Kun mikään ei riitä
 
 
Yksi tärkeimmistä elämäämme pyörittävistä periaatteista on, ettei mikään riitä. Ilman tätä mottoa talous ei kasvaisi, eikä varsinkaan kiihtyvästi, mikä taas johtaisi yhteiskunnan tukipilarien romahtamiseen. Kuinka ihmeessä hyvinvointivaltioksi itseään nimittävä yhteiskuntarakennelma voi perustua riittämättömyyden viljelyyn?
 
Entä miten tämä riittämättömyys sitten esiintyy? Varsinkin kaikessa kuluttamiseen liittyvässä, mutta myös ihmissuhteissa ja muissa sosiaalisissa tilanteissa. Juuri ostetut tavarat menettävät maagisen viehättävyytensä kovin nopeasti ja se mikä ennen näytti piristävän elämää, alkaakin vaikuttaa tylsältä - tarvitaan jälleen jotain uutta vaihtelua. Kuten eräs luonnonystävä on todennut - heräteostos on kuin pakkasella pissaisi housuunsa. Ihmissuhteetkin näyttävät nykyään noudattavan samaa kertakäyttökaavaa kuin kulutustuotteet ja heräteostokset. Tähän vaihteluntarpeeseen ja kuluttamiseen kannustavat lähinnä elinympäristön tylsyys ja luonnottomuus, palkkatyön yksitoikkoisuus, houkuttelevien tuotteiden tarjonta ja mainonta, kulutusta ja itsekkyyttä suosiva yhteiskuntarakenne, kiinnostumattomuus elämän henkiseen puoleen sekä kokonaisuuden käsittämiseen.
 
Toisaalta ei ole mikään ihme, että joka puolelta meitä kannustetaan tuntemaan riittämättömyyttä, sillä nykyinen kilpailu- ja kulutusyhteiskunta ei todellakaan pysyisi pystyssä päivääkään, jos suurin osa kansalaisista tulisikin yllättäen tyytyväisiksi omaan itseensä ja omaisuuteensa. Koska riittämättömyyden viestin välittäminen ihmisille on yhteiskunnan elinehto, on viestin oltava myöskin voimakas. Siten ei ole mitenkään yllättävää, että ihmiset tuntevat jatkuvaa puutetta milloin mistäkin ja mielenterveysongelmat ovat jatkuvassa kasvussa - samoin kuluttaminen. On hyvä huomioida, ettei kulutuksen lisääntyminen ole siis suinkaan vähentänyt mielenterveysongelmia.
 
Tohdin väittää, ettei riittämättömyyden tunne ole ihmiselle mitenkään luontainen peruslähtökohta. Sitä on siis ruokittava ja sille on annettava tekohengitystä, jottei meistä pääsisi tulemaan täysin tyytyväisiä. Kokonaisuudessaan riittämättömyyden viljely on hyvin monisäikeinen prosessi, jonka kaikki palat vahvistavat toisiaan ja siten kukin niistä voimistaa riittämättömyyden tunnetta. Kuten arvata saattaa, siemenet on kylvettävä jo varhain, jos mielitään niittää optimaalinen sato. Siementen istutus sinänsä on kylläkin helppoa, sillä vanhempien omaksuma maailmankuva siirtyy jälkikasvulle yleensä automaattisesti ja siten siirtyvät myös kaikki eväät riittämättömyyden kokemiseen.
 
Yksi tehokkaimmista tavoista ruokkia riittämättömyyden tunnetta on käyttää pelkoa paimentajana. Katso vaikka uutisten aiheita: pääasiassa pelkkiä onnettomuuksia, rikoksia, sotaa ja muuta pelottavaa. Sama pätee uskontojen "ilosanomaan" helvetistä, koulujen ja armeijan kurinpitoon, sääntöjen rikkomisesta koituvan rangaistuksen pelkoon, työpaikan menettämisen pelkoon ja etenkin kaikin tavoin erilaisuuden pelkoon. "Erilaiset" syrjäytetään yhteiskunnan ulkopuolelle, vaikkakin heidän sanotaan itse "syrjäytyneen". Joka puolelta syydetty pelko saa ihmisistä otteen ja pelosta käsin ihminen tottelee sokeasti, eikä välttämättä osaa enää arvioida mahdollisia vaihtoehtoja taikka valitsemansa toimintatavan mielekkyyttä.
 
Hyvä puoli tässä asiassa on, että kuka tahansa voi milloin hyvänsä päättää olla hyväksymättä nämä ulkopuolelta tulevat viestit kyseenalaistamattomina totuuksina. Kun lopettaa jatkuvan tavaroiden hankintakierteen pähkäilyn, pitää television kiinni, käy enemmän hiljaisessa luonnossa kävelemässä ja ennen kaikkea pysähtyy kerrankin ajatuksiaan myöten paikoilleen, ei ole kovin vaikea olla rehellinen itselleen ja myöntää kaiken olevan hyvin - etenkin juuri sillä vallitsevalla hetkellä. Tulevaisuus pitää kyllä huolen itsestään, eikä menneisyydelle enää voida mitään, joten miksi murehtia juuri nyt? Tiibetiläinen sananlasku sanoo: jos ongelmalle voi tehdä jotain, on turha murehtia sitä. Jos sille ei voi tehdä mitään, on turha murehtia sitä.
 
Mitäs jos kaiken uhallakin "syrjäydyttäisiin" porukalla yhteiskunnan suosimasta pelon ja riittämättömyyden tunteen viljelystä ja ryhdyttäisiinkin kaikki vain elämään pelko- ja kulutusvapaata, mutta harvinaisen rikasta elämää? Lienee tarpeetonta murehtia kuinka yhteiskunnan kävisi, sillä se kyllä muuttuu ihmisten mukana - sehän on aina juuri sen näköinen kuin siinä elävät ihmiset. Eikä toisaalta ole mielestäni mitään syytä murehtiakaan toimimattomiksi ja haitallisiksi todettujen yhteiskunnan ominaisuuksien poistamista, jolloin jäljelle jäävät hyvät puolet loistavat entistä kirkkaampina.
 
Jos tällä tavoin päättäisimme ryhtyä "tyytyväisiksi", ei se silti tarkoittaisi, etteikö sen jälkeen tarvitsisi enää muuttaa mitään tai että hyväksyisimme kaiken sellaisenaan. Kyse onkin enemmän lähtökohdista: olemmeko mukana kulutuksen ja pelottelun huumassa, vai toimimmeko tämän kaiken ulkopuolelta?
 
  -  24.3.2005
 
* Vihreän polun julkaisu: Kun mikään ei riitä

Henrik Varpiala