Koulusurmien ristitulessa
Suomi suree. Jossain määrin suruun on liittynyt muitakin osia maailmasta. Tiedän miltä tuntuu, kun menettää rakkaan ihmisen äkillisesti, arvaamatta, joten otan osaa. Tragedia ei kuitenkaan ole niinkään siinä mitä nyt tapahtui, vaan siinä, ettei asialla ole todennäköisesti laajempia ja kauaskantoisempia vaikutuksia.
Kun kyyneleet on vuodatettu ja olemme aikamme tukeneet toisiamme, palaamme samaan arkirutiiniin kuin aina aiemminkin. Kohta saamme jälleen kiksejä kauhuelokuvista, sotaelokuvista, poliisisarjoista, väkivaltaisista videopeleistä. Veri lentää ja adrenaliini antaa mukavia fiiliksiä. Työelämässä kilpailemme jälleen toinen toisiamme vastaan, aikaa ei jää lapsillemme, mielenterveysongelmat jatkuvat paisumistaan, kutsumme edelleen yhteiskunnan ulkopuolelle hylkäämiämme henkilöitä "syrjäytyneiksi" eikä syrjäytetyiksi. Sanomme edelleen kauniisti arvostavamme ystävyyttä, rakkautta, terveyttä ja luontoa yli kaiken, mutta toimimme täysin toisin: talouselämän kovat arvot ajavat kaiken edelle.
Kaikella kunnioituksella kysyn: Missä olivat puolitangossa lepäävät lippumme, kun Amerikassa tapahtui vastaavaa? Missä olivat kynttilämme ja hiljaiset hetkemme, kun Saksassa ammuskeltiin koulussa? Eikö se koskettanut meitä, eikö se ollut meidän asiamme, eikö sillä ollut yhteyttä meihin? Näemmekö yhteyden edes nyt? Suomi on aivan yhtä amerikkalainen "hyvinvointivaltio" kuin itse USA tai Saksa. Tällaiset tapahtumat ovat vain luonnollisia seurauksia vaalimastamme arvomaailmasta ja sen ohjaamasta toiminnastamme.
Usein sanotaan, että "tunne vihollisesi". Itse sanoisin kuitenkin mieluummin "tunne itsesi", sillä olet itse itsesi pahin "vihollinen". Miksikö? Koska toiset ihmiset ovat osia sinusta itsestäsi – ei ole muita ihmisiä kuin sinä, joka on ihmiskunta, joka on kaikki ihmiset. Voimme tietysti edelleen jatkaa tätä leikkiämme, että olemme erillisiä yksilöitä, joilla jokaisella on vain omat ongelmansa, jotka eivät muita kosketa. Sillä leikillä on vain omat seurauksensa ja Jokelan koulun tapaus on yksi tällainen ilmentymä.
On turha väittää, etteikö väkivaltaisilla peleillä ja tv-ohjelmilla olisi mitään vaikutusta. Etteikö raaka kilpailuyhteiskuntamme muka aiheuttaisi tällaista. Etteikö käsityksemme luonnonvalinnasta, jossa vahvimmat voittavat ja heikoimmat vikisevät, olisi osallisena. Etteikö tässä näkyisi uskomuksemme äärettömän rakkauden omaavasta Jumalasta, joka kostonhimoisuudessaan saattaa tuomita meidät helvettiin ja ikuiseen kadotukseen, jos emme tottele Häntä.
Meiltä puuttuu yhteisöllisyyttä. Jokainen on vain oma yksikkönsä, jotka tosin kokoontuvat hetkeksi yhteen tällaisten konkreettisten ja läheltä liippaavien kauhujen keskellä. Milloin ymmärrämme viimein, että kaikkien maailman ihmisten pitäminen läheisinä ystävinä sekä jokaisesta huolehtiminen on kaikkien etu ja hyöty?
Kyllä se on mahdollista. Valta on meidän. Voimme milloin tahansa tehdä tuon valinnan, aivan yhtä helposti kuin minkä tahansa muunkin valinnan. Se ei edellytä muuta kuin ystävällisyyden, myötätunnon ja huolehtimisen todellista arvostamista – edes vain vähän enemmän kuin kilpailua, omaa etua, rahaa, talouskasvua. Jatkammeko siis tätä nykyistä erillisyyden mielikuvitusleikkiä ja vuodattelemme silloin tällöin yhdessä kyyneleitä vastaavien tragedioiden toistuessa? Vai joko myönnämme ja tunnustamme, että olemme yhtä kansaa, yksi kokonainen jakamaton ihmiskunta, ja alamme vihdoin toteuttaa todellisia arvokkaiksi tietämiemme elämän arvoja?
- 8.11.2007 |
Henrik Varpiala