Todellisuuden tylsyys
 
 
Elämme pääosan päivästämme epätodellisessa maailmassa. Tarkoitan tässä epätodellisuudella lähinnä eri laitteiden luomia keinotodellisuuksia ja myös ajatusten tasolla tapahtuvaa fiktiivistä kuvittelua. Itse asiassa jo ajatus sinänsä vie huomion pois todellisuudesta, eli nykyhetkestä. Nykyhetken ulkopuolella ei kuitenkaan ole olemassa yhtään mitään. Einsteinkin osoitti ajan olevan vain suhteellista.
 
Voiko keinotekoisesti luotu todellisuus olla viehättävämpi kuin aito ja alkuperäinen? Keinotodellisuuskaan ei kuitenkaan ole mahdollinen ilman alkuperäistä todellisuutta, jonka rakennuspalikoita yhdistelemällä ja muuntelemalla saadaan haluttu aistit valloittava kokemus. Joku voisi tietysti ajatella kaoottista lelupalikkakasaa, jossa ei ole mitään mielenkiintoista, mutta taitavasti järjestelemällä siitä saadaan silmää hivelevä luomus. Erityisen lahjakas kasailija saa aikaan rakennelman, joka on suorastaan vangitseva: ympäröivä todellisuus haihtuu olemattomiin, eikä katsoja tiedosta mitään muuta kuin tuon hämmästyttävän teoksen.
 
Sinänsä rakennuspalikoiden uudelleenjärjestelyssä ei ole mitään pahaa tai väärää, mutta liiallinen keskittyminen pelkkään järjestelyyn saa aikaan toivotun järjestyksen sijasta epäjärjestystä. Kun huomio ja kiinnostus ovat asioiden muuttamisessa omaksi eduksi, jää suurempi kokonaisuus väistämättä huomioimatta. Jos vaikka halutaan uusi moottoritie, ei alle jäävällä luonnolla ja muilla haittavaikutuksilla ole paljoakaan arvoa - se nyt vaan tarvitaan.
 
Niinpä olemmekin päätyneet nykyiseen tilanteeseen, jossa elävää todellisuutta jyrätään herkeämättä elottoman keinotodellisuuden alta, jolloin aidosta todellisuudesta tulee yhä tylsempi ja sitä paetaan keinolla millä hyvänsä. Kyseessä on syöksykierre, jossa elävä luonto korvautuu betonilla, asfaltilla, metalleilla ja muoveilla. Lapsetkin kasvavat nykyään tietokoneen, videopelien, videoitten sekä television ohjauksessa ja loppuaika meneekin ulkoapäin ehdollistettuihin menoihin, kuten vanhempien järjestämiin harrastuksiin, päivähoitoon ja kouluun. Huomio on kiinnittyneenä jatkuvasti johonkin joko epätodelliseen tai ennalta määrättyyn kohteeseen - aamusta iltaan. Missä välissä voisi tarkastella ympäristöä omaehtoisesti ja tutustua vaikka rauhallisuuteen tai kiireettömyyteen?
 
Ihmiset kaipaavat jännitystä. Nykyään on tavallista uhmata henkeään monenlaisilla extremelajeilla, kuten vuorikiipeilyllä, laskuvarjo- ja benjihypyillä tai vaikka autolla kaahaamisella. Sota- ja nälkävuosina harvalle tuli mieleen saattaa itsensä ylimieliseen ja vapaaehtoiseen hengenvaaraan, koska vaara oli jo sisäänrakennettuna arkipäivässä. Toinen syy on meneillään oleva epätodellisuusbuumi, jolloin aidon todellisuuden ja nykyhetken kokemisesta pitää kehittää harrastus ääriurheilun avulla, koska muuten se jää ajanpuutteen vuoksi kokematta. Vuorikiipeilijällä ei ole varaa ajatella huomisen kauppalistoja, kun sormenpäissä riippuu koko elämä. Jos kiipeilijä ei ole tiukasti kiinni nykyhetkessä koko huomiollaan ja kehollaan, hän putoaa.
 
Kaipaamme siis nykyhetkessä elämistä, mutta toimintamme johtaa kuitenkin yhä enemmän siitä poispäin. Niinpä olisikin yhtä oikein päätellä, että emme halua elää ainakaan nykyhetkessä, koska "pitää saada aika kulumaan". Toisin sanoen haluamme tehdä jatkuvasti jotakin ja tekemättömyys saa ihmiset voimaan pahoin. Tekeminen vie huomion pois ympäröivästä "tylsästä", aidosta todellisuudesta ja monesti myös pois nykyhetkestä. Tämä todistaa yhteiskuntarakenteen olevan keinotodellisuutta suosiva, eikä niinkään nykyhetken olevan kelvoton.
 
Yhteiskuntamme perustuu tuottamiseen ja kulutukseen. Ihmisten on työnteon lisäksi kulutettava toisten tekemiä tuotteita. Tämä kulutus taas vaatii tarpeita, jotka luodaan mielikuvilla tuotteiden elämää parantavasta vaikutuksesta, eli keinotodellisuuden suosittelulla. Tarpeiden luominen on sitä helpompaa, mitä vähemmän on ilmaisia nautittavia asioita kaikkien saatavilla, kuten luonto. Niinpä koskemattoman luonnon puuttuminen lisää tarvetta korvaaville kokemuksille ja sitä kautta edesauttaa luonnon kulutusta entisestään.
 
Myös sosiaaliset kontaktit on pitkälti ehdollistettu tuotanto-kulutuskierteeseen, sillä uusiin ihmisiin ei käytännössä voi tutustua, eikä vanhoja tuttuja ole helppo tavata, jos ei käy ravintoloissa, kapakoissa, yökerhoissa, elokuvissa, huvipuistossa tai jos ei harrasta jotakin, käy töissä tai koulussa. Herkästi saa myös kuulla kunniansa, jos ei omista nykyaikaisia tavaroita ja pukeutuu epämuodikkaisiin vaatteisiin. Jos siis irtaannut tuotanto-kulutuskehästä, olet myös sosiaalisesti syrjäytynyt.
 
Nykyhetki ja todellisuus koetaan kammottavan tylsäksi, koska se uhkaa kaikkea "mukavaa" mitä olemme saaneet aikaan ja lisäksi vieläpä koko yhteiskuntarakennetta. Olemme kuitenkin itse luoneet tämän todellisuuden, jossa eläminen ilman keinotodellisuuksia on tehty äärimmäisen vaikeaksi ja epäinhimilliseksi. Alkuperäiskansoissa, "primitiivisissä" kulttuureissa ja muissa yksinkertaisissa yhteiskuntamuodoissa ei tunneta masennusta, burnouttia eikä syrjäytymistä.
 
  -  28.10.2004
 
* Vihreän polun julkaisu: Todellisuuden tylsyys

Henrik Varpiala