Pähkinäveijarin syysterveiset
 
 
Pari kuukautta sitten kirjoitin oravasta, joka syö miltei päivittäin pähkinöitä kädestä. Nyt loppukesä on vaihtunut syksyyn ja kurren turkki on värjäytynyt harmahtavaksi. Tämä veikeä pähkinäveijari on keksinyt myös uusia tapoja ilmoittaa olemassaolostaan - ja himostaan pähkinöihin. Ellei sitä muuten sattumalta huomata, alkaa oven takaa kuulua omituista rapinaa ja orava käy istuskelemassa keittiön ikkunalaudalla sisälle tähystäen: ilmeestä ja eleistä päätellen tekisi taas mieli pähkinöitä.
 
Orava on yllättävän ovela otus. Siitä saa nopeasti myös oivallisen ystävän. Ystävyyden ei sinänsä tarvitse olla molemminpuolista, vaan oravan puuhien seuraaminen ja sen säikyttelyn välttäminen on jo ystävyyttä sinänsä - kunnioitusta, joka ei vaadi vastapalvelusta. Joillakin luontokappaleilla on merkillinen ominaisuus levittää hyvää mieltä pelkällä olemassaolollaan. Tämä ominaisuus ei tosin ole mitenkään rajallinen, vaan jokaisesta yksilöstä ja yksityiskohdasta on löydettävissä hämmästyttäviä ja ihailtavan arvoisia asioita.
 
Oravilla on kiireiset ajat meneillään, sillä ruokaa on piiloteltava varastoon talven varalle ja niinpä näitä vieteripalloja voikin nähdä pomppimassa sinne tänne milloin missäkin pusikossa. Vakoilijat on harhautettava eikä mikä tahansa paikka sovi ruoan talletukseen. Myös lämpöeristystä tarvitaan talvipesän pehmikkeeksi, joten ei kannata ihmetellä jos rakennusten villaeristeisiin ilmestyy aukkoja. Pienen oravan matkaan mahtuu kerralla yllättävän suuri tuppo. Yleensä ne pupeltavat käpälillään hampaiden ja poskilihasten ripeällä säestyksellä ison pallon, joka pysyy hyvin kasassa kovassakin vauhdissa.
 
Talvi on siis tulossa ja luonto valmistautuu useamman kuukauden lepoon. Lehdet ovat pudonneet, hyönteiset ja monet eläimet menneet talviunille, mutta mitä tekee ihminen? Käännämme katkaisimesta valaistuksen ja lämmityksen päälle, jonka jälkeen jatkamme aherrusta ja ähellystä entiseen malliin. Luonnollista ainoastaan ihmisten mielestä.
 
Yhä enemmän työntekoa sullotaan sinnekin, missä sitä ei vielä ole, eli vapaa-ajalle ja pyhäpäiville. Kaupat ovat yhä pitempään auki ja usein myös viikon jokaisena päivänä. Saksassa työntekijöitä on pakotettu irtisanomisuhalla tekemään pitempiä työpäiviä samalla palkalla. Orjatyöhön verrattavilla vapaakauppa-alueilla työpäivät venyvät 16-tuntisiksi ja palkalla saa hädin tuskin seuraavan päivän aterian. Näiden alueiden tehtaissa tuotetaan suuri määrä meidän päivittäisistä kulutustuotteistamme, kuten vaatteita, elektroniikkaa, kalusteita ja sekalaista rihkamaa.
 
Kukaan ei kuitenkaan kyseenalaista taukoamattoman työntekomme motiiveja ja päämääriä, vaikka tietääkseni meillä ei olisi kiire missään muussa asiassa kuin ympäristötuhojen estämisessä, johon ei kuitenkaan kiireen keskellä kiinnitetä huomiota kuin muodollisesti. Säntäilemme sokeasti korkeimman opitun hyveen perässä - työnteon. Ratkaisevaa on ainoastaan työn kuuliainen tekeminen, ei niinkään mitä tekee ja mitä siitä seuraa.
 
Oravilla ei ole muuta kuin itse rakentamansa pesä, toiset oravat, ympäröivä luonto jossa liikkua ja josta hakea syötävää. Mikä on ihmisen saanut monimutkaistamaan tämän yksinkertaisen ja toimivan mallin? Seurauksena on ollut sotia, kateutta, nälkää, ympäristöongelmia, syrjäytymistä, kurjuutta.
 
Ensi kerralla kun näet oravan, kerro Henkalta terveisiä.
 
  -  14.10.2004
 
* Kuvia kyseisestä oravasta Kuvia -sivulla
 
* Vihreän polun julkaisu: Pähkinäveijarin syysterveiset

Henrik Varpiala