1. Johdanto

Tämä tutkimukseni käsittelee kestävää kehitystä, ja sen monista tulkinnoista keskityn ekomodernisaatiotulkintaan. ”Kestävä kehitys” on alun perin kotoisin kansalaisyhteiskunnasta, missä se kukoistaa enimmäkseen talouskasvulle kriittisessä muodossaan. ”Ekomodernisaatio” sen sijaan on yhteiskunnan instituutioiden – valtioiden, YK:n, yritysten jne. – piirissä syntynyt sovellus kestävästä kehityksestä. Kyseessä on siis ikään kuin kestävä kehitys siirrettynä kansalaisyhteiskunnasta instituutioihin. [1]

”Siirron aikana” on kuitenkin tapahtunut ratkaiseva muutos: ekomodernisaatiotulkinnan mukaan terve ympäristö, sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja talouskasvu voidaan kaikki saavuttaa yhtä aikaa, kun kestävän kehityksen alkuperäinen tulkinta oli kriittinen talouskasvulle. Professori Rannikko toteaa, että ”ekologisessa modernisaatiossa” oletetaan, että modernisaatio jatkuu ympäristöongelmista huolimatta – ympäristöongelmat siis pystytään ratkaisemaan nykyisten institutionaalisten rakenteiden puitteissa, joita ovat kapitalismi, industrialismi ja urbanisaatio.[2] Käsitys teollisen yhteiskunnan perusrakenteiden purkamisen tarpeellisuudesta tai tarpeettomuudesta erottaa siis eri kestävän kehityksen tulkintoja toisistaan.

Julkisuudessa kestävä kehitys ja ekomodernisaatio usein käsitetään synonyymeiksi, sillä YK:ssa ja ns. Rion prosessissa ekomodernisaatiotulkinnasta puhutaan yksinkertaisesti kestävänä kehityksenä. Tässä tutkimuksessa kuitenkin ekomodernisaatio on yksi kestävän kehityksen tulkinta muiden joukossa, joskin se vallitsevin. Puhun siis tutkimuksessani ympäristötutkijoiden tapaan ekomodernisaatiosta, kun julkisuudessa puhuttaisiin kestävästä kehityksestä.

Kestävästä kehityksestä onkin tullut päivän iskusana. 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa, jolloin valtiot, YK  ja muut yhteiskunnan suuret instituutiot alkoivat omaksua idean, kansalaisyhteiskunnassa oli tilaus sille. Ympäristöhuoli kasvoi, kehitysmaiden modernisoiminen ei toteutunutkaan niin kuin oli ollut tarkoitus, ja kritiikki modernia teollistunutta yhteiskuntaa kohtaan voimistui. Riittävyyskoulukunta julisti, että vain talouskasvusta luopuminen voi pelastaa maailman.

Talouskasvusta ei kuitenkaan oltu valmiita luopumaan, ja lopulta suurten instituutioiden piirissä kestävän kehityksen ideasta muotoutui suuntaus, joka sekä vastasi kansalaisten ympäristöhuoleen että tuki talouskasvua. Tämä julkisuudessa kestävänä kehityksenä tunnettu, tutkijoiden ekomodernisaatioksi nimittämä ajatuskehys saavutti nopeasti laajan suosion, mm. valtiotasolla, yrityksissä ja YK:ssa. Konsensus ekomodernisaation ympärillä sai yhteiskunnan eri toimijat neuvottelemaan saman pöydän ääreen ympäristö- ja kehitysongelmien ratkaisemisesta. Tämä ei ollut ennen ollut mahdollista, sillä vallalla oli ollut ajatus, että talouskasvusta luopuminen on edellytyksenä näiden ongelmien ratkaisulle. Ekomodernisaation  kautta suuret instituutiot viestittivät, että ongelmat ovat hallinnassa, vaikka talouskasvusta ei ole luovuttukaan. Ristiriitoja ei puheiden mukaan enää ollut. Ihmiskunnan yhteinen ponnistus oli meneillään.[3]

Syyskuussa 2002 Johannesburgiin Etelä-Afrikkaan kohdistui paljon toiveita. Siellä järjestetyltä ”kestävän kehityksen huippukokoukselta” odotettiin paljon, sillä kokoussarjan ensimmäiseksi luetusta Rio de Janeiron kokouksesta oli kulunut kymmenen vuotta. Katsottiin olevan aika arvioida, mitä siinä ajassa on saatu aikaan sekä päättää seuraavien vuosien edistysaskelista. Kokouksen lopputulokset olivat kuitenkin monille pettymys. Jotkut olivat varovaisen tyytyväisiä kompromisseihin, mutta kenenkään ei tiedetä – ainakaan julkisesti –  hurranneen.

Maailman tila 2002-raportin tekijät Worldwatch-instituutissa panivat myös toivonsa Johannesburgin kokoukseen. Maailman tila -raportti edustaa yhtä vaikutusvaltaisimmista suurelle yleisölle suunnatuista ekomodernisaation tulkinnoista. Tutkimukseni kohteena oleva vuoden 2002 raportti julkaistiin 39 kielellä ja Maailman tila -teoksia tentitään yliopistoissa laajalti[4]. Lisäksi Worldwatchin tulkinta kestävästä kehityksestä on hyvin lähellä YK:n ekomodernisaatioksi luettavaa tulkintaa. Worldwatch itse asiassa käyttää YK:n määritelmää: “Kehitys on kestävää, kun se pystyy tyydyttämään nykyiset tarpeet vaarantamatta tulevien sukupolvien kykyä tyydyttää omansa.” [5] Tämän vuoksi olen valinnut Maailman tila 2002 –raportin välineeksi tutkiessani kestävän kehityksen ekomodernisaatiotulkintaa, jota YK:kin kannattaa.

Keskeisiä kysymyksiä tutkimuksessani on kaksi. Ensinnäkin, millaisia ristiriitaisuuksia Maailman tila 2002 –raportin ajatusmallista löytyy? Tutkin asiaa katsomalla lähemmin kyseisen raportin tulkintaa ekomodernisaatiosta. Tarkoituksenani on levittää nähtäville rakennuspuut, joista raportin ajatukset koostuvat ja joille väitteet perustuvat, jotta mahdolliset rakennusaineksista johtuvat ongelmat itse ajatusrakennelmassa tulisivat ilmi. Kysyn, mikä raportissa nähdään ympäristö- ja kehitysasioiden perusongelmana, mitkä ovat perusongelman syyt, seuraukset ja millä keinoin se voidaan ratkaista. Lisäksi kysyn, mitä teemoja raportissa käsitellään ja millaisen kielen, metaforien sekä iskulauseiden avulla? Ketkä ovat keskeisiä toimijoita ja mitkä ovat heidän oletetut motiivinsa? Millä periaatteella toimijoidenväliset yhteistyösuhteet toimivat? Millaisia ristiriitaisuuksia näistä tulkinnan piirteistä, kuten esim. teemavalinnoista, seuraa? Näihin kysymyksiin pyrin vastaamaan luvussa kolme. Tämän jälkeen pohdin luvussa neljä ensimmäisestä kysymyksestäni johtuvaa, toista keskeistä kysymystä: miten raportin ristiriidat heijastelevat ongelmia, joita ekomodernisaation kriitikot ovat tuoneet esille – miksi ekomodernisaation toimijoiden sanat ja teot ovat ristiriidassa? Lopuksi käsittelen tutkijoiden useimmin ehdottamaa keinoa ekomodernisaation ongelmakohtien ratkaisemiseksi: kansalaisyhteiskunnan aktivoitumista.

Alkuperäislähteenäni toimii siis Maailman tila 2002 –raportti. Keskeistä tutkimuskirjallisuutta ovat prof. Maarten Hajerin The Politics of Environmental Discourse ja Ecological Modernisation as Cultural Politics sekä tutkijoiden Connellyn ja Smithin Politics and the Environment, jotka erittelevät ekomodernisaatiota yhteiskunnallisena ilmiönä ja teollisen yhteiskunnan ympäristö- ja kehitysongelmien ratkaisumallina. Hajer käsittelee ekomodernisaatiota erityisesti diskurssi- eli puhetapa-analyysin näkökulmasta. Helsingin yliopiston Ympäristöpolitiikan professori Ilmo Massan ja Joensuun yliopiston Ympäristöpolitiikan professori Pertti Rannikon verkkoluennot sekä Tampereen yliopiston Ympäristöpolitiikan professori Yrjö Hailan ja saman laitoksen yliassistentin Pekka Jokisen toimittama Ympäristöpolitiikka – mikä ympäristö, kenen politiikka? käsittelevät ympäristöpolitiikkaa ja sen tutkimusta, ja siten ekomodernisaatiota ja kestävää kehitystä niiden osana ja kohteena.

2. Ekologinen modernisaatio ja sen edeltäjät

Ekomodernisaation käsittelemät ympäristö- ja kehityskysymykset eivät ole nuoria. Jo 1800-luvulla teollistumisen ja kaupungistumisen aiheuttamia ympäristöongelmia tunnettiin[6], vaikka tuolloin niistä ei nykytermein puhuttukaan. Hajer ja Mannermaa esimerkiksi haluavatkin mieluummin puhua teollisen yhteiskunnan ympäristöongelmasta kuin akuutista ympäristökriisistä[7]. Ekomodernisaation toinen keskeinen kysymys, modernin teollisen yhteiskunnan oikeudenmukaisuus, taas on yhtä vanha kuin itse teollinen yhteiskuntamallikin.

Eräänlainen rajapyykki ongelmien tulkitsemisessa oli 1960-luku. Tuolloin monet tutkijat havahduttivat teollisuusmaiden asukkaat huomaamaan vallitsevan tuotanto- ja elämäntavan nurjia puolia, kuten DDT:n tuhoisat vaikutukset eläimistöön. Luonnonsuojelu koki muutoksen ympäristönsuojeluksi, kun huomattiin, ettei koskematon, villi luonto ole ainut suojelua kaipaava alue vaan ihminen elinympäristöineen on yhtä lailla haittojen vaikutuspiirissä.[8] Samaan aikaan myös siirtomaissa kuohui, ja teollisuusmaat eivät enää kyenneet tai halunneet pitää kiinni siirtomaistaan, joista suurin osa itsenäistyi juuri 1960-luvulla. Kehitysteoreettisesti vallalla oli ajatus, että kehitysmaiden pitäisi kiriä kiinni teollisuusmaiden etumatka. Puhuttiin kolmannen maailman modernisoimisesta.[9]

1970-luvulla ja 1980-luvun alussa kritiikki jatkui. Kehitysajattelu oli ajautunut kriisiin, kun kolmannen maailman uudet valtiot eivät onnistuneetkaan modernisoitumaan tyylikkäästi. Alettiin puhua ”vaihtoehtoisesta kehityksestä”, joka keskittyi silkan talouskasvun sijaan inhimilliseen kasvuun ja perustarpeiden tyydyttämiseen.[10] Ympäristön päästöongelmat puolestaan ratkaistiin tuolloin jälkikäteen asentamalla tehtaisiin puhdistuslaitteita, eikä saasteita nähty yhteiskunnan rakenteellisena ongelmana, jonka syntyyn pitäisi puuttua. Sen sijaan kylmä sota ja ydinaseet synnyttivät radikaalia kritiikkiä. Vietnamin sota ravisteli maailman tietoisuutta niin kehitys- kuin ympäristömielessäkin. Kansalaisliikkeissä alettiin puhua kestävästä kehityksestä, joka näki sekä modernisoitumaan pyrkivien kehitysmaiden että teollisuusmaiden ongelmien syyksi teollisuusyhteiskunnan perusrakenteiden vinouden. Suurten instituutioiden, kuten valtioiden ja YK:n, oli vastattava kritiikkiin.[11]

Hajerin mukaan ekomodernisaation synty ajoittuu vuoden 1984 tienoille, ja virallisen lähtölaukauksensa maailmanmaineeseen se sai YK:n asettaman, kehitys- ja ympäristöongelmia pohtineen ns. Brundtlandin komission raportissa 1987. Tätä seurasivat ns. Rion prosessin ”virallinen” aloittaja Rio de Janeiron huippukokous 1992 sekä merkittävimmät myöhemmät etapit Kioton osapuolikokous 1997 sekä Johannesburgin huippukokous 2002. Hajer ja Connelly – Smith toteavat, että kestävän kehityksen ekomodernisaatiotulkinnasta tuli Rion prosessin myötä ympäristö- ja kehityskeskustelua hallitseva ajatuskehys.[12]

Ekomodernisaatio nähdään usein 1960-luvun ympäristöherätyksen ja 1970-luvun voimakkaan yhteiskuntakriittisyyden seuraajana, toteaa Hajer ja jatkaa, että näin asia toisaalta onkin, sillä nuo tapahtumat ja suuntaukset pakottivat yhteiskunnan suuret instituutiot vastaamaan kansalaisyhteiskunnassa kasvavaan ympäristö- ja kehityshuoleen. Aatteellisesti ekomodernisaatio kuitenkin tekee pesäeron sitä edeltäneisiin suuntauksiin, jotka näkivät talouskasvun ongelmien syynä eikä ratkaisuna. Näistä suuntauksista tunnetuin lienee 1970-luvun keskustelua hallinnut riittävyysdiskurssi, joka korosti, että maapallon rajallisuus väistämättä estää talouden rajattoman kasvun. [13] Ymmärrettävästi talouskasvua kritikoinut suuntaus ei saavuttanut esimerkiksi hallitusten ja liike-elämän suosiota eikä saanut aikaan sellaista laajaa konsensusta kuten ekomodernisaatio sai. Samalla tavoin ekomodernisaatio eroaa myös niistä nykyisistä kestävän kehityksen tulkinnoista, jotka kritikoivat talouskasvua.[14]

3. Maailman tila 2002:n analyysi ja raportin sisältämät ristiriitaisuudet

 

3.1. Perusongelman määrittely

Kestävän kehityksen ekomodernisaatiotulkinta on siis yksi tulkinta muiden joukossa, vaikka siitä on tullutkin hallitseva laajan toimijajoukon ilmoittauduttua sen tueksi. Kyse on ongelmanmäärittelykamppailusta: ympäristöongelmat ovat sosiaalisesti rakentuneita, joten ennen kuin niihin voidaan etsiä ratkaisua, ne on määriteltävä[15]. Maailman tila määrittelee perusongelmaksi luonnon ja ihmisen talouden välisen epätasapainon. Tulkinta on ekomodernisaatiolle ominainen, talouskasvun ja ympäristön paranemisen yhteen sovittava: kyse on epätasapainosta, ei ristiriidasta. Syynä ongelmiin on ihmisten kestämätön tapa käyttää luonnonvaroja, joka aiheuttaa tuhoa luonnon ekosysteemeissä mutta myös ihmisten itsensä keskuudessa. Syypäitä ei raportissa kuitenkaan suoraan osoiteta, vaan ajatuksena on, että kaikki ovat osallisia ja siten kaikkien pitäisi myös osallistua tilanteen korjaamiseen ja luonnonvarojen käyttötavan muuttamiseen ”kestäväksi”. [16]

3.2. Käsitellyt teemat

Maailman tilassa on kahdeksan pääteemaa. Vaikka vuosiraporteissa on vuosien varrella pohdittu monia muitakin eri teemoja, nämä kahdeksan ovat erityisen paljastavia, sillä raportin tekijät toteavat pyrkineensä tällä teemavalinnallaan auttamaan Johannesburgin kokouksen asialistan valmistelussa. Siispä kyseessä ovat Worldwatchissa kaikkein tärkeimpinä pidetyt teemat. Nämä teemat ovat turvallisuus, ilmastonmuutos, maatalous, myrkkysaasteet, kansainvälinen turismi, väestönkasvu ja sukupuolten tasa-arvo, luonnonvaroihin perustuvat konfliktit sekä globalisaation hallinta.[17]

Hajer kutsuu tällaisia teemoja tunnuskuviksi (emblem). Hänen mukaansa kyseessä on yksi suuri ongelma, teollisen yhteiskunnan ympäristödilemma, eikä useita ympäristöongelmia ja kehitysongelmia. Tämän oivaltamista estää hänen mukaansa se, että julkista keskustelua asiasta käydään tunnuskuvien kautta. Näitä tunnuskuvia eli teemoja eli osaongelmia ovat olleet mm. happosade ja  luonnon monimuotoisuus. Tunnuskuvat ohjaavat ongelman hahmottamista ja ratkaisujen löytämistä kukin tiettyyn suuntaan, sillä kysymys sisältää jo vastausmahdollisuudet. Sillä, minkä tunnuskuvan kautta keskustelua suuresta ongelmasta käydään voi siis olla vahva vaikutus keskustelun kulkuun ja syntyviin päätöksiin. Keskustelua teollistuneen yhteiskunnan ongelmasta käydään siis harvoin koko ongelman laajuudessa, ja tämä vaikeuttaa sen ratkaisemista.[18]

Tunnuskuvien valinta voidaan myös nähdä eräänlaisena ”epäpäätöksentekona” (non-decision-making). Tämä tarkoittaa, että asialistan määrittelyn avulla voidaan vaikuttaa asioiden kulkuun, eli asiat, jotka jäävät asialistan ulkopuolelle – joista päätetään olla tekemättä virallista päätöstä – päätyvät jatkumaan kuten ennenkin. Päätös siis syntyy tekemättä.[19] Asialistan määrittely on poliittista, ei neutraalia toimintaa, ja asialistan määrittelystä käydään jatkuvaa määrittelykamppailua, kuten ympäristö- ja kehitysongelmien määrittelystäkin.

Myös Maailman tilan tekijöiden valitsemissa tunnuskuvissa Hajerin mainitsema tunnuskuvien käyttämisen ongelma näkyy. Otetaan esimerkiksi vapaakauppavyöhykkeet. Niistä ei raportissa todella puhuta; niihin liittyviin ongelmiin viitataan vain ohimennen yhdessä lauseessa ja luetellaan yritysten sisäisiä säännöstöjä yhdessä taulukossa[20]. Nämä alueet ovat kuitenkin keskeisiä maailman ympäristö- ja kehitysongelmien ymmärtämisessä. Vapaakauppavyöhykkeitä on ollut olemassa Antiikin ajoista lähtien, mutta nykyään niiden merkitys on syvempi: ne sijaitsevat kehitysmaiden sisällä ja mahdollistavat halvan tuotannon ns. hikipajoissa. Yritykset pystyvät vaikuttamaan paikalliseen hallintoon uhkaamalla lähteä, mikäli tuotannon verovapauteen tai epäinhimillisiin työoloihin puututaan.[21]

Tilanne ei kuitenkaan ole ongelmallinen vain vyöhykkeen työläisille tai vyöhykkeen kotimaalle, vaan vaikutus ulottuu kaikkiin maihin. Esimerkiksi Jorma Ollila pyrkii vaikuttamaan Suomen hallituksen veropäätöksiin uhkaamalla, että Nokia siirtää pääkonttorinsa pois Suomesta kaventaen siten rankasti valtion verotuloja[22]. Yritykset lakkauttavat toimipisteitään teollisuusmaissa antaen työt vapaavyöhykkeiden alihankkijoille. Jatkuvasta kasvustaan huolimatta yhtiöt sanovat työntekijöitään irti ja yhä useampi työntekijä on tilapäisessä työsuhteessa. Työntekijöitä vuokraavat yritykset eli ”reppufirmat” kasvattavat osuuttaan työmarkkinoilla, jolloin työvoimaa vuokralle ottavien yritysten vastuu ja velvollisuudet työntekijöitä kohtaan poistuvat[23]. Malli on peräisin vapaakauppavyöhykkeiltä.

Maailman tilassa French  kertoo, että yrityksillä on toki sisäisiä säännöstöjä – esim. Nikella ”Natural Step” – mutta epäilee itsekin, että niitä käytetään lähinnä imagon parantamiseen[24]. Minkäänlaiseen vapaakauppavyöhykkeiden merkityksen pohdintaan tai kritiikkiin French ei silti ryhdy. Kleinkin toteaa, että esim. juuri Nikella on sisäinen säännöstö, mutta yhtiön alihankkijat eivät noudata sitä. Siten Niken tuotteet kootaan vapaakauppavyöhykkeillä täysin sisäisen säännöstön vastaisissa, epäinhimillisissä oloissa. Mikäli sääntöjä noudatettaisiinkin, ne eivät kuitenkaan olisi työläisten itsensä neuvottelemia ja hyväksymiä, vaan ulkopuolisten määritelmä heidän tarpeistaan.[25]

Maailman tilassa yleensäkään yritysten toiminnan keskeisistä epäkohdista ei puhuta tai niiden käsittely jää laimeaksi, vaikka hallituksia arvostellaan teoksessa helpommin. Raportissa Mastny esimerkiksi kertoo, kuinka Etelämantereen matkailuyritysten järjestö on asettanut jäsenilleen säännöt, joissa sallitaan korkeintaan sata henkeä kohteeseen kerrallaan ja  turisteja kielletään häiritsemästä eläimiä. Tästä huolimatta turistit ottavat pingviinejä syliin, menevät liian lähelle hylkeitä ja hätyyttävät lintuja pesiltään. Tätä Mastny pitää epätoivottavana, mutta ei kuitenkaan kyseenalaista matkailuyritysten tarvetta tuoda turisteja Etelämantereelle.[26]

3.3. Toimijat ja yhteistyösuhteet

Maailman tila –raportista voidaan tunnistaa laaja joukko toimijoita. Mukana ovat niin hallitukset, kansainväliset suuret järjestöinstituutiot (mm. Maailmanpankki, IMF, WTO), liike-elämän edustajat kuin kansalaisyhteiskunnankin toimijatkin.[27] Keskeisenä foorumina toimivat YK:n kestävän kehityksen huippukokoukset. Näissä kokouksissa nähdään syntyvän eräänlainen ylitoimija, maailmanyhteisö, joka on konsensuksen ydin. Maailmanyhteisö sisältää kaikki keskeiset toimijaryhmät, ja periaatteessa sillä tarkoitetaan koko ihmiskunnan edustajia. He sitten toimivat ikään kuin yhtenä yksimielisenä kokonaisuutena.[28] Jatkuvasti läsnä olevana toimijana teoksessa ovat tutkijat ja tiedeyhteisö, joita ei juuri erikseen nosteta esille, mutta ikään kuin itsestään selvästi he tuottavat tietoa ympäristön tilasta ja ihmisten elinoloista sekä kehittävät uutta tekniikkaa muutoksen tueksi[29].

Oletetuilla yhteistyösuhteilla tarkoitetaan sitä, millä keinoin toimijat vaikuttavat toistensa toimintaan: onko kyseessä alistussuhde, neuvottelevatko toimijat keskenään tms. Maailman tilassa yhteistyösuhteiden oletetaan toimivan yhteistyön, neuvottelujen ja sopimusten avulla sekä yrityksillä kilpailun ja kaupankäynnin kautta. Luonnon ja talouden välisen epätasapainon korjaamiseksi teoksessa ehdotetaan enimmäkseen taloudellisia ohjauskeinoja ja erilaisia toimijoiden kesken sovittuja säännöstöjä. Yhteinen ponnistus kuvataan tilanteena, jossa kukaan ei voi hävitä: kenenkään ei tarvitse luopua mistään oleellisesta ja silti kaikki saavat paljon hyvää muutoksen myötä.[30]

Konsensus onkin asian ydin. Worldwatch-instituutin pääjohtaja Christopher Flavin kirjoittaa: ”Kamppailussa kestävän maailman puolesta on vain liittolaisia, ei vastapuolta.”[31] Kuten Hajer sanoo, konsensus syntyi kuitenkin alunperinkin hyvin epämääräisen ja löyhän ajatusrakennelman ympärille – muuten konsensusta ei olisi syntynyt. Ekomodernisaation paradoksi onkin, että yhteiskunnan toimijoiden laaja tuki oli keskeinen tekijä suuntauksen menestyksessä – ja samalla se on sen heikkous. Ekomodernisaation kriitikot toteavatkin, että suuntaus on saanut osin viherpesun piirteitä, mikä tarkoittaa sitä, että tehdään omassa toiminnassa minimaalisia muutoksia ympäristöystävälliseen suuntaan, jotta voidaan vain luoda itselle ympäristöystävän imago. Näin epäillään käyneen, sillä lupaukset paremmasta maailmasta ovat kaikkien huulilla mutta tekoja ei vain näy.[32]

Konsensuksen säilyttämiseen tähtäävä ristiriitojen välttäminen on johtanut siihen, että vahvan poliittisen tahdon puuttuessa ei ole voitu saada aikaan kuin laimeita kompromissipäätöksiä. Seurauksena on ollut hampaattomuus esimerkiksi Kioton pöytäkirjan toimeenpanossa. Pöytäkirja vaatii muutamien prosenttien päästöleikkauksia vuoden 1990 tasosta, vaikka tiedetään, että vakavan ilmastonmuutoksen torjuminen vaatii 70-80% päästövähennyksiä nopeassa tahdissa[33].

3.4. Kieli, metaforat, iskulauseet

Keskeisiä iskulauseita tai metaforia raportissa on myös useita. Näistä ”puhdas, tehokas teknologia”[34] viittaa selkeästi ekotehokkuuteen ja luottamukseen teknologiaa kohtaan, kahteen ekomodernisaation ydinkäsitteistä[35]. Ekotehokkuuden ideana on, että vähentämällä tehtaiden tuotannon materiaalihukkaa teknologian avulla voidaan vähentää materiaalien kulutusta ja siten ratkaista ympäristöongelmat. Ekotehokkuuden toinen idea on, ettei tuotannon määrään kajota, toisin kuin talouskasvulle kriittiset äänet vaativat.

”Perustarpeiden tyydyttäminen”[36] on puolestaan YK:n johtotähti, tarkoituksenaan saada kaikille maailman ihmisille YK:n määrittelemät perustarpeet. Ns. luotuihin tarpeisiin sen sijaan ei puututa, vaikka markkinoinnin luomien tarpeiden tyydyttäminen uhkaa perustarpeita niin kehitys- kuin teollisuusmaissakin, esimerkiksi vapaakauppavyöhykkeiden ja saastumisen kautta.

”Taistelu köyhyyttä vastaan”[37] taas tukee talousdiskurssin rahaan keskittyvää sanomaa, jonka mukaan köyhyys on ihmisten pahin ongelma – vaikka samaan hengenvetoon todetaankin, ettei talouskasvu yksin ole ratkaisu. Rikkautta ei sen sijaan kritikoida, vaikka raportissa todetaankin, että kolmen yksilön varat ovat yhtä suuret kuin 48 köyhimmän maan kansantaloudet[38].

”Kehityksen esteistä” ja niiden ylittämisestä puhuminen[39] puolestaan muistuttaa mieliin kehitysteorian modernisaatiokoulukunnan 1950-luvulta, jonka mukaan kehitysmaissa on esteitä kehitykselle, mutta ne voidaan voittaa ja tuottaa hyvinvointia teollisuusmaiden mallin mukaan. Tällä kertaa päämääränä ei kuitenkaan Maailman tilan tekijöiden mukaan ole moderni vaan kestävä yhteiskunta. Esteet kuulostavat kuitenkin kovin 1950-lukulaisilta ja kaikuvat länsimallin levittämistä, oli se sitten kestävä tai teollinen[40]:

”Kehitysmaissa muutoksen esteet kytkeytyvät tiedon ja kehittyneen teknologian saantiin, taloudellisiin voimavaroihin ja koulutukseen. Kuitenkin jokaisessa maassa voidaan löytää mahdollisuuksia ylittää kulloinenkin esteiden yhdistelmä.”[41]

Vaikutelmaa modernisaatioteoriasta vahvistaa Worldwatchin pääjohtaja Christopher Flavinin puhe maailman rakentamisesta universaalien arvojen varaan, joista modernisaatioteoreetikotkin puhuivat ja jotka ovat perinteisesti tällaisissa yhteyksissä kuitenkin olleet länsimaisia. Fischer ja Hajer toteavatkin, että kehitysmaissa ekomodernisaation suurena vaarana on juuri länsimaistaminen ja pakkoon perustuva muutos[42]. Kuten Nederveen Pieterse toteaa, kyseessä ei ole aidosti uusi, ympäristöystävällisyyden läpäisemä ajatussuunta, vaan sama vanha kehitysmalli, johon on vain lisätty vähän ympäristöasiaa.[43]

Kielessä, jota raportin kirjoittajat käyttävät, näkyy talousdiskurssin, eli talouselämän puhetavan ja ajatusmaailman, vahva vaikutus: esim. sellaiset käsitteet kuin hinta, talouskasvu, investoiminen, rahallinen arvo, innovaatiot, taloudellinen voima, tuotanto ja kulutus mainitaan varsin usein.[44] Maailman tila tuntuu panostavan juuri yritysten houkutteluun kestävän kehityksen tukijoiksi. Tämä ilmiö toistuu myös Rion prosessissa. Syynä voidaan nähdä toisaalta se, että yritykset ovat vastahankaisimpia haluttua muutosta kohtaan sekä toisaalta vanhan mallin säilymisestä eniten hyötyviä. Lisäksi niiden kasvavan vaikutusvallan on pelätty vähentävän valtioiden valtaa, jolloin yritykset ovat niin vahva toimija, ettei niitä ole varaa jättää huomiotta.[45] Puhumalla liike-elämän omaa kieltä pyritään kenties vaikuttamaan vahvemmin. Liike-elämän puhetapaan liittyy myös rahalla arvottaminen[46]. Tämän puhetapavalinnan syynä voidaan nähdä, että raportin tekijät pyrkivät havainnollistamaan lukijalle, miten arvokkaita asioita parhaillaan tuhoutuu. Kun asian arvo ilmoitetaan selkeässä rahassa valtavana summana, voidaan kenties herätellä lukijaa – varsinkin, jos tämä on liike-elämän piiristä.

Silti näyttää pikemminkin, että liike-elämä on vaikuttanut Maailman tilan tekijöihin eikä päinvastoin. Teoksessa mm. pohditaan, kuinka halukkaita vanhemmat ovat ”investoimaan lastensa koulutukseen”[47], mikä tekee omista lapsista sijoituskohteita pörssiosakkeiden tapaan. Talouspuhe voi mennä liian pitkälle, kuten Tammilehto kertoo: eräässä IPCC:n sittemmin hyllytetyssä raportissa arvioitiin rahassa jopa ihmisten henkiä. Länsieurooppalaisen ihmishengen hintana oli 1,5 miljoonaa dollaria, venäläisen arvo oli 300 000 ja afrikkalaisen sekä aasialaisen 150 000 dollaria.[48] Viimeistään tämä kertoo, että kaikkia asioita ei voi eikä pidä ajatella rahassa. Sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja maapallon ekosysteemit kuuluvat mielestäni tällaisiin asioihin. Kuten Kimmo Saaristokin toteaa, hyvän tarkoituksen seurauksena voi ollakin talouden puhetavan vahvistuminen[49]. Maailman tila tekeekin enemmän haittaa kuin hyötyä asialleen puhumalla liikemiesten kielellä, vaikka suostuttelumielessä sen ehkä tekeekin: kun sen tavoitteiden toteutumiselle olisi välttämätöntä, että päästäisiin eroon rahan läsnäolosta kaikissa ajatuksissa, Maailman tila tuleekin vahvistaneeksi tätä ajatusmallia.

3.5. Ongelmien ratkaisut ja toiminnan motiivit

Toiminnan motiiveja teoksessa on yhtä lailla paljon, mutta keskeisimmäksi niistä nousee raha. Tällöin kielen yhteydessä yllä mainitsemani rahalla arvottaminen saa syvemmän merkityksen: raha ei ole pelkkä havainnollistamisen väline vaan myös varsinainen motiivi. Teoksessa arvotetaan dollareissa jopa korvaamattomia mangrovemetsiköitä, korostaen niiden säilyttämisen rahallista hyötyä. Metsiköthän toimivat tulvasuojana rannikoilla. Eritoten yrityksille ja hallituksille motiiviksi tarjotaan ympäristönsuojelun rahallista kannattavuutta. Toisaalta tekijät katsovat, että kestävän kehityksen edistäminen parantaa yhteiskuntarauhaa ja nimeää siitä motiivin hallituksille. Yksittäiset kansalaiset taas hyötyvät varsinkin elinympäristön ja elinolojen parantuessa.[50]

Kuten YK:n kehityskokoukset, myös Maailman tilan tekijät tuntuvat uskovan vahvasti taloudellisiin ohjauskeinoihin, ja sitenkin motiiviksi toiminnalle tarjotaan useimmiten rahaa. Sanonnan mukaan, ”pollution prevention pays”. Ratkaisuehdotukset painottuvat ekotehokkuuteen, vaikka myös sääntelyä ja informaatio-ohjausta ehdotetaan. Ekotehokkuuden saavuttamat hyödyt joka tapauksessa kumoutuvat tuotantomäärien kasvaessa. Esimerkiksi henkilöautojen määrän kasvu on jo kumonnut katalysaattoreiden ja muiden ekoautotekniikoiden tuomat parannukset. Tuotannon vähentämisestä Maailman tilassa ei tästä huolimatta puhuta, vain sen muodon muuttamisesta. Monet, mm. Massa ja Connelly & Smith ovat epäilleet mahdollisuutta ratkaista ympäristö- ja kehitysongelmat markkinoiden avulla, sillä luonnon ja talouden epätasapaino, joka Maailman tilassa ja YK:ssakin ongelmaksi nimetään, on alun perin talouden toimijoiden ja lakien aiheuttama[51].

Ekomodernisaation paradoksaalisuus näkyy Maailman tilan sivuilla myös kaksijakoisena asennoitumisena ympäristöongelmiin ja niiden ratkaisemiseen. Säännönmukaisesti kunkin teemaluvun aluksi kirjoittaja kuvailee apokalyptiseen sävyyn ongelmien vakavuutta, mutta lopulta päädytään kevyisiin ratkaisuihin, kuten vapaaehtoisiin toimiin ja sisäisiin säännöstöihin. Maailman tila –raporttien yleinen lukujen lopun optimismi vaikuttaakin suhteettomalta verrattuna lukujen alun synkkyyteen.[52] Tilanne vastaa kestävän kehityksen huippukokousten tunneskaalaa: aluksi kokoukselta vaaditaan paljon vedoten maailman huonoon tilanteeseen, mutta lopuksi optimistisesti korostetaan saavutettuja minimaalisia edistysaskelia.

Maailman tilan kaksijakoinen suhtautuminen näkyy esimerkiksi Lisa Mastnyn kansainvälisestä turismista kertovassa luvussa. Luvun alussa kerrotaan, kuinka paljon suihkukoneet saastuttavat kuljettaessaan turisteja ja kuinka kolmannen maailman unelmalomakohteet hautautuvat turistien jätteisiin. Mastnyn mukaan yksi kansainvälisen turismin keskeisimmistä ongelmista on se, että turistit häiritsevät eläimiä kansallispuistoissa vieraillessaan. Kuitenkin hän päätyy ehdottamaan mm. safarimetsästystä turismin ongelmien lieventämiseksi. Tämä siksi, että turismista saaduilla rahoilla voidaan rahoittaa eläinten suojelua. Mutta miten suojelu toteutuu, jos eläimet ammutaan tai niitä muuten häiritään suojeluun tarvittavan rahan saamiseksi?

Samoin Mastny ehdottaa turismin ongelmien ratkaisuksi arvokkaiden kohteiden pääsymaksujen nostamista. Tämä tosin johtaisi kävijämäärien vähentymiseen, mutta myös maailman elitistymiseen entisestään. Mastny päätyy syvälle käyvien uudistusehdotusten sijasta optimismiin: ympäristön tila paranee, mikäli lomakohteen hotellihuoneissa pöydälle jätetään lappu, jossa annetaan turistille mahdollisuus olla vaihdattamatta lakanoitaan joka päivä. Varakkaan maailmanosan turistiuden välttämättömyyttä ei kyseenalaisteta.[53]

4. Maailman tila 2002:n ristiriitaisuuksien suhde ekologisen modernisaation toteutusongelmiin

Olen nyt tarkastellut Maailman tila 2002 –raportin esittämien ajatusten rakennusaineksia ja löytänyt ajatuskehyksestä ristiriitaisuuksia. Kun kyseessä on näinkin laajan yleisön lukema kirja,[54] voidaan pohtia, miten ajatukset saavat kaikua yhteiskunnallisessa todellisuudessa – miten raportin ongelmakohdat heijastelevat ekomodernisaation toteutuksen kohtaamia ongelmia?

Kaiken kaikkiaan konsensusongelmat ja ajatusrakennelman löyhyys, jotka Maailman tilassakin näkyvät, ovat johtaneet siihen, että kriitikot ovat jopa vihjanneet ekomodernisaation jääneen vain retoriikaksi tai imagonparannusvälineeksi. Professori Massa esimerkiksi kommentoi hyvin kriittiseen sävyyn yritysten tapaa muuttua puheen muttei toimien tasolla. Hän toteaa, että optimistinen ekomodernisaatiopolitiikka on epäonnistunut siksi, että se ohittaa perustavanlaatuiset kysymykset modernin yhteiskunnan luontosuhteesta. Monimutkaiset ongelmat eivät ratkea instrumentaalisesti[55]. Connelly ja Smith tulevat siihen tulokseen, että Rion prosessi on nykyisellään hallitusten imagon parantelua,  sillä suuret instituutiot eivät pysty todelliseen kestävään kehitykseen ja Rion prosessi tukee nykyisten valtaeliittien pyrkimyksiä[56]. Maailman tila välttää tunnuskuvien valinnan eli asialistan määrittelyn kautta teollisen yhteiskunnan todellisiin epäkohtiin puuttumista. Connellyn ja Smithin sekä Hajerin ja Fischerin mukaan tämä tilanne vaivaa myös Rion prosessia[57].

Voimakas tarve määritellä oma toiminta kestävän kehityksen mukaiseksi on myös johtanut siihen, että ympäristön tai sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kannalta ristiriitaisiakin hankkeita mainostetaan ”kestävinä”[58]. Esimerkiksi Suomessa Paavo Lipponen ja Sinikka Mönkäre perustelivat keväällä 2002 viidennen ydinvoimalan rakentamista korostamalla Suomen Kioton pöytäkirjaan liittyviä ilmastopoliittisia tavoitteita ja hallituksen halua tukea kestävää kehitystä[59]. Ydinvoima ei kuitenkaan ole kestävä ratkaisu, sillä se tuottaa radioaktiivista saastetta koko elämänkaarensa ajan, polttoainemateriaalin louhinnasta aina jätteen loppusijoitukseen saakka. Samoin Suomessa ydinvoiman ansiosta hiilivoimaloita jää käyttöön, kun ilman ydinvoimalaa ne olisi lakkautettu. Tästä johtuen Suomen energiantuotannon kasvihuonekaasupäästöt kääntyvät nousuun väliaikaisen laskun jälkeen, kun ilman ydinvoimalaa ne olisi saatu laskemaan pysyvästi.[60]

Maailman tilan liike-elämäpainotteisuus käy myös yhteen ekomodernisaation ongelmien kanssa. Konsensusparadoksin lisäksi keskeisenä syynä ekomodernisaation vaikeuksille voidaan nimittäin nähdä yhteiskunnan ilmapiirin muutos uusliberalistisempaan suuntaan Rion ja Johannesburgin kokousten välissä. Talous on noussut yhä näkyvämmäksi yhteiskunnassa,  kauppaa on vapautettu jatkuvasti lisää ja on perustettu WTO purkamaan kaupan sääntelyä. Samalla kuitenkin globalisaatiokritiikki ja vapaakaupan vastustus ovat tulleet näkyvämmiksi.[61] Olkoonkin, että ekomodernisaatio ei käsittele talouden syvimpiä rakennevinoutumia, mutta sen kevyempienkin tavoitteiden toteuttaminen on vaikeutunut poliittisten virtausten kääntyessä kohti entistä suurempaa talouskeskeisyyttä.

Viherpesua on syytä pohtia siksikin, että ekomodernisaatio on jäänyt selvästi myös kaupan vapauttamisen varjoon. Näin on ollut konkreettisestikin, sillä vasta Greenpeacen aloite sai Johannesburgissa päättäjät poistamaan asiakirjoista lausekkeen ”samalla varmistaen yhteensopivuuden WTO:n sopimusten kanssa”. Tämä lauseke olisi virallisesti lyönyt lukkoon ympäristösopimusten alisteisuuden WTO:n päätöksille.[62] Samoin WTO tuottaa kokouksissaan selkeitä, sitovia, pikkutarkkoja asiakirjoja, kun taas ympäristöjulistukset ovat epämääräisiä ja ei-sitovia. Näiden joutuessa ristiriitaan keskenään valitaan helposti selkeämpi.

Varsinainen kysymys kuitenkin kuuluu, miksi samat päättäjät ovat niin päättäväisiä WTO:n ja niin vastahankaisia kestävän kehityksen kokouksissa. Connelly ja Smith sanovat selkeäksi syyksi taloudellisesti vahvojen maiden ja yritysten hyötymisen nykyisestä talousjärjestyksestä, jota kestävä kehitys uhkaa. Näyttää siltä, että Maailman tilan ja Rion prosessin osanottajien toiveet yritysten vahvasti tukemasta maailman parantamisesta eivät toteudu. Monet jättiyritykset elävät tarpeiden luomisesta ja vapaakauppavyöhykkeiden olemassaolo on pakottanut muutkin yritykset etsimään yhä halvempia ja halvempia tuotantomuotoja pysyäkseen mukana kilpailussa. Hallitukset taas ovat joutuneet kilpailemaan toistensa kanssa yritysten suosiosta. Talouskasvu toimii koko pelin moottorina. [63]

Jotkut väittävät, etteivät yritykset pysty viemään valtioiden kaikkea valtaa, ja totta kai näin onkin – yritykset tarvitsevat valtiota valvomaan yksityisomaisuuden suojaa. Valtion valta voi kuitenkin olla monenlaista, ja valtion vallan kaventaminen yövartijan tasolle sopisi monille, jotka uskovat markkinoiden näkymättömään käteen. On kuitenkin syytä epäillä, voiko modernisaatio ratkaista modernisaation aiheuttamia ongelmia tai talous talouden aiheuttamia,[64] vai synnyttävätkö tällaiset ratkaisut jopa lisää ongelmia? Kriitikot kuten Connelly ja Smith sekä Hajer ja Fischer pohtivatkin, onko ekomodernisaation tarkoitus ollut alun perinkin hiljentää perusteellisempia muutoksia vaativat äänet yhteiskunnassa ja jatkaa sitten kuten ennenkin, valjastaen vähemmän radikaalit kriitikot ekomodernisaation tueksi. Connelly ja Smith sanovat, että tällä tavoin ekomodernisaatio voi hyvinkin antaa lisää elinaikaa kestämättömälle elämäntavalle ja hidastaa todellisen muutoksen syntyä. [65]

5. Kansalaisyhteiskunnan nousu ratkaisuna

Maailman tila 2002 –raportin ristiriitaisuudet heijastavat siis ekomodernisaatio-ajatuskehyksen sisäisiä ristiriitaisuuksia, jotka ovat johtaneet ongelmiin myös ajatuksia sovellettaessa. Entistä selkeämmäksi ekomodernisaation kriisi on käynyt Johannesburgin kokouksen myötä, sillä tuossa kokouksessa myös monet Maailman tilan toiveikkaista resepteistä osoittivat tehottomuutensa. Kuten Jokinen ja Laine toteavat, tavoitteiden saavuttaminen edellyttäisi radikaaleja muutoksia niin ihmisen ja luonnon kuin teollisuus- ja kehitysmaiden välisiin suhteisiin.[66] Herääkin kysymys, miten pitää yllä prosessin uskottavuutta, kun aikaansaannokset ovat minimaalisia verrattuna asetettuihin tavoitteisiin?

Usein ekomodernisaatiokehyksen parantamiseksi ehdotetaan kansalaisyhteiskunnan roolin vahvistumista. Tammilehto kutsuu tätä vastavallan luomiseksi ja vastaavaa suosittavat myös Connelly ja Smith sekä Klein.[67] Paradoksaalista siinä on ”paluu juurille”, sillä kestävä kehitys syntyi alun perin kansalaisyhteiskunnassa. Ekomodernisaatiohan on, kuten aiemmin jo totesin,  tämän ajatuksen institutionalisoitunut ja merkitykseltään jokseenkin muuttunut tulkinta.[68]

Ekomodernisaatio on toki yrittänyt sisällyttää kansalaisyhteiskuntaa päätöksentekoon kansalaisjärjestöjen kautta. Maailman tilahan esimerkiksi puhuu optimistisena Johannesburgin kokouksessa käytettävästä moniäänisestä neuvottelumallista, jossa kansalaisjärjestötkin pääsevät osallistumaan neuvotteluihin, mutta kuten Connelly ja Smith toteavat Rion kokouksesta, lopputuloksissa tämä osallistumismahdollisuus ei juuri näy. Instituutioiden vastaus kansalaisyhteiskunnassa esitettyihin vaatimuksiin muuntuu yleensä väistämättä suosimaan valtahierarkioiden säilymistä.[69]

Flavinin mainitsema ”olematon” vastustaja kestävän kehityksen kamppailussa saattaakin löytyä muutoksen vastustamisesta hyötyvien valtaeliittien lisäksi jokaisen yksilön sisältä, sillä ostaminen pitää talouden pyörät pyörimässä ja kansalaisten enemmistön hiljaisuus sinetöi vanhan mallin ylläpitämisen. Monet ekomodernisaatiokriittiset tutkijat katsovatkin tilanteen ratkaisun olevan kansalaisten ja kuluttajien käsissä. Maailman tilakin panee toivonsa kansalaisyhteiskuntaan lueteltuaan monia yrityksille tai hallituksille suunnattuja keinoja, jotka periaatteessa voisivat toimia, mutta käytännössä eivät toimi.[70]

Ekomodernisaation ongelmista, valtioiden valtavajeesta ja uusien valtaansa kasvattavien globaalien organisaatioiden demokratiavajeesta kertoo myös vahvistuva globalisaatiokriittinen liike. Tämä käänteisprosessi WTO:n kaupan vapauttamiselle sai näkyvän lähtölaukauksensa valtavirtamediaan ”Seattlen kansana” tunnetun mielenosoituksen myötä marraskuussa 1999, ja sittemmin suuret talouskokoukset ovat joutuneet järjestämään kokouksensa yhä syvemmällä erämaassa paetakseen kritiikkiä. Rinnakkaiskokouksia, kuten maailman sosiaalifoorumeita on järjestetty vastapainoksi globalisaation ahtaan taloudelliselle tulkinnalle.[71]

Boikotit ja suora toiminta ovat jo monin paikoin osoittautuneet tehokkaiksi, mutta ollaan vielä kaukana tietoisesta kuluttamisesta, jossa yhden firman boikotoimisen sijasta koko ostoskoria käytettäisiin vaalilippuna. Samoin esim. WTO:n demokratiavajeeseen puuttuminen tai edustuksellisen demokratian ryydittäminen suoralla osallistumisella ovat enimmäkseen vielä lapsenkengissä. Todelliseen kansalaisyhteiskunnan heräämiseen vaaditaankin Massan sanoin arkielämän ympäristötutkimusta ja keinoja, joista syntyy oivallus siitä, että ongelmat koskettavat suorasti jokaisen ihmisen arkea[72]. Ekomodernisaatioon liittyy siis toinenkin paradoksi: hiljentäessään kansalaisyhteiskuntaa se on myös hiljentänyt suurimman onnistumisen mahdollisuutensa.

6. Kohti kestävämpää kestävää kehitystä

Tämä tutkimukseni on käsitellyt varsin läheistä historiaa. Joku voisi sanoakin, että se on tutkimuksessa vaarallisen läheistä historiaa. Ekomodernisaation ongelmien merkit ovat kuitenkin olleet nähtävissä jo pitempään, itse asiassa alusta lähtien. Maailman tila 2002 –raportin analyysissa ilmeni, että raportin tekijöiden ajatuskehyksessä on ristiriitaisuutta. Tämä ilmenee erityisesti suhteessa talouden toimijoihin. Verrattaessa raportin ristiriitoja ekomodernisaatiotutkijoiden esittämään kritiikkiin Rion prosessista ja ekomodernisaatiosta yleensä, kävi ilmi, että nämä heijastelevat toinen toisiaan. Kertaan ydinkohdat vielä alla.

Ensinnäkin, ekomodernisaatiota toteuttavat toimijat ja yhteistyöfoorumit eivät pysty käsittelemään kaikkein vaikeimpia yhteiskunnallisia kysymyksiä, vaan ne tyytyvät laimeaan kritiikkiin tai jättävät valitsematta vaikeimpia kysymyksiä asialistalle. Tämä on nähtävissä Maailman tila 2002:n teemavalinnoissakin. Valtaa ei ekomodernisaatiopyrkimysten takana todella ole, vaan ekomodernisaation avulla pidetään lähinnä yllä toimijoiden vihreitä imagoja ja yhteiskuntarauhaa, kun samaan aikaan eriarvoisuus ja hyvä- ja huono-osaisten välinen kuilu syvenevät.

Toiseksi, talouden puhetavan käyttö, raha maailmanparantamisen motiivina ja talouden ongelmanratkaisukykyyn luottaminen kertovat, että ekomodernisaatio on pohjimmiltaan modernisaatiota eko-etuliitteellä höystettynä. Vaikka tarkoitus voi olla hyvä, päädytään ojasta allikkoon. Tämä on erityisen tärkeää huomata kolmannessa maailmassa, missä ekomodernisaation mukainen kestävä kehitys voi johtaa samanlaisiin ongelmiin kuin perinteinen modernisaatio: kestävän kehityksen nimissä kehitysmaihin markkinoidaan koko elämäntavan muutosta, joka sisältää modernisaation, vaikka kertoo olevansa nykyisen teollisuusmaisen mallin kriitikko ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden airut.

Kolmanneksi, ekomodernisaation ja Maailman tila –raportin paradoksi onkin konsensus, ajatussuunnan suurin voitto ja tappio. Ristiriitojen välttely on johtanut siihen, että vaikka muutoksesta puhutaan paljon, teot ovat lähinnä symbolisia. Näyttäisikin siltä, että konsensuksen on murruttava mikäli vahvoja päätöksiä halutaan saada aikaan.

Ratkaisuna ongelmiin on useimmin esitetty kansalaisyhteiskunnan vahvistumista. Se loisi Tammilehdon sanoin vastavaltaa ja palauttaisi kestävän kehityksen juurilleen, mistä ekomodernisaatio on sen muotoillut suurten, jäykkien instituutioiden maun mukaiseksi. Tähän vaaditaan kuitenkin oivallus siitä, että ongelmat koskettavat suorasti jokaisen arkielämää. Siirtämällä liikehdinnän yhteiskunnasta suuren koneiston rattaisiin ekomodernisaatio on kadottanut tuon oivalluksen ja menettänyt suurimman voimavaransa. Kestävä kehitys voikin olla aito ratkaisu maailman ongelmiin, mutta se vaatii paljon laajempaa ja vahvempaa toimintaa kuin yritykset ja hallitukset ovat pystyneet ekomodernisaation puitteissa tuottamaan.