Tämä sivu PDF-dokumenttina: kehitysmaiden.pdf
|
Sisällys:
Kun kansainvälistä ympäristöpolitiikkaa pohditaan teollisuusmaissa, kehitysmaista yleensä vallitsee näissä keskusteluissa varsin yksipuolinen kuva. Ne saatetaan nähdä nälkämaina, paratiiseina, säälittävinä avuntarvitsijoina tai maina, jotka eivät kanna korteaan kekoon yhteisissä ponnistuksissa, mutta käsitykset ovat yhtä kaikki stereotyyppisiä. Tämän vuoksi haluan esseessäni paneutua Suomen entisen ympäristöministerin Pekka Haaviston luennoissa[1] esille tulevaan kehitysmaiden roolien ja olemusten kirjoon kansainvälisessä ympäristöpolitiikassa. Koska kansainvälinen ympäristöpolitiikka muotoutuu ja toimii ”aidoimmillaan” suurten instituutioiden, kokousten ja sopimusten (kuten YK:n, Johannesburgin kokouksen ja Kioton pöytäkirjan) kautta, haluan tarkastella kehitysmaiden roolia näiden instituutioiden jäseninä, neuvotteluosapuolina ja sopimusten yhteydessä. Pidän kehitysmaiden tarkastelua tärkeänä erityisesti siksi, että olen Haaviston kanssa samaa mieltä siitä, ettei ympäristöpolitiikka todellakaan ole vain teollisuusmaiden asia ja vatsan kylläisyyden pintaan nostamaa puuhastelua[2]. Ongelmat tuntuvat kehitysmaissa ja köyhien elämässä yhtä lailla, elleivät jopa enemmän, sillä nykyisten arvojen vallitessa on näkyvissä taipumusta siihen, että itse asiassa köyhät saavat kärsiä ympäristöongelmista kaikkein eniten: mm. saastunut maa on halvinta ja siten köyhät päätyvät asumaan sille, ja väitetään, että esim. paikoin Yhdysvalloissa vain rikkailla on varaa terveelliseen ruokaan. En kuitenkaan aio rajata kansainvälistä ympäristöpolitiikkaa pelkiksi kokouksiksi, sopimuksiksi ja ympäristöinstituutioiksi, sillä monet muutkin asiat vaikuttavat siihen. Miten helppoa olisikaan, jos päättäjät vain kokoontuisivat, päättäisivät yksimielisesti tehdä tarpeelliset muutokset ympäristön hyväksi ja sitten vielä toteuttaisivat ne, ja instituutiot toimisivat ympäristön parhaaksi. Ei ympäristölle penseää WTO:ta, ei rikkaiden ja köyhien välistä kuilua… mutta sittenhän tuskin olisi niin pahoja kansainvälisiä ympäristöongelmiakaan? Vaikea sanoa, mutta nämä tiukan ympäristöpoliittisen kehyksen ulkopuolisetkin asiat on otettava huomioon kehitysmaiden rooleja pohdittaessa, sillä köyhyys, rikkaus, ”kehitys” ja ympäristöongelmat ovat tiukasti yhteydessä toisiinsa. Haaviston mukaan köyhyydestä puhuttiin jo Tukholman konferenssissa 1972, ja vuonna 1987 raportissa Yhteinen tulevaisuutemme Brundtlandin komissio toteaa, että köyhyys on pahin ympäristöongelma[3]. Väitteessä on ainakin osa totta, joskin saattaisin harkita kyllä allekirjoittavani sellaisenkin lausuman, että rikkaus on pahin ympäristöongelma, sillä juuri varallisuuden epätasainen jakautuminen on köyhyydenkin takana. Komission raportti joka tapauksessa visioi kehitysmaiden hyppäystä hyvinvointiin suoraan ohi savupiipputeollisuuden vaiheen[4], ja tämä on mielenkiintoinen kysymys eritoten ilmastokysymysten kärjistyessä. Kehitys ja ympäristö ovat toisistaan riippuvaiset.
Kehityksestä ja ympäristöstä puhuttaessa törmätään myös ennen pitkää kehitysmaan määritelmään ja kehityksen käsitteeseen. Kuten Haavisto mainitsee, virallisessa byrokratiassa kehitysmaa tarkoittaa maata, jonka kansantulo on alle tietyn rajan[5]. Rahakeskeinen määritelmä, joka kuvastaa maailmaamme ohjaavia arvoja. Määritelmä ei siis myöskään ole sitä mitä usein käsitämme stereotyyppisesti nälkämaalla, vaan mukaan mahtuu monenlaisia maita – varakkaista öljyntuottajamaista aina sodan runtelemiin nälänhätäalueisiin. Ei sovi myöskään unohtaa, että kehitysmaan määritelmällä on vielä erilainenkin puolensa, joka on toiseuden ulottuvuus: vaikka kehitysmaat tai kolmas maailma käsittää maita, joilla ei välttämättä ole juuri mitään yhteistä, ne on niputettu yhteen siksi, että on olemassa toinen blokki – teollisuusmaat. Kehitysmaat sitten edustaa kaikkea, mikä ei ole teollisuusmaat. Kehitysmaan määritelmässä kyseessä on siis laskennallisen rajauksen lisäksi myös kulttuurinen negaatiomääritelmä. Määritelmien ja kehitysideologioiden taustalla voidaan nähdä juuret pitkälle menneisyyteen. Nykyisten teollisuusmaiden hegemonialla on pitkä historia. Haavisto mainitsee esimerkkinä EU:n Lomé-yhteistyösopimuksen entisten siirtomaiden kanssa. Siinä Suomi on siirtomaita koskaan omistamattomana valtiona ulkopuolinen, kun taas sopimuksen muut solmijaosapuolet varmasti muistavat historian painon.[6] Kehitysyhteistyöllä on ollut kauniita tavoitteita jo vuosikymmeniä, mutta joistakin onnistumisista huolimatta nykyäänkään kehitysyhteistyö ei ole saanut poistettua edes pahinta kurjuutta. Ympäristön kannalta köyhyys voi tarkoittaa Saharan reunojen aavikoittavaa viljelyä tai slummien jätehuolto-ongelmia ja paljon muuta. On kuitenkin liian helppoa sanoa, että köyhät tuhoavat ympäristöä, sillä yleensä on päinvastoin: rikkaat tuhoavat oman ympäristönsä ja kaupan päällisiksi vielä köyhienkin[7]. Siksi kehitysavun määrän lisäksi laatu on erittäin tärkeää myös ympäristön kannalta. Mikä on kestävää kehitystä, mikä ei? Millaista kehitystä markkinoimme kolmanteen maailmaan mm. kehitysyhteistyön kautta? Entä millaista mallia itse näytämme – voimmeko kieltää kehitysmailta saastuttavat vauraudenlähteet, kun oma systeemimme hyödyntää niitä surutta? Onko teollisuusmaiden ”kehittyneisyys” sittenkään niin kovin ihannoitavaa ja edistyksellistä? Kuka päättää, mihin suuntaan kehitysmaat muuttuvat? Kun pureudumme näihin kysymyksiin, kehitysavun ympäristöpolitiikka astuu kuvaan. Haavistokin kertoo Valmet-avusta Afrikkaan, jonka taustalla oli halu auttaa omaa teollisuutta, eikä asiasta niinkään pohdittu, mikä olisi ollut parasta kohdemaassa. Samoin megahankkeet, kuten Intian Narmadan tai Brasilian Balbinan pato ja erityisesti Maailmanpankin rahoitus niille on saanut osakseen paljon kritiikkiä. Suurten hankkeiden tuloksena on usein ollut pahoja ympäristövaurioita ja varsin usein hankkeen epäonnistuttua kehitysmaalle on jäänyt hankkeesta jäljelle vain velkaa.[8] Velkojen vuoksi, kehitysavusta huolimatta nettorahavirran suunta on yhä kehitysmaista teollisuusmaihin. Kuten Haavisto kertoo, IMF on puolestaan saanut rajua kritiikkiä velkojen vähentämiseen pyrkivistä rakennesopeutusohjelmistaan, jotka käyvät ”pehmeiden” arvojen kuten koulutuksen, sairaanhoidon ja ympäristönsuojelun kimppuun velkaantuneen valtion budjetissa[9]. Tässä kehitysmaiden rooliksi muodostuu tottelijan rooli. Rahaa ei tipu, ellei maa muokkaa itseään IMF:n toiveiden mukaan. Nämä Bretton Woodsin kaksoset, IMF ja Maailmanpankki, ovat muokanneet ympäristöä ja harjoittaneet vahvaa kansainvälistä ympäristöpolitiikkaa lainojen kautta. Velkojen anteeksiannosta on puhuttu paljon, mutta kuten Haavisto toteaa, asia ei ole niin yksinkertainen: välittyykö velkojen anteeksiannon hyöty myös köyhille, ja muuttaako valtio anteeksiannon jälkeenkään politiikkaansa niin, ettei se enää velkaantuisi? Ratkaisuksi ollaan päädytty asettamaan anteeksiannolle ehtoja, ja Yhdysvallat on George Bush Juniorin kaudella alkanut asettaa ehtoja jopa kehitysavulle.[10] Päädytäänkö tässä sitten lopulta assimilaatioon ja rakennesopeutuksen uuteen muotoon? Kysymykset ovat vaikeita – näyttäisi siltä, että edelleenkin ruohonjuuritason kehitysyhteistyöllä on parhaat mahdollisuudet onnistua, vaikka suurta muutosta tarvittaisiin myös maailman mittakaavassa kipeästi. Kuitenkin eräänlaisesta sanelupolitiikasta huolimatta kaikki kehitysmaatkaan eivät ole olleet täysin vastahankaisia vaatimuksille ja projekteille, sillä paikoin teollisuusmaiden malli ja ”catching up”-ideologia on sisäistetty varsin tehokkaasti. Eikö (tällä hetkellä kaukainen) ympäristöystävällinen Maailmanpankki voisi itse asiassa vaikuttaa myönteisesti kehitysmaiden ympäristöpolitiikkaan vaatimalla ekologisuutta, jota kenties korruptoituneet, talouskasvua tavoittelevat kehitysmaapäättäjät eivät muuten ottaisi huomioon? Vai onko valtion suvereenisuuden kannalta liian kyseenalaista asettaa tällaisia ehtoja (vrt. IMF)? Tässä korostuu jälleen keskuksen ja periferian (kuten Haavisto käyttää Wallersteinin termejä) ongelma: voi olla, että eliitti korjaa globalisaation ja vaurastumisen hedelmät eikä kenties välitä köyhistä kansalaisista tai ympäristöstä. Silloin voi vain kysyä, kuka on todellinen hallitsija, kenelle suvereniteetti kuuluu? Mikä on demokratiaa, jos vapaista vaaleista huolimatta suuri osa maan kansasta elää köyhyydessä? Kaikkien yllä mainittujen ongelmien lisäksi kehitysyhteistyössäkin on huomattavissa suuntaus, jonka mukana kehitysapuakin yksityistetään. Valtioiden antama apu on minimilukemissa, mutta suorat sijoitukset kehitysmaihin ovat lisääntyneet hurjaa vauhtia[11]. Tässä ”avussa” ja ”kehityksessä” vain on ilmeistä sen suuntautuminen varakkaammille kehitysmaille sekä sen voitontavoittelu. Mutta ovatko yksityistäminen, vapaakauppa, markkinavaltaistuminen ja yritysten vallan kasvu loppujen lopuksi tavoiteltavia asioita niin kehitysmaiden, teollisuusmaiden kuin ympäristönkään kannalta?
|
|
Kansainvälisellä kauppapolitiikalla on selvä vaikutus kansainväliseen ympäristöpolitiikkaan. Samoin sillä on vaikutus kehitysmaiden tilanteeseen. Yhdistävä linkki ei ole uusi, sillä Haaviston mukaan hintojen oikeudenmukaisuudesta käytiin keskustelua jo 1970-luvulla[12], eli käytännössä siitä asti, kun kehitysmaat itsenäistyivät siirtomaavallasta. Tuosta ajasta ollaan kuitenkin tultu pitkälle, ja nykyään on kyse globalisaatiosta, ei pelkästä kaupasta[13]. Toimijatkin ovat muuttuneet olennaisesti: enää eivät valtiot käy kauppaa keskenään, kuten ennen, vaan yritykset, joiden riippuvuus valtiosta on pienentynyt jatkuvasti. Mikä näitä uusia globaaleja toimijoita, erityisesti monikansallisia yrityksiä sitten kiinnostaa kehitysmaissa? Haaviston mukaan näitä kiinnostuksen kohteita ovat halpa energia, halvat ja runsaat luonnonvarat, halpa työvoima ja suuret markkinat[14]. Lista on tismalleen sama, jonka opin peruskoulussa siitä, mikä siirtomaissa aikoinaan kiinnosti Euroopan siirtomaaisäntiä. Aiheellisesti onkin alettu kysyä, ovatko yritykset tulevaisuuden siirtomaaherroja. Siirtomaatyyppisten kiinnostustensa lisäksi ne painostavat valtioita pitämään verot ja normit alhaalla, tai muuten yritys siirtyy muualle. Tällä tavoin mm. Nokian Jorma Ollila uhkailee Suomen hallitusta verojen suhteen. Haaviston mukaan on epätodennäköistä, että yritykset muuttaisivat esimerkiksi ympäristönormien vuoksi,[15] mutta mielestäni painostuksella on nähtävissä vaikutusta ympäristöneuvotteluissa. Toisaalta yritysten ei aina tarvitse edes vaivautua painostamaan – ainakin Suomessa KTM pitää teollisuuden puolta ilmankin. Joka tapauksessa yritykset painostavat niin entisiä siirtomaita kuin entisiä siirtomaaisäntävaltioiltakin – toisin sanoen kilpailuttavat niitä toisiaan vastaan – joten tekevätkö ne kaikista valtioista potentiaalisia siirtomaitaan? Vielä ei olla tässä tilanteessa, mutta esitetty kauhuskenaario on mielenkiintoinen. Vaikka kansainvälinen kauppapolitiikka sisältää paljon muutakin kuin WTO:n, kyseisestä organisaatiosta on tullut monin tavoin kaupan ja ympäristön suhteen symboli. Näin siksi, että se on saavuttanut paljon valtaa, sen tarkoitus on poistaa kaupan esteitä (mukaan lukien ympäristöä ja terveyttä suojelevia normeja) ja se pystyy vain kumoamaan normeja, ei laatimaan niitä. Samoin WTO:sta on tullut talouden globalisaation symboli, ja globalisaatiota vastustetaan paljon nimenomaan ympäristösyistä. Kehitysmaiden ja teollisuusmaiden välinen kuilu vaikuttaa voimakkaasti myös kansainvälisiin kauppaneuvotteluihin, jotka taas vaikuttavat voimakkaasti kansainvälisiin ympäristöponnisteluihin. Nykytrendien vallitessa ei ole ihme, että Haavistokin toteaa kaupalla olevan taipumus jyrätä ympäristöasiat kansainvälisillä kentillä[16]. Kun pohditaan kehitysmaiden roolia kansainvälisissä kauppaneuvotteluissa, on paras välttää stereotypioita. Kuten Haavistokin korostaa, ei ole olemassa yhdenmukaista kehitysmaablokkia, vaikka maat neuvottelevatkin yhtenä ryhmänä: kehitysmaaryhmän sisäisissä neuvotteluissa vauraammat kehitysmaat jyräävät köyhemmät maat. Siten, vaikka tiedotusvälineet puhuvat ”kehitysmaiden kannasta”, kyseessä on hyvin todennäköisesti suurten, vauraampien kehitysmaiden kanta. [17] Tämä kanta on usein Haaviston mukaan ollut ympäristönormien ja maailman ympäristöjärjestön WEO:n perustamisen vastainen, ja päämääränä on ollut kaupan vapauttaminen niin, että kehitysmaiden tuotteet pääsevät paremmin teollisuusmaiden markkinoille. Erityisesti Intia, Brasilia ja Argentiina ovat ajaneet ympäristönormien luokittelua protektionismiksi, eikä yksikään niistä ole köyhistä köyhimpiä kehitysmaita.[18] Niinpä kaupan ympäristönormeista vapauttamistavoite luonnollisestikin koskee eniten niitä kehitysmaita, joilla on eniten tuotantoa, mikä taas käytännössä tarkoittaa usein vanhanaikaista savupiipputeollisuutta ja kenties muita saastuttavia tuotantomuotoja. Maat ovat ainakin olevinaan vaurauden kynnyksellä eivätkä halua menettää asemiaan. Sen sijaan on mielestäni kyseenalaista, onko köyhimmille maille vastaavaa hyötyä purkaa kaupan esteitä, sillä niiden on todennäköisempää joutua vapauttamisprosessin kielteisten vaikutusten kärsijöiksi, joiden vastapainoksi ei synny hyötyä. Raha tulee rahan luo, ja kun rahaa ei ole, sitä vain virtaa poispäin, eli velkaannutaan. Raaka-ainetuottajamailla ei ole teollisuustuotteita kaupattavaksi tavoitelluilla teollisuusmaiden vapailla markkinoilla, vaan pelkkiä halpoja raaka-aineita, eivätkä ne siis hyödy vapauttamisesta läheskään rikkaiden kehitysmaiden tavoin. Sen sijaan köyhät maat ovat paljon muita alttiimpia vapaakaupan kielteisille vaikutuksille. Haavisto luettelee näitä vapaakaupan riskejä: se tuhoaa paikallistalouden, antaa monikansallisille yrityksille vapaat kädet kehitysmaihin, ympäristö unohtuu, ihmisoikeudet unohtuvat ja patentoinnin myötä suuryritykset voivat esim. viedä köyhiltä viljelijöiltä oikeuden siemenviljaan, jota he ovat käyttäneet ilmaiseksi vuosituhansien ajan[19]. Näitä riskejä ovat tuoneet esiin monet muutkin tahot, mm. Worldwatch-instituutti, eikä niitä mielestäni ole syytä jättää huomiotta. Ympäristön puolesta vapaakauppa taas ei ole juuri mitenkään päin hyvä asia: vaikka Haaviston mukaan WTO:n päätökset ovat vähentäneet ylituotantoa poistamalla maataloustukia ja vaikka WTO:n joissakin artikloissa puhutaan ympäristöstä, järjestö on muutoin ottanut ympäristönormit tähtäimeensä ja mm. suosii tavaran kuljettelua ympäri maailmaa, koska sen mukaan paikallista ei saa suosia[20]. Kuitenkin jo Mohandas ”Mahatma” K. Gandhi puhui omavaraisuuden puolesta ratkaisuna Intian ongelmiin, eikä hän ole ainut, joka on pohtinut kehitysmaiden vaurastuttamista sillä keinoin. Haavisto taas mainitsee vastaavan liikkeen teollisuusmaista: nykyään Suomessakin ollaan fennovegaaneja ja -vegetaareja, suosien lähiruokaa[21]. Vastuu ympäristöstä kuitenkin jää tälläkin tavoin varsin pitkälti valveutuneiden kuluttajien (toivottavasti kasvavan) vähemmistön harteille. On kuitenkin olemassa mielenkiintoisia esimerkkejä siitä, kuinka kauppajärjestön ja yritysten vallankäyttöä ei ole aina hyväksytty. Haavisto kertoo tunnetusta esimerkistä, Afrikan AIDS-lääkkeistä. Niitä uhattiin ruveta valmistamaan piraattiversioina Afrikassa, mikäli yritykset eivät alentaisi hintoja.[22] Tapaus on mielenkiintoinen ainakin kahdesta syystä: siksi, että päättäväisen vastarinnan edessä lääkeyrityksetkin joutuivat taipumaan, ja siksi, että joillakin lääkeyritysten johtajilla ei näytä olevan vaikeuksia antaa afrikkalaisten kuolla AIDSiin, kunhan liikevoitot pysyvät suurina. Mitä voimaa monikansallisten yritysten vapaaehtoisilla eettisillä koodistoilla mahtaa olla tällaista toimintaa vastaan? Toinen esimerkki kertoo Sambiasta, joka nälänhädän keskelläkin kieltäytyi ruoka-avusta, joka sisälsi geenimanipuloitua viljaa[23]. Tämä on kiehtova tapaus, sillä gm-kasveista on toisaalta povattu maailman ruokaongelman ratkaisua, toisaalta ekosysteemin tuhoa. Sambia teki rohkean valinnan, sillä painostus gm-ruuan hyväksymisen suuntaan on kova. Mielestäni tämä esimerkki kertoo myös erityisesti kehitysavun ja ympäristöpolitiikan siteistä – samoin kuin siitä, ettei kehitysmaiden rooli ole aina pelkästään totella ja ottaa sokeasti vastaan, mitä teollisuusmaista annetaan. Kolmanneksi on huomattava, että varsin suuri osa maailman öljyvarannoista on kehitysmaissa, olkoonkin että rikkaissa kehitysmaissa. Öljykriisi 1970-luvulla osoitti, että kehitysmaat voivat vaikuttaa huomattavasti kansainväliseen ja toisaalta teollisuusmaiden ympäristöpolitiikkaan, sillä öljykriisi sai aikaan monissa maissa energiankulutuksen tehostamisen[24]. Nyt säästöihin ei haluta ryhtyä, mikä taas saa pohtimaan mm. Yhdysvaltain Irakin-politiikan taustamotiiveja. Kaiken kaikkiaan yhdyn Haaviston toteamukseen, että kansainvälisessä kauppapolitiikassa on meneillään kaoottinen vaihe[25], kun kauppapolitiikkaa muotoillaan uudelleen ja globalisaatio sekä sen vastavoimat kamppailevat uuden suunnan määräämisestä. Miten kansainvälisen ympäristöpolitiikan tai kehitysmaiden sitten mahtaa käydä tässä tiimellyksessä?
4. Kehitysmaat ympäristöneuvotteluissa Olen nyt tutkiskellut kehityksen ja ympäristön sekä kaupan ja ympäristön kansainvälisen tason suhdetta kehitysmaiden kannalta. Nämä suhteet ovat mielestäni kaksi tärkeintä taustavaikuttajaa yrittäessäni selvittää kehitysmaiden roolia varsinaisissa ympäristöneuvotteluissa. Lisäksi kehitysyhteistyö, sijoitukset kehitysmaihin, kauppa ja WTO:n toiminta ovat erittäin tärkeitä ympäristöneuvottelujen ulkopuolisia tapoja tehdä kansainvälistä ympäristöpolitiikkaa. Nämä taustat tietäen käyn seuraavaksi pohtimaan kehitysmaiden roolia kansainvälisen ympäristöpolitiikan virallisissa ilmentymissä – ympäristökokouksissa ja -sopimuksissa. Otan esimerkiksi Haavistonkin käsittelemän Kioton pöytäkirjan. Haavisto väittää, ettei ilmastonmuutoksessa ole voittajia[26]. Tämä on viime kädessä totta, sillä ilmastonmuutoksen haitalliset vaikutukset tulevat ennen pitkää tuntumaan kaikkien elämässä, ellei toimiin ryhdytä riittävän tosissaan. Kuitenkin toistaiseksi eräät kärsivät enemmän kuin toiset, eräät hyötyvät enemmän kuin toiset kasvihuonekaasujen päästön jatkamisesta entiseen malliin. Haavisto esittää luennoillaan hiilidioksiditilastoja, joista näkyy, että kärjessä ovat kokonaispäästön puolesta Yhdysvallat, Kiina, Venäjä, Japani, Saksa ja Intia, siinä järjestyksessä. Asukasmäärään suhteutettuna järjestys muuttuu: Yhdysvallat, Saksa, Venäjä, Japani ja kaukana jäljessä sitten Kiina ja Intia.[27] Toisin sanoen, lista koostuu kolmesta teollisuusvaltiosta, yhdestä siirtymätalouden maasta ja kahdesta kehitysmaasta. Yhdysvallat on päästäjänä omaa luokkaansa joka suhteessa, Japani ja Saksa ovat myös teollisuusmahteja. Venäjällä energiatehokkuus on varsin huono ja teollisuus saastuttavaa. Samanlaista teollisuutta on Intiassa ja Kiinassakin, mutta niiden päästöä voi selittää pitkälle sekin, että ne ovat maailman kaksi väkirikkainta valtiota. Siksipä niiden asukaskohtainen päästö ei ole lähelläkään muita listan maita. Pelkän yhden tilaston perusteella ei voi pitkälle meneviä johtopäätöksiä tehdä, mutta näiden listojen vertailu on varsin suuntaa-antava. Teollisuusmaat hyötyvät päästöjen jatkamisesta eniten, sillä niiden teollisuus edelleen pitkälti rakentuu kestämättömälle pohjalle myös ilmastonmuutoksen puolesta. Venäjä, Intia ja Kiina taas ovat kovaa vauhtia pyrkimässä teollisuusmaiseen vaurauteen, tai ainakin eliitin vaurauteen. Köyhimmät kehitysmaat, joilla ei päästöä niin kovin paljon tule, tuskin hyötyvät siitä, että suuret päästäjät saavat jatkaa: saatu hyöty ei päädy toisten maiden köyhille, tai edes oman maan köyhille. Ilmastonmuutoksen haitat taas jakautuvat käänteisesti hyötyihin verrattuna: teollisuusmailla, jotka suurimman päästön aiheuttavat, on varaa suojautua ilmastonmuutoksen haittavaikutuksilta paljon paremmin kuin köyhillä mailla. Toki sekään ei pitemmän päälle auta, mutta pitempään kuin kehitysmaissa, joista monet ovat todella huonosti varautuneita esim. ilmastonmuutoksen aiheuttamaan lisääntyneeseen äärisäähän kuten tulviin, kuivuuteen tai hirmumyrskyihin. Vaikutus esimerkiksi ruuantuotantoon voi olla tuhoisa, eikä köyhällä maalla kenties ole mitään millä ostaa ruokaa ulkomailta, jos sato tuhoutuu. Tai sitten velka lisääntyy. Kun sato tuhoutuu ilmaston muuttuessa yhä useampana vuotena, kierre on valmis. Kehitysmaiden heikot turvaverkot pettävät paljon helpommin kuin teollisuusmaiden, ja siten niillä on ilmaston muuttuessa enemmän hävittävää. Toki on kuitenkin muistettava, että kehitysmaiden eliitillä on paremmat turvaverkot kuin maansa köyhillä, ja siksi maan johto saattaa ajaa ilmastolle tuhoisaa politiikkaa välittämättä köyhän kansanosan kohtalosta. Samoin kyseessä on hyvin lyhytnäköinen politiikka kaikilta päästämistä jatkamaan pyrkiviltä osapuolilta, loppujen lopuksi hekin tulevat häviämään. Ilmiö on joka tapauksessa tuttu kauppaneuvotteluista, ja kenties arvostukset ovat tarttuneet mukaan ympäristöneuvotteluihin juuri sieltä: kaikki pyrkivät vain itselleen parhaaseen ratkaisuun. Toki se itselle paras ratkaisu voi olla myös hyvin ympäristömyönteinen, kuten saarivaltioiden tiukasta – ja ymmärrettävästä – ilmastopoliittisesta kannasta huomataan[28], mutta ikävän usein edelleen onnistumista mitataan neuvotteluissa sillä, onko saatu itselle mahdollisimman suuret päästöoikeuslukemat tauluun, kuten Haavisto kertoo suomalaisen teollisuuden kannasta[29]. Niinpä suomalainen suojelee kyllä mielellään sademetsää, muttei taigaa – ja brasilialainen päinvastoin[30]. Tässä mielessä teollisuusmaiden ja luonnonvaroiltaan rikkaiden kehitysmaiden johtajat ovat kovin samoilla linjoilla. Kun sitten pohditaan Kioton pöytäkirjan joustomekanismeja, törmätään jälleen samaan. Clean Development Mechanism eli CDM oli Haaviston mukaan kehitysmaiden ehto pöytäkirjan hyväksymiselle. Kehitysmaat eivät halunneet jäädä ulkopuolisiksi, vaikkeivät (vielä) itse osallistukaan virallisesti vähennyksiin millään prosenttiluvulla. CDM:n tarkoituksena on tukea kehitysmaiden päästövähennyksiä, ja taustalla vaikuttaa varmasti myös Brundtlandin komission visio kehitysmaiden siirtymisestä suoraan kestävään tekniikkaan ohi savupiipputeollisuuden vaiheen, sillä CDM:ssä teknologian siirrot teollisuusmaista kehitysmaihin ovat keskeisellä sijalla.[31] Teknologiaa siirrettäessä on kuitenkin riskinä, että käy kuten Haaviston mainitsemille Valmeteille Afrikassa[32], ja muutenkin on todella pohdittava, mikä on tarkoitettua ”puhdasta kehitystä”: Haavisto kertoo, kuinka Ranska oli heti ilmoittautunut halukkaaksi siirtämään ydinvoimateknologiaa kehitysmaihin CDM:n kautta. Aikomus oli kuitenkin laajalti tyrmätty.[33] Itse olen aivan samaa mieltä – miten ydinvoimala voisi olla kovin turvallinen tai järkevä vaihtoehto kehitysmaassa, jossa ei kenties ole varaa edes ruokkia väestöä saati kunnostaa ydinvoimalaa tai pohtia sen jätteen loppusijoittamista. Kun teollisuusmaissa ydinvoima kohtaa kiivasta vastustusta eettisistä ja ympäristösyistä, miten voisi olla hyväksi viedä tällaista teknologiaa kehitysmaahan? Venäjäkään ei ole kehitysmaa, ja silti sen säteilyasiat ovat retuperällä, puhumattakaan Ison-Britannian Sellafieldistä ja monista muista. Eivät kehitysmaatkaan kuitenkaan aivan epäitsekkäällä mielellä ole liikkeellä. Haavisto kertoo, kuinka Costa Rica myy metsitysprojekteja teollisuusmaille, mikä ei sinänsä ole pahasta, mutta vaarana on monimuotoisuuden menetys, mikäli istutusmetsiä eli puupeltoja hyödynnetään hiilinieluina. Toisin sanoen niistä voidaan ottaa Kioto-mekanismin tarjoama metsityshyöty irti, hakata puut, myydä metsitysprojekti uudelleen, istuttaa puut, ottaa Kioto-hyöty irti, hakata…[34] Mielenkiintoisin kysymys liittyy kuitenkin siihen, milloin kehitysmaat tulevat mukaan Kioton sopimukseen, joka näyttää jo nytkin takkuilevan. Väistämätöntä se näyttää olevan, sillä teollistumisen vuoksi osa kehitysmaista kasvattaa päästöjään hurjasti koko ajan. Intiassa on monissa suurkaupungeissa jo vaikea hengittää, mikä enteilee kyllä kasvihuonekaasujenkin suuria päästöjä. Ehdot ovatkin sitten eri kysymys. Pystyykö nytkin jo nikotteleva valtaisa neuvotteluapparaatti selviytymään niin suuresta urakasta? Saadaanko kaikki osapuolet tyydytettyä?
Köyhien ja rikkaiden välinen kasvava kuilu on keskeinen kehitysmaiden kansainvälisen ympäristöpoliittisen roolin muokkaaja. Jakolinja köyhä/rikas ei kuitenkaan ole aivan yksiselitteinen: sellainen kulkee teollisuusmaiden ja kehitysmaiden välillä, kehitysmaan ja kehitysmaan välillä ja vielä niin teollisuusmaan kuin kehitysmaankin sisällä – eliitin ja köyhän kansanosan välillä. Nämä jakolinjat tekevät oikeudenmukaisuuden toteutumisen vaikeaksi myös ympäristöpoliittisesti. Teollisuusmaat eivät kenties aidosti välitä kehitysmaiden hyvinvoinnista, rikas kehitysmaa ei välitä köyhän kehitysmaan tilasta, maan eliitti ajattelee omaa parastaan kansan kustannuksella. Avainsana on itsekkyys. Tuloksena ovat Haavistonkin listaamat Rio +10 epäonnistumiset: liikakulutus jatkuu teollisuusmaissa, AIDS riehuu, vesi ja ruoka eivät edelleenkään riitä kehitysmaissa. Ja teollisuus- ja kehitysmaiden välinen kuilu kasvaa[35]. Onnistumisiakin on, mutta ne ovat olleet kovin heiveröisiä verrattuna suureen muutostarpeeseen. Muutoksen suunta on selvillä, mutta tahtoa puuttuu. Kun köyhän ja rikkaan väliset rajalinjat kulkevat kuten yllä, voidaan tahdon puutteen erääksi syyksi löytää myös se, että neuvottelupöydissä istuvat eliitin edustajat todennäköisemmin kuin köyhien edustajat. Toki köyhätkin osaavat ympäristöä tuhota, mutta uskallan väittää, että heille se ei välttämättä ole niin vapaavalintaista, ja ympäristötuhojen jäljetkin näkyvät heidän elämässään herkemmin, turvaverkot kun eivät ole vahvat. Globalisaation kiihtyessä onkin noussut esiin paljon kysymyksiä oikeudenmukaisuudesta ja demokratiasta. Kaiken kaikkiaan tilanteen parantamiseksi kehitysyhteistyötä täytyisi lisätä ja sen kohdentamista ja ympäristöystävällisyyttä tarkistaa, sillä kehitysyhteistyö on yksi tapa tehdä kansainvälistä ympäristöpolitiikkaa neuvotteluhuoneen ulkopuolella. Samoin kaupan ja ympäristön suhde kaipaa tarkistamista, sillä WTO on tällä hetkellä vahvin kansainvälinen instituutio, kun taas UNEP on rahoituksensa kautta painostettavissa eikä mitenkään WTO:n vastine[36]. Kehitysmaiden kauppapoliittinen neuvotteluasema johtuu pitkälti yllä mainituista jakolinjoista, ja kuten Haavisto sanoo, kehitysmaaryhmän sisälläkin rikkaat maat jyräävät köyhien mielipiteen. Kehitysmaiden ympäristöpoliittista roolia määräävät siis toisaalta vanhat, siirtomaa-ajan historiasta polveutuvat asiat ja toisaalta globalisaation viime vuosikymmeninä luomat paineet. Nämä kaksi kuitenkin kiertyvät yhteen, ja näyttäisi siltä, että globalisaation suunta ratkaisee myös kansainvälisen ympäristöpolitiikan kohtalon. Ympäristösopimukset ja neuvottelut eivät voi menestyä, jos ne pysyvät käytännössä kauppapolitiikalle alisteisina tai ympäristöneuvottelujen loppusuoralla sisään astuvat kauppapoliitikot ja sanovat ”ei käy”, kuten Haavisto mainitsee. Päivän kysymys kuuluukin: jatkuuko globalisaation kehityskulku tiukasti talouteen liittyvänä ja kovan uusliberaalina vai saadaanko inhimillisemmät sosiaaliset ja ekologiset arvot nousemaan tärkeysjärjestyksessä?
[1] Huom! Esseessä ja lähdeviitteissä viitataan luentosarjan versioon, joka on ikävä kyllä näkyvillä Internetissä vain Helsingin Yliopiston Yrtti-opintokokonaisuuden opiskelijoille. Julkinen versio, johon lähdeluettelon linkki vie, on vuodelta 2001, joten siitä puuttuu tiettyjä päivityksiä, joita luentosarjaan on tehty vuonna 2002. Tämä tarkoittaa sitä, etteivät kaikki esseen viitteet ole suoraan tarkistettavissa. Pääsyä käyttämääni luentosarjan versioon voi kuitenkin tiedustella Helsingin Yliopiston Sosiaalipolitiikan laitokselta. [2] Haavisto 2002, 1b. [3] Haavisto 2002, 1b. [4] Haavisto 2002, 1b. [5] Haavisto 2002, 2a. [6] Haavisto 2002, 2a. [7] Tammilehto 1999. [8] Haavisto 2002, 2a. [9] Haavisto 2002, 2c. [10] Haavisto 2002, 2a; 2c. [11] Haavisto 2002, 7. [12] Haavisto 2002, 2a. [13] Haavisto 2002, 2a. Uskon, että on syytä puhua globalisaatiosta vasta viime vuosikymmenten ilmiönä, vaikka jotkut väittävätkin, että globalisaatio olisi alkanut jo toissa vuosisadalla. [14] Haavisto 2002, 2b. [15] Haavisto 2002, 8. [16] Haavisto 2002, 7. [17] Haavisto 2002, 2a. [18] Haavisto 2002, 2b; 2d. [19] Haavisto 2002, 2d. [20] Haavisto 2002, 2d. [21] Haavisto 2002, 2c. [22] Haavisto 2002, 2d. [23] Nelonen 2002. [24] Haavisto 2002, 1b. [25] Haavisto 2002, 2b. [26] Haavisto 2002, 3a. [27] Haavisto 2002, 3a. [28] Haavisto 2002, 3a. [29] Haavisto 2002, 3b. [30] Haavisto 2002, 1b. [31] Haavisto 2002, 3c. [32] Haavisto 2002, 2a. [33] Haavisto 2002, 3c. [34] Haavisto 2002, 3c. [35] Haavisto 2002, 7. [36] Haavisto 2002, 2d.
|
Eija Nyyssönen