[4] 1960-luvulla epäilyksiä alkoi kuitenkin hiljalleen viritä[5], ja Chichilnisky kirjoittaa:

 

”The concept of basic needs emerged in the early 1970s from serious questioning of existing development patterns and ways of thinking about development, particularly those that prevailed in the 1960s.”[6]

 

Ongelmana ei siis ollut talouskasvun puute vaan se, että kova talouskasvu kehitysmaissa ei ollut pystynyt vähentämään köyhyyttä varsinkaan perustarpeiden osalta, vaan sen hedelmät olivat jakautuneet varsin epätasaisesti[7]. Vaurauden hidas tihkuminen ylhäältä alas yhteiskunnan kerroksissa (trickle down effect) ja bruttokansantuotteen asema kehityksen ensisijaisena indikaattorina eivät enää vakuuttaneet kuten ennen. Kritiikin yhtenä kannustimena olivat myös uusi tutkimus, tieto ja todisteet vaurauden epätasa-arvoisesta jakaantumisesta kehitysmaissa.[8]

 

Perustarvestrategiaa kuitenkin edelsi varovaisempi vaihe 1970-luvun alkupuolella, jolloin lähtökohtana oli ”redistribution with growth” Maailmanpankin samannimisen julkaisun mukaan[9]. Strategiassa mm. pyrittiin nostamaan köyhien tuloja ja laatimaan uudenlainen, köyhien väestönosien tuloja painottava BKT-versio, mutta käytännössä tällainen painotettu BKT ei ottanut tulta. Näin kävi siksi, että painotuksista ei kuitenkaan olisi päästy yleiseen sopuun ja eri tavoilla painotetut luvut olisivat olleet vertailukelvottomia keskenään. Myös tiedon huono saatavuus oli esteenä, eikä uusi painotus olisi ratkaissut muita BKT:seen liittyviä ongelmia. Joka tapauksessa Hunt kirjoittaa, että etsittäessä uutta strategiaa paljaan talouskasvun tilalle kävi ilmi, että ”redistribution with growth” oli tosiaankin pitkälti kiinni vanhassa ajattelussa ja hyödytti lähinnä köyhyysrajan tuntumassa olevia köyhiä. Köyhistä köyhimpiä strategia ei sen sijaan hyödyttänyt, sillä edelleen uusjako nähtiin talouskasvua hidastavana ja siksi rajattiin marginaalisen pieneksi. Perustarvestrategian kehittäjät eivät olleet tyytyväisiä hienosäätöön, vaan menivät pidemmälle.[10]

 

Usein mainitaan, että perustarvestrategia nousi pinnalle Kansainvälisen työjärjestön ILO:n raportista Maailman työllisyyskonferenssille maaliskuussa 1976[11], ja Hunt arvioikin nimenomaan ILO:n keskustelleen aktiivisimmin perustarpeista YK:ssa[12]. Vuoden 1976 raportissa perustarpeet määriteltiin seuraavasti:

 

”First, they include certain minimum requirements for a family for private consumption: adequate food, shelter and clothing, as well as certain household equipment and furniture. Second, they include essential services provided by and for the community at large, such as safe drinking-water, sanitation, public transport and health, educational and cultural facilities.”[13]

 

Syystä tai toisesta Dell ei kuitenkaan mainitse ILO:n perustarpeiden kolmatta ja neljättä kategoriaa, jotka löytyvät sekä Huntin että Omanin ja Wignarajan vastaavasta lainauksesta. Kolmas kategoria sisältää työpaikan ja neljäs ihmisoikeudet, terveellisen, inhimillisen ja tyydytystä tuovan ympäristön sekä oikeuden osallistua päätöksentekoon.[14] Suomen YK-liitto puolestaan kirjaa perustarpeiksi peruskoulutuksen, terveydenhuollon, elintarvikehuollon, juomavesijärjestelmän, asumisen ja perhesuunnittelun tarpeet.[15] Ghosh tiivistää listan sisältämään terveyden, ravinnon ja peruskoulutuksen[16]. Listat ja painotukset siis vaihtelevat, vaikka tietty ydinjoukko tarpeita on useimmiten mukana.

 

Kuitenkaan modernisaatiota ei siis hylätty kritiikin ilmetessä, vaan syntyi kiivasta keskustelua:

 

”The faith in rapid modernization and industrialization had all but vanished by the early 1970s. At the same time, new research pointed out that the ‘trickle down’ mechanism had not worked either. Despite fast growth rates in industrial output, the number of the poor was growing fast in most developing countries.”[17]

 

Yksi syy keskustelun vilkkauteen saattoi olla uusklassisen taloustieteen nousu (neoclassical resurgence), joka alkoi 1970- luvulla ja saavutti täyden voimansa 1980-luvulla[18]. Tämä tarkoittaa, että talouskasvuajattelu ja perustarveajattelu kokivat nousun jokseenkin samoihin aikoihin. Yhdet siis edelleen uskoivat talouskasvuun ja modernisaatioon köyhyyden poistajina, toiset alkoivat etsiä uusia keinoja tasoittaa talouskasvun hedelmien jakamista. Tuloksena oli, että lähestymistapojen kirjo kasvoi entisestään ja suuntausten rajat kävivät entistä epäselvemmiksi. OECD:n artikkelissa esimerkiksi väitetään, että suurten patojen rakentaminen voi kuulua perustarvestrategiaan, kun Huntin tulkinta taas korostaa pientä, ruohonjuuritason toimintaa. Lisäksi Sheehan ja Hopkins yhtyvät OECD:n artikkelissa esitettyyn ajatukseen, että BKT:n kasvu ja perustarpeiden tyydyttäminen korreloivat hyvin[19], vaikka nimenomaan talouskasvun ja perustarpeiden tyydyttämisen huono vastaavuus oli alun perin perustarvestrategian lähtökohtana.

 

Vaikka Maslow’n teoria siis näkyy selvästi perustarvestrategian pohjana (ja Maslow’n saama kritiikki perustarvestrategian kritiikin taustalla), perustarpeiden käsite nousi maailman valokeilaan jokseenkin erilaisessa muodossa. Syynä tähän oli se, että ajatus oli sovitettu kehitysmaapolitiikan yhteyteen sekä erinäisiin vallitseviin poliittisiin lähtökohtiin. Strategiasta on myös esitetty lukuisa määrä eri tulkintoja. Selitys tulkintaeroille löytyy tulkitsijoiden erilaisista teoreettisista lähtökohdista, joita käyn läpi luvussa 3. Ajan poliittinen ilmapiiri kuitenkin loi keskustelulle aivan omanlaisensa puitteet, joita ei voi jättää huomiotta tarkastelussa, sillä ne väistämättä löivät leimansa keskustelussa esitettyihin argumentteihin. Näihin poliittisen ilmaston piirteisiin paneudun luvussa 4.

 

 

3. Perustarvestrategia määrittelykamppailun kohteena

 

Perustarvestrategian käytännöllisiä, teoreettisia ja poliittisia ulottuvuuksia on puitu runsaasti strategian kannattajien ja kriitikoiden kesken. Nämä pohdinnat näyttäytyvät erilaisina riippuen keskustelijan lähtökohdista, ja siten eri keskustelijoilta kuultuna samakin väite voi sisältää täysin erilaisia merkityksiä. Määrittelykamppailun ytimenä on, nähdäänkö perustarvestrategian olevan vain pientä viilausta vallitseviin toimintatapoihin vai kokonaan uusi lähestymistapa[20].

 

Otan tässä kysymyksen tarkastelun pohjaksi Huntin analyysin, sillä Hunt on esittänyt tilanteesta varsin kattavan ja selkeän tulkinnan. Tulkintakehys on Huntilla mielenkiintoisesti kuhnilainen, joskin analyysi on toteutettu ainoastaan taloustieteen näkökulmasta eikä täysin ongelmattomasti. Kaiken kaikkiaan Hunt analysoi ja vertailee kehitysmaataloustieteen näkökulmasta peräti seitsemää kilpailevaa kehitysmaataloustieteen suuntausta, joiden välillä ja sisällä muuntelu ja rajankäynti on hyvinkin vivahteikasta[21]. Tässä käsittelen kuitenkin vain perustarvestrategian roolia Huntin analyysissa.

 

 

3.1. Reformismia vai aivan uutta?

 

Hunt pohjaa analyysinsa Kuhnin teoriaan tieteellisten paradigmojen eli tulkintakehysten kilpailusta. Yksinkertaistetusti ilmaistuna yksi paradigma tulee tieteessä hallitsevaksi, mutta ajan mittaan sen kehitys ja uudistumiskyky heikkenevät, kilpailun ja lisääntyvän tutkimustiedon myötä se menettää uskottavuuttaan, se syrjäytetään ja syntyy uusi hallitseva paradigma – kunnes sekin syrjäytetään, ja prosessi jatkuu loputtomiin. Hunt pitää erittelemiään seitsemää suuntausta kilpailevina paradigmoina, joiden olemusta ja suhteita toisiinsa hän analysoi. Huntilla ”paradigma” tarkoittaa ns. heikompaa tulkintaa käsitteestä. Niinpä hänellä esimerkiksi uusmarxilainen ja maolainen sekä uusklassinen ja laajenevan kapitalistisen ytimen paradigma on erotettu toisistaan, kun vahvan tulkinnan mukaan jopa sosialistinen ja kapitalistinen teoria voivat kuulua samaan paradigmaan.

 

Hunt erottaa kaksi erilaista käsitystä perustarvestrategiasta. Toinen tulkinta on reformistinen ja siis hallitsevan paradigman sisäinen. Kyseistä paradigmaa Hunt kutsuu laajenevan kapitalistisen ytimen paradigmaksi (the paradigm of the expanding capitalist nucleus); hän tarkoittaa sillä modernisaation ja talouskasvun hallitsemaa ajattelua. Toinen perustarvestrategian tulkinta puolestaan on kokonaan uusi paradigma, perustarpeiden paradigma (the basic needs paradigm); tosin Hunt itsekin toteaa, että perustarvestrategian asema itsenäisenä paradigmana on kaikkea muuta kuin itsestään selvä. Esimerkiksi Oman ja Wignaraja luokittelevat perustarpeet ainoastaan reformistiseksi lähestymistavaksi, joskin hekin erottavat perustarvestrategiasta kaksi tulkintaa: kevyempää he nimittävät termillä ”shopping list approach”, kun taas edistyksellisten (progressives) tulkinta merkitsee suurisuuntaisempaa muutosta.[22]

 

Huntin kuvaama uusi perustarveparadigma on monessa suhteessa käänteinen hallitsevaan paradigmaan verrattuna, ja siksi erottelu reformistisen ja vallankumouksellisen tulkinnan välillä on ratkaiseva. Huntin mukaan kyseessä on uusi käsitys kehityksestä ja uudet kehitysprosessin ja sen teoretisoinnin parametrit. Paradigman vaihtuessahan perusolettamukset ja keinojen ja päämäärien suhde muuttuvat ratkaisevasti, joten on tärkeää, puhutaanko perustarvestrategiasta modernisaation vai perustarpeiden tulkintakehyksessä. Hunt väittää, että ”The dominant differences […] are fundamental differences in values, belief and interpretation of empirical reality.”[23] On kuitenkin todettava, että Huntinkin uudessa paradigmassa talouskasvu on toiminnan päämäärä, eikä Huntin tulkinta ota huomioon esimerkiksi riittävyyskoulukunnan ekologisesta näkökulmasta esittämää talouskasvuun kohdistuvaa kritiikkiä, johon palaan luvussa 4.3. Samoin paradigma on siis kapitalistinen, ei sosialistinen, sillä sen keskeinen oletus on markkinamekanismin toiminta[24].

 

Keskeinen kiistakysymys perustarvestrategian ja laajenevan kapitalistisen ytimen paradigman suhteessa on kysymys tulonjaon epätasa-arvon toivottavuudesta ja välttämättömyydestä. Ns. Kuznetsin hypoteesi on tässä suhteessa varsin kuuluisa. Kuznetsin mukaan tulonjaon epätasaisuus kehityksen alkuvaiheessa väistämättä suurenee ja myöhemmin seuraa tulonjaon tasautuminen. Toisin sanoen pyydetään elämään kurjuudessa nyt, jotta hyvinvointi seuraisi myöhemmin – köyhyys on siis välttämätön, väliaikainen paha.[25] Toisaalta Hunt mainitsee myös uusklassisen taloustieteen argumentin, jonka mukaan epätasa-arvo toimii välttämättömänä kannustimena, jota ilman talouskasvu ei pysy vauhdissa.[26] Yleinen on myös väite, jonka mukaan perustarpeiden tyydyttämiseen pyrkiminen hidastaa talouskasvua, oli kyse sitten kannustimen puuttumisesta tai resurssien käytöstä ”tehottomasti”. Galtung toteaa, että tämä voisi olla joidenkin mielestä jopa toivottavaa, sillä talouskasvun hidastuminen pienentäisi kehitysmaiden muodostamaa taloudellista kilpailu-uhkaa teollisuusmaita kohtaan.[27]

 

Kaikki eivät kuitenkaan ole suostuneet uskomaan Kuznetsin esittämään tulonjaon epätasaisuuden väistämättömyyteen, vaan ovat kiistäneet sen ja jopa väittäneet sitä ajan mittaan haitalliseksi talouskasvulle. Tähän epäilyyn oli Huntin mukaan sekä humanitaarisia että levottomuuksien pelkoon liittyviä syitä, [28] joista jälkimmäiseen palaan luvussa 4.2. Huntilla asennoituminen väliaikaisen kurjuuden väistämättömyyteen erottaa myös perustarvestrategian kahta tulkintaa ja siten määrittelee reformistit hallitsevan paradigman sisäisiksi kriitikoiksi, radikaalit ulkoisiksi, kilpailevan paradigman puitteissa toimiviksi kriitikoiksi.

 

Huntin mukaan reformistit tähdentävät ensisijaisesti perustarvestrategian kustannustehokkuutta ja julkisten palvelujen parantamista. Tarkoituksena on minimoida strategian toteuttamiseen tarvittavat politiikan muutokset ja strategian kulut; maksimoida ”ihmispääoman” (human capital) kasvu. Perusolettamukset eivät kuitenkaan muuttuneet: epätasa-arvoa pidettiin reformistien keskuudessa väistämättömänä ja paradigmana oli yhä modernisaatio. OECD:n artikkelissa esimerkiksi todetaan, että tasa-arvokin voisi olla peruste perustarvestrategian toteuttamiselle, mutta on vahvempikin syy: sitä tarvitaan köyhimpien maiden talouskasvun vauhdittamiseen, ja talouskasvu vapauttaa köyhyydestä[29]. Hunt toteaa, että reformisteista monet olivat Maailmanpankista, ja lisää, että heillä oli institutionaalisia syitä nojata reformistiseen perustarvestrategiaan radikaalin sijaan. Myöskään ILO ei kyseenalaistanut kasvun ja tasa-arvon oletettua yhteensopimattomuutta.[30] Weaver, Jameson ja Blue kirjoittavat, että Maailmanpankki oli epäradikaali käytännönkin syistä: on parempi luoda pääomaa köyhille, jotta he voivat saada tuloja ja siten tyydyttää perustarpeensa, koska eliitit eivät koskaan suostuisi suoraan uusjakoon[31].

 

Huntin mukaan tämä uudistusmielisyys ei riittänyt kaikille, vaan eräillä oli mielessään laajempi näkökulma – he argumentoivat, että perustarpeiden tyydyttäminen on edellytys kestävämmälle, nopeammalle talouskasvulle, ei sen hidaste. Suuret tuloerot ja köyhyys eivät siis ole talouskasvun aiheuttama välttämätön paha, vaan talouskasvua hidastava ongelma. Tämä on Huntin mukaan uuden paradigman ydin. Hän kirjoittaa:

 

”For the paradigm of the expanding capitalist nucleus, growth (and development) require, until the take-off into self-sustained growth is completed, increasing inequality in income distribution. For [… the basic needs paradigm…] development requires a lowering of income equality.”[32]

 

Huntin tulkinta perustarveparadigmasta painottaa talouskasvua ja köyhyyden poistoa rinnakkain, ja paradigmassa perustarpeiden tyydyttäminen on sekä päämäärä että keino saavuttaa talouskasvu. Toisin kuin suuriin projekteihin ja keskitettyyn toimintaan perustuva pääomavaltainen laajenevan kapitalistisen ytimen paradigma perustarveparadigma keskittyy hajautetumpaan, pienyrittäjätasoiseen (petite bourgeoisie) kehitykseen,[33] joka etenkin alkuvaiheessa on työvoimavaltaista ja vasta myöhemmin voi muuttua pääomavaltaisemmaksi. Myös maareformi on keskeinen perustarveparadigmalle, mikä joillakin yhdistyy ajatuksissa sosialismiin. Tällainen maareformi olisi laajenevan kapitalistisen ytimen paradigmalle melkeinpä mahdottomuus. Kuitenkin Huntilla maareformi tapahtuisi kapitalismin puitteissa. Maaseudun olojen parantaminen ja työläisköyhien tulojen nosto on Huntin perustarveparadigmassa ensisijaisen tärkeää myös kaupunkeihin kohdistuvan muuttoliikkeen pysäyttämiseksi. Talouskasvun perustamista rikkaan väestönosan varaan kritisoidaan ja valtioiden omavaraisuutta korostetaan. Huntin paradigmassa korostetaan myös kehitysmaiden omavaraisuutta ja kolmannen maailman kesken käytävää kauppaa, mikä osaltaan antaa uuden näkökulman myös NIEO-keskusteluun luvussa 4.4.[34]

 

Ei kuitenkaan siis ole itsestään selvää, että perustarvestrategia olisi itsenäinen, taloustieteellinen tai kapitalistinen paradigma, kuten Hunt väittää. Hänen tulkintansa on osa perustarpeista käytyä keskustelua, muttei yksin riitä käsitteen määrittelyksi. Perustarvestrategian keskeisiä liikkeellepanijoita oli kehitysmaataloustieteen hallitsevaan paradigmaan kohdistunut kritiikki, mutta tästä huolimatta ei pidä unohtaa, että perustarpeet on selkeästi monitieteinen käsite, minkä vuoksi taloustieteen sisällä käyty keskustelu ei yksin riitä ottamaan huomioon käsitteen kaikkia eri puolia. Samoin on mahdollista, mutta jokseenkin ristiriitaista rajata perustarvestrategia kapitalistiseksi. Kysymys liittyy perustarvestrategian universaaliuteen, joka on ollut yksi määrittelykamppailun keskeisistä kiistakysymyksistä.

 

 

3.2. Määrittelykysymyksiä

 

Pienempienkin määrittelykysymysten ratkaisut ovat usein riippuvaisia puhujan sijoittumisesta koulukuntiin, tai reformisti – radikaali -akselille perustarvestrategian sisällä. Jotkut kysymykset ovat kuitenkin yleislaatuisempia. Eräs perustavaa laatua olevista kysymyksistä perustarvestrategiassa on, pitäisikö perustarpeet käsittää universaaleina vai vaihtelevina kulttuurin mukaan[35]. Kuka määrittelee tarpeet? Kiista juontaa Maslow’n teorian kritiikistä asti. Maslow’han esimerkiksi näki perustarpeet jotakuinkin universaaleina, mutta kehitysmaapolitiikassa puolestaan universaaleista, usein käytännössä etnosentrisistä määritelmistä on historiassa varsin synkkämaineisia merkintöjä.

 

Universaalisuuskysymys saattoi aikanaan koetella myös kylmän sodan rajalinjojen kestävyyttä, määriteltiin perustarvestrategia sitten universaaliksi, kapitalistiseksi tai sosialistiseksi. Kaikki nämä tulkinnat ovat olleet keskustelussa mahdollisia. Olisi kuitenkin ristiriitaista ajatella, etteivät perustarpeet koskisi esimerkiksi sosialisteja, kun ne kuitenkin muutoin on määritelty varsin yleismaailmallisiksi – myös Maslow’n teoriassa. Toisaalta voidaan Huntin esittämään tapaan ajatella, että perustarvestrategia jo ikään kuin sisältyy sosialismiin. Tämän vuoksi erillinen perustarvestrategia olisi sellaisia varten, jotka kylläkin kritikoivat laajenevan kapitalistisen ytimen paradigmaa, mutteivät halua kylmän sodan ilmapiirissä leimautua sosialisteiksi tai jotka muutoin haluavat pitäytyä markkinamekanismin puitteissa. Kuitenkin Hunt mainitsee myös perustarvestrategian kritiikin, jonka mukaan perustarveparadigman vaatima uusjako onnistuu vain sosialistisessa järjestelmässä, sillä kapitalismissa sille ei kerta kaikkiaan ole tarpeeksi voimakkaita kannustimia tai pakotteita[36].

 

Samoin kysymys perustarpeiden universaaliudesta liittyy teollisuusmaiden ja kehitysmaiden välisiin eroihin, sillä perustarvestrategian toteutustavat voivat eri tavoin rajoittaa kehitysmaiden asukkaiden valinnanvapautta, mutta sama ei päde teollisuusmaiden kuluttajiin. Kärjistäen kyseessä siis voisivat olla universaaleiksi määritellyt, teollisuusmaissa määritellyt tarpeet, joita kuitenkin sovellettaisiin vain kehitysmaissa. Universaalisuuskysymykseen liittyen onkin usein pohdittu, millä keinoin strategia pitäisi toteuttaa ja mitä kompromisseja ollaan valmiita tekemään. Kaksi yleisesti ehdotettua tapaa ovat köyhien ihmisten tulojen nostaminen ja perustarpeiden suora tyydyttäminen esim. julkisten palveluiden avulla. Huntin perustarveparadigma kuten myös OECD:n perustarvetulkinta keskittyvät tulojen nostamiseen. Chenery puolestaan kritikoi tulojen käyttöä perustarvestrategian keinona tai indikaattorina. Streeten katsoo, että tulojen nostoon tähtäävä strategia ei ole perustarvestrategian tulkintatapa vaan oma erillinen strategiansa. Ghoshkin argumentoi, ettei pelkkä tulojen kasvu riitä perustarpeiden tyydyttämiseen. Tähän hän näkee monia syitä: kuluttajat eivät aina tee viisaita valintoja, kotitalouksien sisällä tulonjako voi olla epätasainen, köyhien tuottavuuden nostopolitiikka ei auta kuin osaa köyhistä ja tietyt tarpeet, kuten vedentarve, voidaan tyydyttää vain julkisen sektorin kautta.[37] Molemmissa lähestymistavoissa on ongelmansa, ja valinnan vapaus on ongelma molemmille: jälkimmäisessä sitä ei välttämättä juuri ole ja toisessa se voi johtaa siihen, että kasvaneet tulot eivät menekään perustarpeiden tyydyttämiseen vaan esimerkiksi tupakkaan[38]. Toisaalta voidaan myös tulkita päinvastoin, että ensin mainittu tapa lisää vapautta ja jälkimmäinen vähentää sitä.

 

Lisäksi Streeten kirjoittaa, että perustarvestrategia on muutoksen lupaus tilanteeseen, jossa aiemmin on unohdettu työllistämiseen kelpaamattomat – vanhat, sairaat ja orvot. Hän argumentoi sitä vastaan, että jotkut eivät ota huomioon tätä ulottuvuutta vaan keskittyvät tulojen nostoon työllistämisen ja köyhien tuottavuuden kasvattamisen kautta, jolloin työhön ja tulojen muodostamiseen kykenemättömät jäävät strategian ulkopuolelle.[39] Tämä johtaisi siihen, että perustarvestrategian ajatus vesittyy ja tulojen nostamisen oletetusti sisältämä kuluttajan vapaus ei ulotu työhön kykenemättömiin, ellei tulonsiirtoja ole. Valinnan vapaus siis esiintyy eri tulkintatavoissa erilaisena ja eri ihmisryhmiin kohdistuvana. Perustarpeiden universaalisuus-, vapaus- ja toteutustapakysymykset kehitysmaiden ja teollisuusmaiden suhteen osana nousevat esille myös keskustelussa uudesta kansainvälisestä talousjärjestyksestä (NIEO) luvussa 4.4.

 

Voidaan myös kysyä, mikä on materiaalisten ja ei-materiaalisten tarpeiden rooli strategiassa[40]. Vaikka materiaalinen tarpeentyydytys usein ja Huntillakin painottuu, Maslow’n teoriaa ajatellen voidaan huomata, etteivät ehdotetut perustarpeet aina ole alimman tason fyysisiä tarpeita vaan myös korkeampien tasojen ei-materiaalisia tarpeita: esimerkiksi turvallisuuden ja suojan tarve löytyy teoriasta tasolta kaksi, ja päätöksentekoon osallistumisen tarve peräti tasolta neljä. Ei ole kuitenkaan syytä pitäytyä tiukasti hierarkiassa, sillä kuten totesin aiemmin, Maslow’lla kaikkien neljän ensimmäisen tason tarpeiden, myös arvostuksen tarpeen, tyydyttäminen on tärkeää selviytymiselle ja terveydelle. Huntin perustarveparadigmassakin osallistuminen päätöksentekoon mainitaan sekä keinona että päämääränä[41]. Kuitenkin esimerkiksi ihmisoikeudet tai päätöksentekoon osallistumisoikeus ovat poliittisesti varsin herkkiä aiheita maailmassa, jossa suinkaan kaikki valtiot eivät tunnusta tätä oikeutta ja osallistumisesta on monenlaisia käsityksiä. Onkin kysytty, onko perustarvestrategia puuttumista valtioiden sisäisiin asioihin, ja millaisin motiivein. Tämä kysymys nousee esiin myös luvussa 4.4. NIEO-keskustelun yhteydessä[42].

 

Eri tarpeiden keskinäinen hierarkia ja mahdolliset ristiriidat ovat myös herättäneet keskustelua. Jos kahta tarvetta ei voi täysipainoisesti toteuttaa yhtä aikaa, kumpi pitäisi valita – mikä joutuu väistymään toisen tieltä?[43] Kuka päättää valinnoista? Samoin on kysytty, mitä tarkoittaa se, että jonkun tarpeen tyydyttäminen on toisen tarpeen tyydyttämisen edellytys, kuten esimerkiksi voidaan ajatella kunnollisen ravinnonsaannin ja puhtaan juomaveden olevan edellytyksenä myös onnistuneelle terveydenhoidolle. Pitäisikö kaikki perustarpeet tyydyttää yhtä aikaa?

 

Kehityksen indikaattorit ovat niin ikään olleet ongelmana.[44] Tähän liittyy myös kysymys, mikä on strategian kohderyhmä: tarkoittaako perustarvestrategia huomion kiinnittämistä köyhimpiin kehitysmaihin (esim. YK:n määrittelemät LDC:t, Least Developed Countries), väestönosiin vai yksilöihin[45]? Perustarveajattelijat kritikoivat BKT:tä, mutta perustarpeiden tyydyttämisen mittaaminen ei ole sekään itsestään selvää. Nälkää ei voi tiivistää pelkäksi kalorimääräksi, vaan siihen liittyy erottamattomasti myös nälän henkilökohtainen kokeminen. Samoin eliniänodotteen (life expectancy) [46]  nousua on ehdotettu indikaattoriksi, mutta voidaan kysyä, onko elettyjen vuosien määrä laadun tae.[47] Perimmäinen kysymys kuuluu kuitenkin, ovatko minkään strategian indikaattorit täydellisiä? Perustarveindikaattoritkin ovat ajan myötä kehittyneet eikä niitä voitane väittää keskimäärin käyttökelvottomammiksi kuin muitakaan.

 

Perustarvestrategian määrittelykamppailussa on siis ollut keskeistä, onko perustarvestrategia uusi asia vai vanhan lähestymistavan hienosäätöä. Toinen keskeinen kysymys on ollut, onko perustarpeiden tyydyttäminen keino, päämäärä vai molempia. Kolmanneksi on kiistelty tarpeiden universaaliudesta ja perustarvestrategian toteuttamistavoista. Epäilyt strategian julkisten kulujen suuruudesta, suurten kehitysapuinstituutioiden kyvystä sopeutua ruohonjuuritason toimintaan isojen projektien sijaan, toimijoiden poliittisista motiiveista, epäonnistuneesta rakennemuutoksesta ja strategian vaikutuksesta talouskasvuun eivät myöskään ole olleet vähäisiä.[48] Poliittisen ilmaston piirteet ovat antaneet keskustelulle omat erityissävynsä, ja käsittelen näitä piirteitä seuraavassa luvussa.

 

 

4. Perustarvestrategia ja 1970-luvun poliittiset paineet

 

4.1. Kylmä sota

 

Perustarvestrategian nousu pinnalle ajoittuu kauteen, jolloin Brezhnev johti Neuvostoliittoa, ja hänen kauttaan kutsuttiin ”pysähtyneisyyden ajaksi”. Yhdysvallat puolestaan lähti viimein Vietnamista vuonna 1973, Watergate-skandaali johti Nixonin eroon 1974 ja Gerald Fordin presidenttiys Nixonin jälkeen jäi lyhyeksi Jimmy Carterin tullessa presidentiksi 1977. Kylmä sota vaikutti aikakauden pohjavireenä perinpohjaisesti myös kehitysajatteluun ja kehitysstrategioiden valintaan. Supervaltojen ja niiden satelliittien välinen juopa ulottui koko maailmaan, ja siten myös maailman ”jakolinjat” olivat ratkaisevasti erilaiset kuin nykyään.

 

Jakolinjojen erilaisuus käy ilmi esimerkiksi sellaisesta perustavanlaatuisesta käsitteestä kuin ”kolmas maailma”, joka on voitu käsittää kahdella tavalla. Toisaalta käsite voi toimia ”kehitysmaiden” synonyymina (kuten nykyään useimmiten on yleisellä tasolla puhuttaessa), jolloin on olemassa rikkain, toiseksi rikkain ja köyhin maailmanosa, eli ensimmäinen, toinen ja kolmas maailma. Kylmä sota vaikuttaa tämänkin jaon taustalla, mutta vielä vahvempi kylmän sodan vaikutus on tulkinnassa, jonka mukaan kolmas maailma tarkoittaa kylmässä sodassa puolueettomia maita. Näin tulkittuna käsite kertoo kehitysmaidenkin jaosta kolmeen: kapitalistisiin, sosialistisiin ja puolueettomiin.

 

Ei sovi myöskään unohtaa, että kylmän sodan poliittisten, sotilaallisten ja ideologisten kiistojen perimmäisenä taustana oli taloustieteellinen kilpailu kapitalistisen ja sosialistisen teorian välillä. Tämä luo erään hyvin keskeisen ulottuvuuden myös perustarvestrategian määrittelykamppailuun, ja itse asiassa Huntin mukaan erillisen perustarvestrategian loivat sellaiset henkilöt, jotka kylläkin kritikoivat modernisaatiota ja talouskasvua, mutteivät halunneet kylmän sodan ilmapiirissä leimautua sosialisteiksi saati kommunisteiksi tai jotka kuitenkin halusivat pitäytyä markkinamekanismin puitteissa.[49]

 

Kylmän sodan poliittiset motiivit voidaan nähdä myös kehitysmaiden saaman avun, kuten aikoinaan useiden Euroopan maiden saaman Marshall-avun taustalla. Virta tiivistää:

 

”Political motives for development aid and research were also obvious, the superpowers could use ‘development’ aid as a means to acquire allies. In the western part of the Cold War world economic development would sometimes be considered another useful means of containing communism.”

 

Merkityksensä lienee myös sillä, että Rostow’n Taloudellisen kasvun vaiheet -teoksenkin alaotsikkona oli ”A Non-Communist Manifesto”. Samoin Virta kertoo, kuinka Maailmanpankin johtaja Robert McNamaran sai The Economist -lehdeltä varsin viileän vastaanoton vuonna 1972,  kun hän oli puheessaan Maailmanpankin johtokunnalle nostanut esiin vaurauden epätasaisen jakautumisen. Lehti kirjoitti: “Mr McNamara’s world socialism will not be to everyone’s liking, which makes him a braver man in asking for it (korostus minun).”[50] McNamaraa, joka oli Yhdysvaltojen puolustusministerinä Vietnamin sodan aikana ennen nimitystään Maailmanpankkiin tuskin voi kutsua sosialistiksi, mutta kirjoitus – mahdollisessa sarkastisuudessaankin – kuvaa ajan ideologista herkkänahkaisuutta. Samaan viittaa se, että Maailmanpankin johtava taloustieteilijä McNamaran kaudella, Hollis B. Chenery, kirjoittaa:

 

”In the more extreme socialist formulations, greater equality is considered a goal in itself, even if it is achieved with an adverse impact on efficiency – that is, lowering the incomes of the rich rather than raising those of the poor.”[51]

 

Perustarvestrategian rinnastaminen sosialismiin liittynee pitkälti siihen, miten esimerkiksi Oman ja Wignaraja kuvaavat valtion roolin korostuvan strategiassa markkinamekanismin sijaan[52].

 

Poliittiset kannat ja motiivit eivät kuitenkaan olleet kylmän sodan aikanakaan kaikille ratkaisevia kriteereitä. Ghosh kirjoittaa:

 

”Although the expression ’Third World countries’ no longer has a clear meaning, majority of the international development experts would consider the poor developing countries to belong in the Third world irrespective of their affiliation as aligned or non-aligned character.”

 

Tässä on luonnollisesti otettava huomioon kirjoittamisajankohta, vuosi 1984. Tilanne oli siis erilainen kuin 1970-luvulla, mutta Lowen mukaan idän ja lännen välisen vihamielisyyden pysyvän lientymisen, détenten, ensi merkit olivat nähtävissä jo 1970-luvun alussa. Hänen mukaansa Nixon sai aikaan radikaalin ja rakentavan muutoksen asenteissa Neuvostoliittoa ja Kiinaa kohtaan[53]. Tosin Oman ja Wignaraja kirjoittavat myöhemmin 1970-luvulla jännitteen kasvaneen.[54] Ghoshin toteamus kuvastaa mielestäni jälleen erilaisten ideologisten suuntausten rinnakkaisuutta – eräille kehitysmaidenkin poliittinen jako kolmeen oli selviö, toisille ei.

 

Kylmän sodan vaikutus perustarvestrategian toteutukseen ja määrittelyyn tiivistyy Graciarenan argumentissa. Hän väittää, että mikäli kansainvälinen politiikka perustuu kahden supervallan ja niiden etupiirien hallitsevuudelle ja kilpailulle, perustarpeet jäävät auttamatta statistin rooliin[55]. Omanin ja Wignarajan mukaan asekilvan lopettamista vaadittiinkin 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa painokkaasti myös sen vuoksi, että varoja vapautuisi kehitysyhteistyöhön.[56]

 

 

4.2. Pelko köyhien kapinasta

 

Toinen, ja osin kylmään sotaan liittyvä motiivi perustarvestrategian toteuttamiselle on ollut pelko siitä, että köyhyys nostattaa kehitysmaissa levottomuuksia. Virran mukaan Robert McNamaran perusteluissa köyhien aseman parantamiselle kuultiin toistuvasti varoituksia siitä, mitä voi tapahtua mikäli tilannetta ei korjata. Esimerkiksi vuoden 1972 puheessa Maailmanpankin johtokunnalle McNamara toteaa, että on vain ajan kysymys, milloin kehitysmaiden hallitukset joutuvat tekemään ratkaisevan päätöksen –  ”between the political costs of reform and the political risks of rebellion”.[57] Myös Galtung on selkeästi nimennyt kapinan pelon yhdeksi vallitsevaksi perusteluksi perustarvestrategian toteuttamiselle, oli kapinan uhka todellinen tai ei[58]. Samaten Hayter argumentoi:

 

”The extreme degree of poverty in developing countries […] is perceived as a further threat to the world economic system because the persistence of poverty gives rise to social unrest, and in the end to rebellion and possibly to fundamental changes in social organisations that could result in the closure of some developing countries to profitable trade and direct foreign investment opportunities for the West.”[59]

 

Kuten luvussa 2.3. totesin, talouskasvun myötä 1960-luvulla kansantuotteeltaan kasvaneihin maihin oli jäänyt kasvusta hyötymätön, todennäköisesti tyytymätön kansanosa. Tämän kansanosan pelättiin voivan nousta kapinaan kasvun hedelmien tasaisemman jaon puolesta. Galtungin mukaan kapinan pelon taustalla oli köyhien massojen suuruus ja nopea kasvu sekä näiden köyhien lisääntynyt tietoisuus ja kiinnostus omaa poliittista tilannettaan kohtaan. Tästä juontuu mahdollisuus, että massat havaitsevat eron, joka vallitsee heidän köyhyytensä ja eliitin vaurauden välillä, samoin kuin kehitysmaiden köyhyyden ja teollisuusmaiden vaurauden välillä. Ainakin osa tällaisten levottomuuksien pelosta on todennäköisesti ollut kommunistisen vallankumouksen ja sosialismin pelkoa, minkä Galtung toteaa suoraan. Myös Hayterin sitaatin toteamus kehitysmaiden sulkeutumisesta kaupalle viittaa mielestäni selkeästi tähän suuntaan. Galtung väittää, että kehitysmaiden johtajat saattoivat myös käyttää länsimaissa vallitsevaa kommunismin pelkoa hyväkseen saadakseen enemmän kehitysapua. Karrikoiden tämä kävi hänen mukaansa sanomalla: ”If you do not give us more aid I cannot promise that we will be able to contain these [communist] forces.”[60]

 

Edellä kuvatut tulkinnat ovat toisaalta samanlaisia, toisaalta erilaisia kuin politiikan ja valtio-opin tutkijan Samuel Huntingtonin teoria kehityksen alkuvaiheessa olevien maiden kapinaherkkyydestä. Hän muotoili teoriansa vuoden 1968 teoksessaan Political Order in Changing Societies. Otsikolla ”The Organizational Imperative” (huomaa vahva ilmaisu) hän kirjoittaa johtopäätöksensä:

 

“Social and economic modernization disrupts old patterns of authority and destroys traditional political institutions. It does not necessarily create new authority patterns or new political institutions. But it does create the overriding need for them by broadening political consciousness and political participation. […] Organization is the road to political power, but it is also the foundation of political stability and thus the precondition of political liberty. The vacuum of power and authority which exists in so many modernizing countries may be filled temporarily by charismatic leadership or by military force. But it can be filled permanently only by political organization.”[61]

 

Huntingtonilla kapinan uhka selittyy siis varsin samanlaisella tavalla kuin Galtungilla, joka kirjoitti tulkintansa 15 vuotta myöhemmin. Voidaankin pohtia, onko Galtung saanut vaikutteita Huntingtonin teoriasta. Huntingtonin mukaan kapinan uhassa on lisäksi oleellista se, että modernisaatio on tuhonnut köyhien tyytymättömyyden ja uuden poliittisen kiinnostuksen perinteiset purkautumisreitit, jolloin tuloksena voi olla paljon levottomuutta, väkivaltaa ja turvattomuutta. Huntington ei kuitenkaan argumentoi ensisijaisesti köyhien hyvinvoinnin lisäämisen puolesta kuten Galtung vaan painottaa vahvasti organisoitumisen tärkeyttä.

 

Perustarvestrategian kannalta Huntingtonin teoria on mielenkiintoinen siksi, että hänen mukaansa juuri kehityksensä alkuun päässeet ihmiset ovat kaikkein otollisinta alustaa levottomuuksille, kun taas kaikista köyhimmät, modernisaatioprosessin ulkopuolella olevat ihmiset pysyvät passiivisina. Voitaisiin päätellä, että Huntingtonin argumentti köyhien kapinasta olisi perustarvestrategian vastainen, sillä perustarpeiden tyydyttämisellä on tarkoitus auttaa juuri kaikkein köyhimpiä kohti kehitystä, minkä olisi voinut pelätä aiheuttavan levottomuuksia eikä estävän niitä. Huntingtonin teorian perusteella voitaisiin argumentoida, että köyhistä köyhimmät eivät ole uhka, vaan kapinan torjumisen eli hyvinvoinnin lisäämisen tulisi keskittyä ns. vauraampiin köyhiin, jotka ovat kapinaherkempiä.

 

Huntington itse tuskin kirjoitti teoriaansa perustarvestrategiaa vastaan sinällään, sillä hän muotoili teorian jo 1968, kun taas perustarpeet nousivat esiin vasta 1970-luvulla. Huntingtonia myöhemmin lukeneet olisivat kuitenkin voineet soveltaa teoriaa näin. Toisaalta perustarvestrategian vastainen tulkinta ei tunnu uskottavalta siksi, että tällöin olisi johtopäätöksenä ollut myös epätasa-arvoisen talouskasvun kritisointi, joka siis oli Huntingtonin pelkäämien levottomuuksien syy. Onkin huomattava, että Huntington ei puuttunut tällaisiin kysymyksiin, vaan puhui organisoitumisen välttämättömyydestä.

 

Periaatteessa on kuitenkin mahdollista, että Galtungin, McNamaran ja Hayterin esittämien kaltaiset argumentit olisi suunnattu huntingtonilaista tulkintaa vastaan muuntamalla hänen teoriaansa siltä osin, että kapinan uhan syyt hyväksytään, mutta köyhistä köyhimpien poliittinen passiivisuus kielletään. Tuloksena olisi huntingtonin esittämää uhkaa suurempi uhka, jolla voitaisiin perustella köyhistä köyhimpien aseman parantamista. Olennaista on kuitenkin, että köyhien kapinaa käytettiin uhkakuvana, jolla perustarvestrategiaa saatettiin perustella, oli kyseessä Huntingtonilta mukaeltu, hänen teoriaansa vastustava tai siitä riippumaton argumentointi.

 

Mielenkiintoista on myös, että Huntingtonin teoriat eivät ole pelkästään kylmän sodan tuotetta: ne ovat tehneet paluun 2000-luvulla, kun on pohdittu World Trade Centeriin vuonna 2001 kohdistuneiden terrori-iskujen taustaa. On puhuttu ”sivilisaatioiden törmäyksestä” Huntingtonin uudemman teorian mukaan, mutta useat puhuvat myös siitä, kuinka köyhyys ja kurjuus saavat katkerimmat tekemään radikaaleja tekoja. Tietty yhteys 1970-luvun pelkoihin on nähtävissä, vaikka täytyy todeta, että katkeruus maailmantaloutta ja Yhdysvaltoja kohtaan on vain yksi mahdollinen tapa tulkita New Yorkin tapahtumien syitä.

 

Terrori-iskujen tulkinnassa 2000-luvulla kyseessä eivät ole juuri kehityksensä alkuun päässeet ihmiset, mutta vertaus ei ole täysin kelvoton johtuen kolmannen maailman köyhien kurjuuden pitkittymisestä. Tähän liittyen Klein tarjoaa vielä yhden mahdollisuuden huntingtonilaiseen tulkintaan globalisaation ja monikansallisten yritysten yhteydessä. Wall Street Journalia lainaten hän toteaa, että koska yritykset eivät ole halukkaita vakaaseen työllistämiseen sen paremmin teollisuusmaissa kuin kehitysmaissakaan, eritoten erityistalousvyöhykkeillä ja maquiladorissa, markkinat ovat alttiina laajalle sosiaaliselle levottomuudelle.[62]

 

On myös mielenkiintoista, kuinka nykyään kestävä kehitys voidaan nähdä kapinan sammuttajana. Tämä olisi toisaalta looginen jatke perustarvestrategian kapinan pelkoon perustuville motiiveille, sillä kestävän kehityksen voidaan sanoa sisältävän eräänlaisen perustarvestrategian. Tämä tulee ilmi kestävän kehityksen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja sosiaalisen kestävyyden ulottuvuuksien muodossa, ja hyvin useiden kehitysapuinstituutioiden tavoitteissa puhutaan nykyäänkin perustarpeiden tyydyttämisestä. Siten perustarpeiden tyydyttämisen kapinan pelkoon perustuvat motiivit jatkavat eloaan hieman muuntuneina. Athanasiou esimerkiksi väittää, että kestävä kehitys eräässä mielessä turvaa rauhaa maailmassa, kun kylmä sota ei enää pidättele maailman köyhiä[63]. Myös Fischer ja Hajer näkevät nykyisen valtavirran mukaisen kestävän kehityksen (jota he kutsuvat ekologiseksi modernisaatioksi) tarkoituksena olevan osaltaan sopeuttaa ja hiljentää ne, jotka muuten vaatisivat yhteiskunnissa radikaalimpia muutoksia[64].

 

On kuitenkin huomattava, että perustarvestrategian kapinanvastaiset ominaisuudet nähtiin 1970-luvulla lähinnä kehitysmaiden yhteiskuntakriittisiin massoihin liittyvänä, kun taas kestävän kehityksen valtavirtatulkinnan sanotaan kohdistavan vaientavan vaikutuksensa niin teollisuus- kuin kehitysmaidenkin kriittisiin massoihin, ja siis myös ympäristöhuolen, ei vain kehitysmaiden aseman osalta. Samoin Kleinin maininta levottomuuksista käsittää sekä kehitys- että teollisuusmaat. On aihetta pohtia, mikä on näiden nykyisten ilmiöiden ja tulkintojen yhteys menneeseen. Ovatko ne globalisaation seurauksena muuntuneita, uusille tasoille siirtyneitä, maailmanlaajuistuneita mutta kuitenkin tuttuja ilmiöitä ja tulkintoja?

 

 

4.3. Ympäristön tilan huononeminen ja luonnonvarojen rajallisuus

 

Kolmas poliittinen tekijä, joka osaltaan muovasi perustarpeista käytyä keskustelua 1970-luvulla oli ympäristöhuolen kasvu ennennäkemättömiin mittasuhteisiin. Ympäristön pilaantuminen oli ollut tiedossa jo 1800-luvulla, mutta 1960-luvulla

 

”[…] yhteiskunnan ja ympäristön välillä koettiin vallitsevan totaalinen, kaikenkattava kriisi. Kyse ei enää ollut yksittäisistä ja toisistaan erillisistä ongelmista vaan ihmiskunnan eloonjäämisestä (korostus Hailan).”[65]

 

”Ympäristöherätykseen” oli Hailan mukaan syynä kaksi saasteuutuutta: ydinräjäytysten aiheuttama radioaktiivinen saaste ja täysin uusien, ihmisen tuottamien yhdisteiden leviäminen ympäristöön kemian teollisuuden kasvun myötä. Monet tutkijat havahduttivatkin teollisuusmaiden asukkaat huomaamaan vallitsevan tuotanto- ja elämäntavan nurjia puolia, kuten DDT:n tuhoisat vaikutukset eläimistöön. Luonnonsuojelu koki muutoksen ympäristönsuojeluksi, kun huomattiin, ettei koskematon, villi luonto ole ainut suojelua kaipaava alue vaan ihminen elinympäristöineen on yhtä lailla haittojen vaikutuspiirissä. Modernin ja modernisaation kritiikki näkyykin selvänä ympäristöliikkeen historiassa, erityisesti 1970-luvulla. Tuolloin kylmän sodan, Vietnamin sodan, kehitysmaiden köyhyyden ja ydinaseiden kritikointi kietoutuivat modernisaatiota kritikoivaan ympäristöliikkeeseen.[66] Oman ja Wignaraja kirjoittavatkin:

 

”The reaction against reducing economic development to the maximisation of economic growth was further reinforced by a similar sentiment in the advanced countries. This was first expressed by environmentalists and others critical of the process of industrial growth.”[67]

 

On kuitenkin muistettava, ettei ainoastaan teollinen tuotanto ollut ongelmallista. ”Vihreä vallankumous”, jonka avulla 1970-luvulla pyrittiin tuottamaan enemmän ruokaa kehitysmaissa, levittikin teollisuusmaiden ongelmallisen maatalouden tuotantotavan kolmanteen maailmaan. Hyöty meni varakkaammille viljelijöille, joilla oli kohtuullisen hyvää maata käytössään ja varaa hankkia välineitä, uusia lajikkeita, lannoitteita ja myrkkyjä.[68]

 

Kritiikki ei myöskään keskittynyt vain saasteisiin, vaan luonnonvarojen rajallisuuden tajuaminen kyseenalaisti vallitsevat kasvuteoriat yhtä lailla[69]. Rooman Klubin 1972 julkaisema raportti Kasvun rajat herätti paljon keskustelua ja oli riittävyyskoulukunnan apokalyptinen julistus maailman luonnonvarojen riittämättömyydestä, mikäli jatketaan ”business as usual”[70]. Hajer tiivistää: ”Limits to Growth pointed out that economic prosperity could not be assumed to continue to grow indefinitely.”[71] Siispä kaikille riittää, mutta ei rajattomasti. Väestönkasvu nähtiin yhtenä keskeisimmistä riittävyysongelmista, ja esimerkiksi Ghosh kirjoittaa, että perustarvestrategialla tähdätään myös väestönkasvun hidastamiseen. Tarkoitus on vähentää syntyvyyttä vähentämällä lapsikuolleisuutta.[72] Tosin esimerkiksi YK-liitto listaa lisääntymisterveyden, eli käytännössä myös ehkäisyn, suoraan perustarpeisiin.[73] Öljykriisit 1973-74 ja 1979-80 olivat myös omiaan alleviivaamaan riittävyyskoulukunnan teesejä: öljyä on rajallisesti, ja se on hyvin pitkälti eräiden kehitysmaiden alueella. Kuitenkin öljyn hinnan nousu sai toisaalta kehitysavun antajat vähemmän innokkaiksi runsaaseen avunantoon ja toisaalta nosti köyhien kehitysmaiden menoja sietämättömän paljon. Oman ja Wignaraja toteavatkin, että öljykriisit iskivät kovasti juuri köyhimpiin maihin.[74]

 

Riittävyyskeskustelun myötä kyseenalaisiksi joutuivat kuitenkin myös teollistuneiden maiden ylikuluttava elämäntapa samoin kuin tavoite sen ulottamisesta kaikkialle maailmaan. Tällä on huomattava vaikutus myös perustarvestrategiaan, sillä kuten luvussa 3.2. totesin, perinteisesti eräs perustarvestrategian rajalinjoista kulkee kehitysmaan ja teollisuusmaan välillä: perustarpeista voidaan puhua kehitysmaissa, muttei yleensä teollisuusmaissa. Perustarpeet eivät kuitenkaan ole automaattisesti turvatut teollisuusmaissakaan, sillä voidaan väittää, että nykyinen elämän- ja tuotantotapa uhkaa inhimillisten perustarpeiden tyydyttämistä: juomavesiin ja ruokaan joutuu kemikaaleja, antibioottien liika- ja väärinkäyttö heikentää terveydenhoidon mahdollisuuksia parantaa sairauksia vastustuskykyisten bakteerikantojen lisääntyessä. Elämänhallinnan puutteesta voidaan puhua kiireen ja epävarmuuden lisääntyessä, ja lista voisi jatkua. On kuitenkin toinenkin merkitys perustarvestrategialle teollisuusmaissa nimenomaan ympäristönäkökulmaan liittyen.

 

Mikäli hyväksytään riittävyyskoulukunnan teesi siitä, ettei talouskasvu voi jatkua rajattomasti rajallisessa tilassa, se tarkoittaa väistämättä vaurauden uusjakoa, mikäli teesi yhdistetään kehitysmaiden vaurastuttamisen tavoitteeseen. Riittävyyden näkökulmasta onkin syytä pohtia, mitä tarkoittaa, että läntisissä teollisuusmaissa kulutusta ei tarvitsisi suunnata uudelleen, mutta kehitysmaissa olisi sitouduttava perustarvestrategian toteuttamiseen. Teoksessa Suomen ympäristön tulevaisuus nimittäin todetaan:

 

”Kulutustutkijat eivät juuri enää yritä jakaa ihmisten tarpeita välttämättömiin ja tarpeettomiin. Tällainen luokittelija asettaisi itsensä kuluttajien moraalituomariksi. […] Kulutuksella ei siis ole kattoa eikä tavaroihin sijoitettavalla rahamäärällä mitään ylärajaa.”[75]

 

Tarkoittaako tämä perustarvestrategian näkökulmasta sitä, että teollisuusmaiden kuluttajia ei olisi lupa kritikoida, mutta kehitysmaiden kuluttajaa olisi? Ghosh esimerkiksi kirjoittaa, että strategiaa tarvitaan, koska kehitysmaiden kuluttajat eivät aina tee itselleen hyväksi olevia valintoja. Näin esimerkiksi, jos ruokarahat menevät tupakkaan, kuten Isomäki kertoo. Kuitenkaan teollisuusmaissa suurempi käytettävissä oleva rahamäärä ei ole johtanut vain kasvaneeseen hyvinvointiin, vaan myös lisääntyviin hyvinvointisairauksiin. Samaten myös suomalainen sosiaaliturva perustuu tulojen takaamiseen, ei suoraan perustarpeiden, jolloin rahat voi käyttää perustarpeidensa tyydyttämiseen tai johonkin muuhun.

 

Toisin sanoen tilanteessa vallitsee ristiriita, mikäli kulutustutkijat eivät tohdi kritikoida teollisuusmaiden kuluttajia, mutta sen sijaan perustarvestrategia on yhä avustusinstituutioiden tavoitelistalla. Käytännössä ristiriita on pienempi, sillä teollisuusmaiden kuluttajia kritikoidaan, eikä kehitysmaiden kuluttajien kritikointi suinkaan ole perustarvestrategian keskeisiä peruspilareita. Kuten luvussa 3.2., esiin nousee kysymys perustarvestrategian toteuttamistavasta: pitäisikö perustarpeet tyydyttää lisätuloilla vai suoraan palveluina ja tavarana?

 

Voidaan kuitenkin ajatella, miltä perustarvestrategia näyttäisi sovellettuna läntisiin teollisuusmaihin. Schwefel on verrannut tilannetta pula-ajan yhteiskuntaan, jossa kaikki oli ”kortilla”[76]. Ajatus johtaa niin moniin suuntiin, ettei rakennelmaa ole mahdollista käsitellä tässä. Sen sijaan olennaisin kysymys on, voisiko perustarvestrategian ulottaa jossain muodossa myös teollisuusmaiden asukkaisiin vai eikö sitä pitäisi soveltaa keneenkään? Kyse on oman elämän hallinnasta ja osallistumisesta, jotka varsinkin nykyään nähdään tärkeinä tavoitteina kehityksessä, sekä perustarvestrategian oikeutuksesta. Kuinka laajalti ihmisellä on oltava oikeus valita, vaikka hän sitten tekisi huonojakin valintoja? Pitääkö hänellä olla oikeus valintoihin, vaikka hän niillä päättäisikin myös toisten puolesta tuhoten joko lähimmäistensä tai tulevien sukupolvien mahdollisuudet valita tai heidän mahdollisuutensa tyydyttää perustarpeensa? Kysymys on tuttu kestävästä kehityksestä, joka YK:n määritelmän mukaan on sellaista kehitystä, joka ei vie tulevien sukupolvien mahdollisuuksia hyvään elämään. Yksiselitteistä vastausta kysymykseen ei kuitenkaan ole.

 

Mielenkiintoista on myös, että eräät ovat pitäneet liikakulutuksen tasaamista sosialismina, toiset taas ovat nähneet sen ympäristö- ja kehitysongelmien ratkaisemisen ennakkoehtona. Dell luettelee liikakulutuksen sallimisen yhtenä perustarvestrategian ongelmana, ja Ghosh toteaa, että kulutusta on suunnattava uudelleen – niin köyhien kuin rikkaidenkin. Kuten aiemmin tässä luvussa totesin, tämä tarkoittaa riittävyyskoulukunnan mukaan väistämättä uusjakoa. Kappaleen 4.1. sitaatista käy ilmi, että Chenery ottaa varsin erilaisen kannan kuin Dell ja Ghosh kutsuessaan rikkaan väestönosan tulojen alentamista radikaaliksi sosialismiksi.[77] Ei ole selvää, kuuluuko esimerkiksi progressiivinen verotus Cheneryn radikaalin sosialismin piiriin, mutta ilmeistä on, että kylmän sodan poliittiset näkökohdat ovat vaikuttaneet myös ympäristö- ja riittävyysargumenttien tulkintaan.

 

Lisäksi tässäkin kohtaa voidaan huomata, etteivät ympäristöradikaalit ole olleet yksin, vaan on ollut olemassa myös maltillisempi, ”perinteisempi” koulukunta – kuten siis kehitystutkimuksen sisällä ja perustarvestrategian kannattajissakin. Hajer kirjoittaa:

 

”In the 1970s environmental discourse comprised a wide spectrum of – often antagonistic – views. On one side there was a radical environmentalist tendency that thought that the ‘ecological crisis’ could be remedied only through radical social change. Its paradigmatic example was nuclear power. On the other side of the spectrum was a very pragmatic legal-administrative response.”[78]

 

 

4.4. Uusi kansainvälinen talousjärjestys

 

Perustarvestrategia on saanut aikaan paljon keskustelua myös sen vuoksi, että sen synty on usein yhdistetty toisen 1970-luvun vaatimuksen syntyyn, joka koski uutta kansainvälistä talousjärjestystä (New International Economic Order, NIEO). NIEO ja perustarvestrategia on usein kytketty yhteen niin poliittisesti kuin teoreettisestikin. Lisäksi NIEO on osa perustarvestrategian rajankäyntiä siksi, että se peilaa kiistakysymystä siitä, kuuluuko perustarvestrategia mikro- vai makrotason lähestymistapoihin. Paljon on kiistelty myös siitä, sulkevatko NIEO ja perustarvestrategia toisensa pois, mitkä ovat niiden puoltamisen poliittiset motiivit ja kumpi tehokkaammin parantaa kehitysmaiden tilannetta. Galtungin mukaan NIEO ja perustarvestrategia ovatkin ”Grand Designs on a collision course”[79].

 

Omanin ja Wignarajan mukaan NIEO:n ytimessä on kysymys vallanjaosta valtioiden kesken, ja sen avulla kehitysmaat tavoittelivat itselleen edullisempaa vallan jakautumista. Tältä pohjalta vaadittiin kehitysmaiden tuotteille helpompaa pääsyä teollisuusmaiden markkinoille, kehitysmaiden velkataakan helpottamista, alkutuotteiden (primary commodities) markkinoiden vakauttamista ja kehitysavun määrän lisäämistä.[80] NIEO:n ja perustarvestrategian suhteesta on monenlaisia mielipiteitä. Virran mukaan perustarpeet on kansallisen tason, NIEO kansainvälisen tason reformismia.[81] Sanoissa ”kansallisen” ja ”reformismia” on väittelylle tilaa, mutta myös Galtung tulkitsee NIEO:n kansainvälisen ja perustarvestrategian kansallisen tason käsitteeksi[82]. Eritasoisuuden pohjalta voisi olettaa, että molemmille strategioille olisi tilaa. Tämä ei kuitenkaan ole ollut itsestään selvää.

 

Ghoshin mukaan perustarvestrategia voi yksien mielestä olla vastaus köyhyyteen, toisten mielestä tapa pitkittää sitä[83]. Samaa voidaan sanoa NIEO:sta. Mielenkiintoista on, että strategioiden kannatus ei aina jakaudu samoja linjoja pitkin kuin modernisaation kannattajat ja kriitikot jakaantuvat, vaan kummastakin leiristä löytyy sekä kannattajia että vastustajia kummallekin strategialle, sekä ne, jotka eivät pidä kumpaakaan toivottavana tai kannattavat molempia. Tässä Huntin jako perustarvereformisteihin ja

-radikaaleihin on valaiseva, sillä reformistit toimivat modernisaation ja ilmeisesti ainakin osin myös uusklassisen taloustieteen sisältä käsin, kun taas radikaalit sanoutuvat irti näistä. Tämä selittää osaltaan myös eroja suhtautumisessa NIEO:on ja kannattajajoukkojen ristikkäisyyttä. Galtung puolestaan on lähestynyt kiistaa selkeästi teollisuusmaiden ja kehitysmaiden välisenä ristiriitakysymyksenä[84].

 

Yksi NIEO-keskustelun keskeisistä kysymyksistä on ollut, hyödyttääkö NIEO köyhien sijasta ensisijaisesti kehitysmaiden eliittiä. Perustarvenäkökulmasta tällaisen epäilyn on esittänyt mm. Galtung[85]. Oman ja Wignaraja toteavat, että uusklassisen taloustieteen edustajat ovat esittäneet vastaavia epäilyjä erilaisesta näkökulmasta väittäen NIEO:a sosialismiksi, joka ei auta köyhiä. He ovat sen sijaan suosineet köyhyyden poistamiskeinoina talouskasvun kiihdyttämistä ja markkinoiden hintavääristymien korjaamista, ”getting the prices right”. Tähän viittaa Haavistokin puhuessaan 1970-luvun hintojen oikeudenmukaisuuskeskusteluista. Uusklassiset taloustieteilijät ovat myös todenneet, etteivät politiikan ja rakenteiden muutokset kuulu uusklassisen taloustieteen piiriin, joten he ovat nähneet myös perustarvestrategian olevan vain ad hoc -lähestymistapa hyväntekeväisyyden oikeuttamiseksi.[86]

 

Toinen perustavaa laatua oleva kysymys on ollut, viekö perustarvestrategia huomiota NIEO:lta vai päinvastoin. Niinpä vaikka Huntin maltillisemmat perustarvestrategit näkevät perustarvestrategian mahdollisen kustannustehokkuuden vain positiivisena asiana,[87] jotkut ovat päinvastoin pohtineet, onko perustarvestrategia keino jättää tekemättä NIEO:n sisältämät kauaskantoisemmat muutokset kansainvälisen talouden mekanismeissa ja rakenteissa[88]. Perustarvestrategia olisi siten ikään kuin halpa kopio aidosti oikeudenmukaisemmasta maailmasta, keino pitää kehitysmaat jatkuvasti riippuvaisina, vähentää kehitysapua ja estää NIEO, talouskasvu ja modernisaatio[89]. Myös Galtung on esittänyt epäilyn, että perustarvestrategiaa voitaisiin käyttää kehitysavun vähentämisen perusteena[90]. Jotkut ovatkin pitäneet NIEO:a edellytyksenä muille parannuksille köyhien tilanteeseen, mukaan lukien perustarpeiden tyydyttämiselle.[91]

 

Toisaalta taas on väitetty, että perustarvepolitiikan tulee edeltää NIEO:a ja että pikemminkin NIEO vie huomion pois perustarpeilta kuin päinvastoin.[92] Kuten Galtung toteaa, molemmat tulkinnat huomion viemisestä ovat mahdollisia. Hän kirjoittaa:

 

”the First world would increasingly see Third world argumentation in favour of NIEO as a way of arguing for privileges for Third world elites; the Third world will, correspondingly, see First world argumentation in favour of BN [i.e. Basic Needs] as an argument in favour of the Old International Economic Order, preserving First world privileges at the international level.”[93]

 

Galtung jatkaa, että mikäli perustarvepolitiikkaa vaaditaan kehitysmailta edellytyksenä NIEO:lle tai kehitysavulle, se antaa mahdollisuuden pitkittää NIEO:n toteuttamista ikuisuuksiin, sillä kehitysmailla ei välttämättä ole resursseja toteuttaa perustarvepolitiikkaa. Samoin tällainen ehtojen asettaminen voidaan nähdä puuttumisena maiden sisäisiin asioihin: mikäli perustarvestrategia nähdään yksilötasolla toteutettavana, vaatimusten valvonnan täytyisi myös tapahtua yksilötasolla ja teollisuusmaiden toimesta. Lisäksi yksilön (individual) käsite on tässä tapauksessa länsimaisesta näkökulmasta määritelty.[94]

 

Kaikki eivät kuitenkaan näe NIEO:a ja perustarvestrategiaa ristiriitaisina, joskin tähänkin tulkintaan on erilaisia lähtökohtia. Jotkut esimerkiksi kiistävät ristiriidan toteamalla, ettei perustarvestrategia vaadi irrottautumista kansainvälisestä järjestelmästä, kuten on myös argumentoitu.[95] Sen sijaan Huntin radikaalimmat perustarvestrategit ovat osittain sanoutuneet irti kiistasta painottamalla kehitysmaiden omavaraisuutta ja kolmannen maailman sisällä käytävää kauppaa, joka puolestaan tarkoittaisi ainakin osittain edellä mainittua irtautumista kansainvälisestä talousjärjestelmästä.[96]

 

On hyvä kiinnittää huomio nimenomaan ”kansainvälisestä järjestelmästä irrottautumiseen”. Sekä NIEO että perustarvestrategia ovat joillakin yhdistyneet sosialismiin. Kuitenkin toisille kumpikin niistä on voinut olla keino estää levottomuuksia ja myös sosialistisia vallankumouksia kehitysmaissa. Palaamme kylmän sodan äärelle: taistelu etupiireistä voi saada monenlaisia muotoja.

 

Toisaalta on ollut muutenkin (sekä sosialististen että kapitalististen) teollisuusmaiden etujen mukaista pitää kehitysmaat mukana kansainvälisessä järjestelmässä sen sijaan, että ne kävisivät kauppaa keskenään. Haaviston sanoin kehitysmaissa kiinnostavat työvoima, raaka-aineet, energia ja markkinat[97]. Lista ei merkittävästi poikkea siitä, mikä siirtomaissa aikoinaan kiinnosti emämaita. Joillekin halvan työvoiman, raaka-aineiden ym. saatavuuden takaaminen voisi olla motiivi kannattaa NIEO:a ja vastustaa perustarvestrategiaa, varsinkin kun jotkut ovat liittäneet perustarvestrategian sosialismiin, kuten totesin aiemmin. Galtung puolestaan pohtii, että perustarvestrategia voitaisiin nähdä myös tapana laajentaa teollisuusmaiden tuotteiden markkinoita kehitysmaissa kasvattamalla köyhistä kuluttajia. Hän kirjoittaa:

 

”It is instructive to note that if one hears less about the population explosion today than some years ago it may be because the First world has discovered that more people may not be all bad: after all, they are all potential customers. To make them customers, however, they have to be brought up to a certain level – and this is where the Basic Needs approach enters. Instead of aiming at the rising expectations of the middle class, why not aim for the vast Third world proletariat, […] living in the margins of the monetary economy in numbers much more promising than the middle classes ever were?”[98]

 

Kyseeseen voisi tulla hänen mukaansa myös eräänlainen perustarveteollisuus, joka eläisi perustarpeiden tyydyttämisellä. NIEO ja perustarpeet voisivat siis olla vaihtokauppa: teollisuusmaat pääsisivät kehitysmaiden markkinoille kilpailemaan perustarpeiden tyydyttämisestä ja kehitysmaat saisivat NIEO:n. Ne, jotka puolustavat perustarpeiden tyydyttämistä markkinoiden ja tulojen noston avulla argumentoivat, että ihmisille pitäisi antaa vapaus valita itse, mihin rahansa käyttävät. Kuitenkin lopputulos voi siis olla, että ruokarahat menevät esimerkiksi tupakkaan ja köyhien rooliksi muodostuu markkinoinnin kohteena oleminen. Aiheellisesti Galtung toteaa, että tällainen käsitys perustarvestrategiasta olisi varsin rajoittunut ja tekee köyhistä kohteita, joilla ei ole omaa identiteettiä eikä päätäntävaltaa.

 

Pohdinta on loogista jatkoa lukujen 3.2. ja 4.3. keskustelulle siitä, pitäisikö perustarpeet tyydyttää tuloja nostamalla vai suoraan (”in kind”) ja millaisia vaikutuksia tällä valinnalla on ihmisten vapauteen valita ja hallita omaa elämäänsä. Kukin toteutustapa voi omalla tavallaan rajoittaa vapautta tai lisätä sitä. Galtungin mukaan kiista toteuttamistavoista on vetäytynyt ääripäiden väliseksi kiistaksi, sillä hänen mukaansa perustarpeet voitaisiin tyydyttää myös yhdistämällä markkinavetoista ja ei-markkinavetoista lähestymistapaa.[99] Samoin Galtung tuo NIEO:n yhteydessä esiin pohdinnat aineellisten ja aineettomien tarpeiden suhteesta perustarvestrategiassa, strategian universaaliudesta ja  soveltamisesta teollisuusmaihin:

 

”If the BN approach from the very beginning had been launched as something valid for the whole world, and perhaps with a focus on non-material needs as strong as the focus on material needs, so that the shortcomings in the First world would show up more clearly, the NIEO and BN might be seen more clearly as two relatively independent issues. In view of the way BN has been launched – as applying, predominantly, only to the Third world – the Third world has all reasons to regard it as a way of sidetracking a world issue.”[100]

 

Kuten edellä pohditusta käy ilmi, keskustelu perustarpeista ja NIEO:sta on kietoutunut pitkälti yhteen. Se on ollut varsin laajakirjoista ja määrittelykamppailujen ”rintamalinjat” ovat olleet vaikeaselkoisiakin. Uskottiin markkinamekanismiin tai ei, maailmantalouden rakenteisiin on jo kauan vaadittu muutosta. Vaatimukset ovat voineet kummuta niin modernisaatiota ja markkinamekanismin oikeudenmukaisuutta puolustavalta kuin niitä kritikoivaltakin puolelta. Kuhnilaisesta näkökulmasta voitaisiin ajatella, kuten perustarpeidenkin kohdalla, että kyseessä on toisaalta paradigman sisältä tuleva reformistinen kritiikki ja toisaalta paradigman ulkopuolelta tuleva radikaali kritiikki, jolloin jakolinjoja syntyy sekä paradigmojen sisälle että välille.

En tiedä, onko NIEO:n ja perustarvestrategian vastakkainasettelulla ollut mitään tekemistä asian kanssa, mutta kumpikaan strategia ei ole toteutunut ainakaan radikaalimmassa muodossaan. Galtungin huoli siitä, että strategioiden yhteen sovittamisen sijasta keskitytään niiden väliseen kiistelyyn, ei ole ollut turha[101]. Vaikka perustarvestrategian ei voida sanoa saaneen aikaan radikaalia muutosta, se kuitenkin vähintäänkin aiheutti muutospainetta hallitsevan ajattelutavan sisällä, sillä mikäli hyväksymme Kuhnin ajatuksen kilpailevista paradigmoista, uudistuminen on paradigman kehittymisen ja siis hallitsevan aseman säilymisen edellytys. Muutoin kilpaileva paradigma helposti korvaa ”vanhentuneen” ja uudistumiskyvyttömän hallitsevan paradigman.

 

 

5. Perustarvestrategian rajankäynti

 

Perustarvestrategian sisällöstä on siis käyty runsaasti keskustelua. Kaikki nämä ulottuvuudet vaikuttavat, kun etsitään vastausta kysymykseen, mitä perustarvestrategia tarkoittaa. Käsite on nimittäin muotoutunut samalla tavalla ”joustavaksi” kuin esimerkiksi kestävä kehitys, joka tarkoittaa eri toimijoille varsin erilaisia asioita. Käsitteen joustavuus osaltaan selittää myös sen laajaa kannatusta – joustavaan määritelmään on helppo sitoutua ja jokainen määrittelee käsitteen hieman eri lailla, itselleen sopivasti. Niin perustarpeiden kuin kestävän kehityksenkin määrittelystä käydäänkin jatkuvaa kamppailua, sillä kysymyksessä ovat sosiaalisesti rakentuneet – ja siis jatkuvasti puheessa uudelleen rakentuvat – ongelmat sekä niiden yhtä lailla sosiaalisesti rakentuneet ratkaisuehdotukset. Näiden määrittelykamppailujen tulokset puolestaan rajaavat ratkaisuehdotusten toteuttamisen vaihtoehdot. Hajer kiteyttää: ”Hence policies are not only devised to solve problems, problems also have to be devised to be able to create policies.”[102] Näin ollen ei siis ole olemassa yhtä yhteistä ja selkeärajaista määritelmää perustarvestrategialle, ja vaikka olisikin, se olisi koko ajan muutoksen tilassa.

 

Yhteenvetona voidaan todeta, että perustarpeet on yleinen iskulause, jonka tarkempi määrittely osoittautuu varsin moniulotteiseksi urakaksi. Käsitteessä on nähtävissä Maslow’n tarvehierarkiateorian vaikutus, mutta se on siitä muokkautunut poliittisista syistä varsin erilaisiin muotoihin. Perustarvestrategian määrittelyssä on ollut keskeistä, nähdäänkö perustarpeiden tyydyttäminen täysin uutena lähestymistapana vai reformismina, onko käsite universaali vai ei sekä onko se keino, päämäärä vai molempia. Ei ole myöskään ollut selvää, kuuluuko perustarvestrategia mikro- vai makrotason lähestymistapoihin. Käsite on myös samaan tapaan monitieteinen luonteeltaan kuin esimerkiksi kestävä kehitys, jolloin ei ole järkevää pyrkiä määrittelemään sitä minkään yksittäisen tieteenalan piiriin kuuluvaksi. Jokainen ala määrittelee käsitteen omasta näkökulmastaan ja perustarvestrategiasta puhuttaessa on syytä huomioida useampia näkökulmia. Lisäksi käytäntö ja teoria ovat kaksi eri asiaa, ja perustarvestrategian määrittelykamppailun eri juonteiden ja mahdollisuuksien kirjo kumpuaa kulloinkin vallitsevasta poliittisesta ja tieteellisestä ilmapiiristä.

 

Perustarvestrategian käsitteen muotoutumisessa ja siitä käydyssä keskustelussa on nähtävissä selviä vaikutteita kylmän sodan ideologisista kiistoista ja jakolinjoista, samoin kuin kehitysmaiden ja teollisuusmaiden välisistä kiistoista eritoten NIEO:n ja kapinan pelon osalta. Riittävyyskoulukunnan vaikutus oli läsnä 1970-luvulla ja koulukunnan teesit asettavat perustavanlaatuisia kysymyksiä perustarvestrategian määrittelylle. Vaikutus ei kuitenkaan näy useimmissa käsittelemissäni puheenvuoroissa lainkaan. Tälle on todennäköisesti selityksenä se, että keskeisimmät perustarpeista kirjoittaneet tutkijat olivat taloustieteilijöitä, eivätkä siksi olleet juuri tekemisissä ympäristöasioiden kanssa tai eivät omaksuneet riittävyyskoulukunnan teesejä. Eri alojen ”vihertyminen” on alkanut hitaasti vasta myöhemmin kestävän kehityksen myötä.

 

 

Lähteet

 

 

Kirjallisuus

 

 

Athanasiou, Tom 1997:

Slow Reckoning. The Ecology of a Divided Planet.

Secker & Warburg, Lontoo.

 

Chenery, Hollis B. 1984:

Poverty and Progress – Choices for the Developing World.

Teoksessa Third World Development. A Basic Needs Approach. Toim. Ghosh, Pradip K.

Greenwood Press, Westport.

 

Chichilnisky, Graciela 1984:

Basic Needs, Exhaustible Resources and Growth in a North-South Context.

Teoksessa Third World Development. A Basic Needs Approach. Toim. Ghosh, Pradip K.

Greenwood Press, Westport.

 

Connelly, James ja Smith, Graham 2001:

Politics and the Environment. From Theory to Practice.

Routledge, New York.

 

Dell, Sidney 1984:

Basic Needs or Comprehensive Development: Should UNDP Have a Development Strategy?

Teoksessa Third World Development. A Basic Needs Approach. Toim. Ghosh, Pradip K.

Greenwood Press, Westport.

 

Fischer, Frank ja Hajer, Maarten A.1999:

Beyond Global Discourse: The Rediscovery of Culture in Environmental politics.

Teoksessa Living With Nature. Environmental Politics as Cultural Discourse.

Toim. Fischer & Hajer.

Oxford University Press, Oxford.

 

Galtung, Johan 1984:

Grand Designs on a Collision Course.

Teoksessa Third World Development. A Basic Needs Approach. Toim. Ghosh, Pradip K.

Greenwood Press, Westport.

 

Ghosh, Pradip K. 1984:

Introduction.

Teoksessa Third World Development. A Basic Needs Approach. Toim. Ghosh, Pradip K.

Greenwood Press, Westport.

 

Graciarena, Jorge 1984:

The Basic Human Needs Strategy as an Option: Its Possibilities in the Latin American Context.

Teoksessa Third World Development. A Basic Needs Approach. Toim. Ghosh, Pradip K.

Greenwood Press, Westport.

 

Haila, Yrjö 2001:

”Ympäristöherätys”. Mikä ympäristöhuolessa oli uutta?

Teoksessa Ympäristöpolitiikka. Mikä ympäristö, kenen politiikka? Toim. Haila & Jokinen.

Vastapaino, Jyväskylä.

 

Hajer, Maarten A.1995: The Politics of Environmental Discourse. Ecological Modernization and the Policy Process.

Clarendon Press, Oxford.

 

Hajer, Maarten A.1996: Ecological Modernisation as Cultural Politics.

Teoksessa Risk, Environment & Modernity. Towards a New Ecology.

Toim. Lash – Szerszynski – Wynne.

Sage Publications Ltd, Wiltshire.

 

Hunt, Diana 1989:

Economic Theories of Development. An Analysis of Competing Paradigms.

Harvester Wheatsheaf, Exeter.

 

Huntington, Samuel 1968:

Political Order in Changing Societies.

Vail-Ballou Press, Inc., New York.

 

Isomäki, Risto 1989: Tupakkaongelma paisuu.

Teoksessa Kehitysmaiden terveys ja sairaus. Toim. Lankinen – Karvonen – Mäkelä – Peltola – Peltomaa.

Kandidaattikustannus, Forssa.

 

Klein, Naomi 2000:

No Logo – tähtäimessä brändivaltiaat.

WS Bookwell OY, Juva 2001.

 

Konttinen, Esa 1999:

Ympäristökansalaisuuden kyläsepät.

Jyväskylän yliopistopaino, Jyväskylä.

 

Käyhkö, Jukka 1999:

Luonnonvarat.

Teoksessa Maailmanlaajuiset ympäristöongelmat. Toim. Gustafsson, Jaana.

Turun yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen julkaisuja A:71. Painosalama Oy.

 

Lowe, Norman 1997:

Modern World History.

Macmillan Press Ltd, London.

 

OECD 1984:

Implications of a More Purposeful Basic Human Needs-Oriented Approach to Development.

Teoksessa Third World Development. A Basic Needs Approach. Toim. Ghosh, Pradip K. (OECD 1984a)

Greenwood Press, Westport.

 

OECD 1984:

The Situation and Prospects of the Very Poor.

Teoksessa Third World Development. A Basic Needs Approach. Toim. Ghosh, Pradip K. (OECD 1984b)

Greenwood Press, Westport.

 

Oman, Charles P. ja Wignaraja, Ganeshan 1991:

The Postwar Evolution of Development Thinking.

Macmillan Academic and Professional Ltd., Lontoo.

 

Schwefel, Detlef 1984:

Basic Needs, Planning and Policies.

Teoksessa Third World Development. A Basic Needs Approach. Toim. Ghosh, Pradip K.

Greenwood Press, Westport.

 

Sheehan, Glen ja Hopkins, Mike 1984:

Meeting Basic Needs: An Examination of the World Situation in 1970.

Teoksessa Third World Development. A Basic Needs Approach. Toim. Ghosh, Pradip K.

Greenwood Press, Westport.

 

Srinivasan, T.N. 1984:

Development, Poverty, and Basic Human Needs: Some Issues.

Teoksessa Third World Development. A Basic Needs Approach. Toim. Ghosh, Pradip K.

Greenwood Press, Westport.

 

Streeten, Paul and the World Bank 1984:

The Distinctive Features of a Basic Needs Approach to Development.

Teoksessa Third World Development. A Basic Needs Approach. Toim. Ghosh, Pradip K.

Greenwood Press, Westport.

 

Virta, Juha 1998:

Man’s Attempt to Achieve His Potential. Robert McNamara and the Objectives of Development.

Yleisen historian pro gradu –työ, Turun yliopisto.

 

Wahlström – Hallanaro – Manninen 1996:

Suomen ympäristön tulevaisuus.

Oy Edita Ab, Helsinki.

 

Weaver – Jameson – Blue 1984:

Growth and Equity: Can They Be Happy Together? An Analysis of Seven Models and Their Critics.

Teoksessa Third World Development. A Basic Needs Approach. Toim. Ghosh, Pradip K.

Greenwood Press, Westport.

 

 

 

Sähköiset lähteet

 

 

Boeree, George C. 1998:

Personality Theories. Abraham Maslow.

<http://www.ship.edu/~cgboeree/maslow.html>

Shippensburg University of Pennsylvania.

Luettu 21.3.2003.

 

Davis, David H. 2001:

Abraham Maslow. Understanding Human Motivation.

<http://www.politicalscience.utoledo.edu/faculty/davis/maslow.htm>

University of Toledo.

Luettu 21.3.2003.

 

Haavisto, Pekka 2001:

Global Environmental Politics. Trade and Environment. Introduction.

<http://www.valt.helsinki.fi/sospo/Yrtti/oppimateriaali/haavisto/lecture3.htm>

Luettu 12.4.2003.

 

Kontro – Korpi – Seppänen 2000:

Abraham Maslow 1908-1970. Tarvehierarkiateoria.

<http://edtech.oulu.fi/sampo/99-2000/cumu/myohaiset/maslow.htm>

Oulun yliopisto.

Luettu 21.3.2003.

 

Marron-Grodsky, Theresa (sine anno):

History of Management Thought. The Evolution of Management Theory.

<http://polaris.umuc.edu/~tgrodsky/admn601/managethought.html>

University of Maryland University College.

Luettu 21.3.2003.

 

Rannikko, Pertti 2001:

Yhteiskunta ja ympäristö.

<http://video.helsinki.fi/yrtti/Rannikko/index.html>

Luettu 11.4.2003.

 

Suomen YK-liitto (sine anno):

Inhimilliset perustarpeet.

<http://www.ykliitto.fi/yktieto/kehitys5.htm>

Luettu 10.4.2003.

 

[Artikkelin viitetiedot: Nyyssönen, Eija 2003: Inhimillisten perustarpeiden strategia: käsitteen tausta, määrittely ja 1970-luvun poliittisen ilmaston vaikutus keskusteluun. Opinnäyte, Turun yliopisto.]