Kadonneen television arvoitus
 
 
Suomessa katsotaan televisiota keskimäärin yli kolme tuntia päivässä. Lisäksi töitä tehdään kahdeksan tuntia, nukkumiseen kuluu vähintään seitsemän tuntia ja muihin päivän pakollisiin toimiin uppoaa jokunen tunti. Tämän jälkeen alkaakin taas uusi päivä. Monilla aamu alkaa aamutv:llä. Töistä tultua rentoudutaan laittamalla televisio päälle ja sen annetaan viihdyttää vähintäänkin taustalla aina nukkumaanmenoon asti. Päivä vaihtuu huomaamattomasti ja kivuttomasti toiseen.
 
Olen ollut ilman televisiota reilut kolme vuotta, enkä ole päivääkään ratkaisuani katunut - itse asiassa se on ollut yksi elämäni rakentavimpia valintoja. Enää päivät eivät ole valuneet ohitse ohjelmien parissa, jotka eivät olleet oikeastaan lainkaan kiinnostavia, mutta jostain syystä niitä vain tuli katsottua. Helposti pienenkin luppoajan ilmaantuessa televisio räpsähti päälle, eikä muita vaihtoehtoja tullut edes ajatelleeksi, "kun onhan meillä telkkari". Kuvaruutu oli helppo ratkaisu ajan kulutusongelmiin. Television lähdettyä olenkin monesti ihmetellyt miten paljon aikaa telkkarin katseluun löytyi, kun nykyään tekemistä on tuntunut olevan aina enemmän kuin riittävästi. Toiminta on myös selvästi monipuolistunut ja muutkin kuin istumalihakset saavat kyytiä.
 
Television katsomisesta tulee nopeasti tapa, joka on passivoiva ja haitallinen varsinkin pienten lasten kehitykselle. Televisio on arvaamattoman vangitseva, koska se ottaa täysin haltuunsa kaksi meidän tärkeintä aistiamme: kuulon ja näön. Kehittyvien lasten tapauksessa tämä tarkoittaa esimerkiksi visualisointikyvyn haihtumista ja muutenkin aivotoiminnan kehityksen yksipuolistumista. Tutkimukset ovat osoittaneet, että aivojen kehittymisessä tapahtuu kolme suurta hyppäystä, jolloin aivoista poistuu demyelinaatiossa "ylimääräiset" yhteydet aivosolujen välillä. Tämä tarkoittaa myös käyttämättömien tai vähän käytettyjen aivojen eri ominaisuuksien pyyhkiytymistä pois, mikä huomattavasti vaikeuttaa tai tekee jopa mahdottomaksi näiden ominaisuuksien uudelleenoppimisen. Niinpä kasvuprosessin toteutuessa television luomassa keinotodellisuudessa, aivot kehittyvät vain mainosteollisuuden värittämän draaman ja viihteen parissa - varsin vääristyneessä suhteessa todellisuuden kanssa.
 
Muistin ja abstraktin ajattelun kaksi tärkeintä perustaa ovat sanojen muuntaminen sisäisiksi kuviksi ja kyky tulkita näkemänsä sanoiksi. Tietysti ensin on opittava myös havainnoimaan ympäröivää todellisuutta sen kaikkine yksityiskohtineen. Juuri nämä kehitysvaiheet television katselu estää tehokkaasti. Eli televisio-ohjelmien sisältö on vain sivuseikka television haitallisuutta arvioitaessa, vaikka eipä sekään puoli ole todellakaan yhdentekevä. Kun otetaan huomioon television mainokset, ohjelmien viihteellinen ja väkivaltainen pääpaino sekä monissa maissa myös vahva poliittinen ja taloudellinen sensuuri, muodostuu televisiosta varsin haitallinen kokonaisuus. Niinpä lapsista kasvaa sukupolvi, jolta puuttuu kriittisen ajattelun taito ja heistä tulee entistä enemmän teollisuuden ja poliitikkojen sätkynukkeja. Tämä muutos on jo pitkälti havaittavissa.
 
Epärealistisen televisiomaailman sijaan voi vaikkapa lähteä tutkimaan oikeaa todellisuutta tai lukea jotakin enemmän tai vähemmän fiktiivistä, jolloin ympäristön hiljaisuus säilyy ja visualisointikyky sekä ajattelu yleensäkin kehittyvät. Helposti pidämme television puuttumista alkeellisena tai vähintäänkin erikoisena, mutta tutkimukset ja oma kokemus osoittavat kuvaruudun ennemminkin haitalliseksi. Jälleen olemme menneet tekniikan kehittelyssä eteenpäin, mutta taantuneet saman verran sosiaalisena yhteiskuntana ja tulleet sisäiseltä maailmaltamme yhä köyhemmiksi.
 
  -  15.9.2004
 
* Vihreän polun julkaisu: Kadonneen television arvoitus

Henrik Varpiala