Ollako nuori vai vanha?
 
 
Ihmisen ikä sisältää paljon ennakkokäsityksiä, odotuksia ja velvollisuuksia. Esimerkiksi lapsia ja "nuorisoa" harvoin kuunnellaan, sillä heidän ei vielä oleteta omaavan riittävästi tietoa ja elämänkokemusta arvostellakseen asioita vakavasti huomioon otettavalla tavalla. Kun lapsi tai "nuori" väittää vastaan ja kapinoi yleisiä käsityksiä, voidaan helposti sivuuttaa koko asia toteamalla, että "hän on nyt vain siinä iässä, mutta kyllä ne elämän realiteetit avautuvat ennen pitkää." Tällöin moni arvokas asia pääsee livahtamaan vanhemmilta ihmisiltä itseltäänkin ohitse. Ikä siis toisaalta on arvostuksen ja viisauden mittari, mutta arvostammeko me todella vanhuksia ja heidän viisauttaan?
 
Nykyään tuntuu olevan mahdotonta elää tyytyväisenä minkään ikäisenä, kun aina nuoremmilla tai vanhemmilla ovat asiat paremmin. Me ihannoimme ikuista nuoruutta, vaikka lapsi ja "nuori" ovatkin liian nuoria. Arvostamme iän ja vanhuuden mukanaan tuomaa kokemusta ja viisautta, mutta hyljeksimme vanhuksia, eläkeläisiä ja etenkin työelämässä jopa viisikymppisiä. Kun sitten elämme tämän haarukan optimi-ikää 20 - 40-vuotiaina, kaipaamme takaisin vapaaseen ja rikkaaseen lapsen maailmaan tai haaveilemme rattoisista eläkepäivistä. Tosiasiassa työikäisten omat lapset jäävät työn jalkoihin ja lähinnä odottavat turhautuneina täysi-ikäisyyttä ja "elämän alkamista". Myös eläkkeellä olevat jäävät työn ihannoinnin jalkoihin ja kokevat olevansa "liian vanhoja".
 
On siis melko turhaa yrittää olla jonkin muun ikäinen kuin oikeasti on, jos kerran aina jokin on pielessä. Minkään ei kuitenkaan tarvitsisi olla pielessä, sillä koko ikään liittyvä ihannointi on mielikuvilla leikittelyä. Aivan yhtä hyvin voisimme luopua koko pelistä ja päättää olevamme koko ikäkäsitteen ulkopuolella, jolloin sen rajoitukset eivät enää pätisi. Tietysti esimerkiksi vanhemmiten fysiikka alkaa kangistua, mutta kangistuisiko se yhtä paljon, jos emme pitäisikään itseämme tai läheistämme vanhuksena, jonka kuuluukin kangistua?
 
"Nuorisoa" pidetään uudistusmielisenä ja kapinoivana - lapsen suusta sanomme kuulevamme totuuden. Kuitenkin nämä uudistukset ja totuudet näyttävät olevan varttuneemmalle väelle vastenmielistä myrkkyä. Voihan se olla, että "nuoret" eivät ole vielä ehtineet turtua maailman epäkohtiin, eivätkä he ole vielä tuudittautuneet uskomaan yksilön voimattomuuteen, mutta miksi pitäisikään? Onko se ainoa tapa tehdä elämästä mielekäs, että ajelehdimme valtavirran mukana kyseenalaistamatta ja ajattelematta mitään itse, etenkään epäkohtia julki tuomatta?
 
Lapset ja "nuoret" näkevät maailman kirkkaasti ja tuoreesti, ilman urautuneita käsityksiä muuttumattomista "tosiasioista". Lapsen ei ole hyväksyttävää käyttää vapauttavaa lausahdusta "ihminen vain on tällainen", jolla pääsee pinteestä kuin pinteestä. Sen sijaan meillä aikuisilla se kuuluu vakiosanastoon. Nuoren ihmisen oletetaan pystyvän oppimaan ja muuttamaan käyttäytymistään, kunnes saavutetaan kehityksen huippu, eli tehdään niin kuin esimies ja yhteiskunta käskee sekä luovutaan viheliäisestä maailmanparantajan hölmöilystä. Näin kaikki ovat tyydyttävästi tyytyväisiä, vaikka kenenkään tahto ei toteudu - omaa tahtoa ei enää ole.
 
Jos luopuisimme ikäsidonnaisuudesta, olisi elämä huomattavasti tasapainoisempaa. Elämän rikkaus ja tuoreus säilyisivät alusta loppuun asti, eikä jatkuvasti tarvitsisi harmitella menneitä aikoja tai haaveilla tulevasta autuudesta, vaan kaikki oleellinen olisi mahdollista kokea nyt ja aina. Lisäksi pitäessämme kaiken ikäisten sanoja huomion arvoisina saisimme monia hyödyllisiä vinkkejä lapsilta ja "nuorilta" siitä, mikä omassa elämässämme ja käsitysmaailmassamme kaipaisi muutosta. Vanhukset kertoisivat kokemuksensa ja tietonsa puolesta näkökulmia, joita joku myös vakavasti kuuntelisi.
 
  -  9.5.2005
 
* Vihreän polun julkaisu: Ollako nuori vai vanha?

Henrik Varpiala