Valo ja pimeys ovat kavereita

 

 

Tähän vuodenaikaan Etelä-Suomessakin päivän pituus on selvästi pimeää vuorokaudenosuutta lyhyempi, eikä pohjoisessa aurinko nouse enää lainkaan. Elämme siis pitkälti pimeydessä, mutta minkälaisessa? Sen voimme päättää itse.

 

Puhutaan kaamosmasennuksesta, D-vitamiinin puutteesta, väsymyksestä, unirytmihäiriöistä, suositellaan kirkasvalolamppuja ja muita loistimia huijaamaan pimeyttä. Itsessäni en ole edellä mainittuja pimeyden oireita koskaan tunnistanut, vaikka olen koko ikäni laiminlyönyt D-vitamiinisuositukset, pidän hyvin hämärästä valaistuksesta ja eräs huvikseni kokeilemani laadukas kirkasvalolamppu teki minut vain ärtyisäksi. Siltikään en suinkaan väitä oireilijoiden olevan luulosairaita, mutta omalla asenteella voi vaikuttaa asiaan yllättävän paljon. Omallakin kohdallani esimerkiksi lumipeitteen piristävä vaikutus on myönnettävissä kutakuinkin kiistattomasti, vaikkakin se perustuu luminanssivolyymin kasvun lisäksi moniin esteettisiin aspekteihin, kuin myös akustisiin ominaisuuksiin.

 

Itse ainakin nautin kaikista vuodenajoista ja niiden vaihtumisista: päivien pimenemisistä, karusta loppusyksystä, loskakeleistä ja lumisesta talvesta, pirteästä keväästä ja loistavan rehevästä lämpimästä kesästä. Mitä olisi valo ilman pimeyttä? Miksi kytkeä oma mielialansa silmin aistittavan valon määrään? Jos näköhermot lakkaavat juttelemasta mielenkiintoisia näköhavaintotarinoita, voi herkistää muita aisteja, tai vielä parempi, jos kääntää huomion ulkomaailman sijasta sisäiseen maailmaan.

 

Jos tarkastelet pimeyttä sisäisestä maailmasta käsin, sydämen valossa, on pimeydessäkin valtavasti lohtua, läheisyyttä ja aistikkuutta. Näitä asioita on tosin helppo tärvellä mauttoman räikeillä valaistuksilla ja kaikenlaisilla keinovaloilla ylipäätään. Kyllähän rehellinen pimeys, mahdollisesti aidolla kynttilällä säestettynä, on varmasti psyykkisesti miellyttävämpi kuin tuntikausien uiskentelu kaikenkarvaisessa keinovalosaasteessa, vilkkuvista jouluvärivaloista nyt puhumattakaan. Eipä monikaan asia ole mielialaa kohottavampi kuin talvinen keskiyön kuutamokävely, ilman minkäänlaista muuta valaistusta, luonnollisen hiljaisuuden hyväillessä korvakäytävän kiemuroita. Samalle tasolle pystyy ainoastaan vastaava kävely pelkässä tähtitaivaan valaistuksessa.

 

Näkyvän valon aallonpituusalue on kovin pieni pätkä kaikista tarjolla olevista aaltomuodoista. Kvanttimekaniikassakin mallinnetaan kaikkia fysikaalisia ilmiöitä aaltofunktioina – materiakin on vain tietynlaista värähtelyä. Jos silmämme olisivat yhtä kehittyneet kuin joillakin hyönteisillä, näkisimme monesti nykyisessä pimeydessä kaikenlaisia uusia sävyjä, kuten infrapunaa ja ultraviolettia. Mutta jos sivuutamme silmämme kokonaan ja katsomme asioita sydämen valossa, ei ole aaltomuotoa, joka ei olisi näkökentässämme. Silloin säkkipimeydessäkin on enemmän valoa kuin itse Auringossa.

 

Kannattaakin unohtaa tarvitsevansa valoa, näkyvää valoa. Et tarvitse sitä, sillä sinulla on kaikki tarvittava valo aina mukanasi, sydämessäsi. Kunhan vain katsot sinne, niin siellä se on. Mutta jos pitäydymme itsekkäästi halussamme saada lisää luonnollista valoa, olemme ristiriidassa todellisuuden kanssa ja aiheutamme välittömästi itsellemme tarpeetonta kärsimystä, josta kumpuaa masennus, joka johtaa väsymykseen ja unihäiriöihin sekä altistaa D-vitamiinin puutteen haitallisille vaikutuksille.

 

Kyllä pimeydellä ja pimeillä vuodenajoilla on oma funktionsa, joka on luonteeltaan ehdottomasti positiivinen. Jos tuota funktiota ei olisi, maapallo ei ehkä olisi niin kaltevassa kulmassa aurinkoon nähden kuin nykyään, kiertorata auringon ympäri olisi erilainen, eikä siten esiintyisi nykyisiä vuodenaikavaihteluita. Näin on kuitenkin aina ollut ja ihminen on elänyt koko evoluutiohistoriansa näiden vaihteluiden keskellä, joten voit takuulla luottaa siihen, että kehosi on kyllä sopeutunut näihin valomäärän vaihteluihin – kysymys onkin vain siitä, oletko sinä?

 

  -  29.11.2007

Henrik Varpiala