Yksin olemisen jalo taito

Ihminen on sosiaalinen eläin. Se ei silti tarkoita, että jatkuvasti olisi oltava jonkun läheisyydessä. Itse asiassa todellinen sosiaalisuus on mahdollista vasta sitten, kun yhdessä ja erikseen -ajat ovat harmonisessa tasapainossa. Muutoin "sosiaalisuus" on värittynyt ahdistuksen tai yksinäisyyden paksulla lateksimaalilla, eikä happi tahdo kulkea vapaasti. Silloin kahden ihmisen välisessä vuorovaikutuksessa ei ole kyse sosiaalisuudesta vaan yksinäisyydestä tai oman tilan puutteesta.

On aikoja, jolloin on hyvä olla tavallista enemmän toisten seurassa, mutta on aikoja, jolloin on erittäin tärkeää olla enemmän yksikseen. Taukoamatta toisten seuran kaipaaminen on aivan yhtä huolestuttavaa ja haitallista kuin kokonaan syrjään vetäytyminenkin. Jos jo pelkkä ajatus muutaman kuukauden yksinasumisesta tuntuu mahdottomalta, kannattaa ehdottomasti tutustua itseensä syvällisemmin. Nimittäin itsekseen olemista pelkäävä ja vieroksuva takertuu ympärillään oleviin ihmisiin ja on heistä aina jossain määrin riippuvainen, yleensä enemmän kuin vähemmän. Parisuhteessa tällainen takertuminen johtaa pahimmillaan molempien osapuolten uupumukseen, kun kummallakaan ei enää ole omaa tilaa jota hengittää.

Seuraa välttämättä tarvitseva on yksinäinen jatkuvasti, myös seurassa, sillä toisten seura vain peittää sen pohjalla kytevän ristiriidan, jota kyseinen henkilö ei halua kohdata: yksinäisyyden pelko. Mutta itsekseen hyvin toimeen tuleva ei ole yksinäinen edes yksin ollessaan ja kaikenlainen kanssakäyminenkin on seurallisempaa ja miellyttävämpää.

On totta, että toiset ovat peilejä, joista voi nähdä itsensä ja siten oppia tuntemaan itseään. Mutta jos peilikuva on ainoa mitä koskaan katsot, et tunne itsestäsi muuta kuin peilikuvan, joka et ole sinä. Peili ei välttämättä ole aina optiikaltaan virheetön, se voi olla likainen, sitä ei välttämättä tule katsottua kohtisuoraan vaan mitä erilaisimmista kulmista, peiliä katsoessa voi olla itselläänkin käytössä vääristävät silmälasit. Miksi sitten ei katsoisi itseään suoraan, ilman peiliä?

Aivan niin, silmä ei voi nähdä itseään. Mutta sinäkään et ole silmä, jonka tarvitsisi nähdä itsensä. Itsensä tunteminen ja omassa seurassa viihtyminen ovat jotakin aivan muuta. Esimerkiksi yksinäisyyden tunteeseen tutustuminen, perehtyminen ja sen selvittäminen eivät onnistu mitenkään muuten kuin olemalla yksin. Siinä samalla selviää monia oleellisia rakenteita omasta itsestä, jotka nousevat esille toisten seurassa toimittaessa.

Mukavia kokemuksia on hieno päästä jakamaan reaaliajassa toisen kanssa, mutta jos mikään kokemus ei tunnu mahtavalta yksin ollessa, on sekin kovin surullista. Se tarkoittaa myös sitä, että toisenkin seurassa kokemuksen jakamista rajoittaa läheisriippuvuus. Voin suositella kenelle tahansa vähintään viikon jaksoa vuodessa, jonka viettää ilman mitään ihmiskontakteja, ja käyttää tuon ajan itseensä tutustumiseen. Mikään ei kuitenkaan ole tärkeämpi ihmissuhde kuin suhde itseensä, sillä sille suhteelle kaikki muut suhteet rakentuvat: se suhde on se mitä sinä olet.

Kun viihdyt pitempiäkin aikoja yksin ilman pienintäkään yksinäisyyden tunnetta, pystyt iloitsemaan toistenkin seurasta paljon täydemmin. Silloin suhteesi toisiin ihmisiin on aitoa, välitöntä, eikä tuolloin ohjaavana vaikuttimena ole omistushalu tai jonkin saaminen toiselta ihmiseltä. Vaikuttimena on vain puhdas ilo toisen seurasta ja tuon ilon yhteinen jakaminen, ilman mitään vaatimusta vastapalveluksesta tai pelkoa yhteisen ajan päättymisestä.

Tietysti edellä mainitun kaltaiseen kanssakäymiseen tarvitaan myös itsekkyydestä luopumista, myötätuntoa, jne., mutta sellaisetkin ominaisuudet nousevat automaattisesti yksinäisyyden tunteen syvällisestä ymmärtämisestä – mikä on siis mahdollista saavuttaa ainoastaan yksinäisyydessä. Iloitkaamme seurasta täysipainoisesti; niin omasta kuin toistenkin.

  -  14.11.2007